maanantai, 30 maaliskuun, 2020

30 URUGUAYLAISEN JÄRJESTÖN AVOIN JA SYYTTÄVÄ UPM-KIRJE BJÖRN WAHLROOSILLE

Björn Wahlroos vuonna 2009. Kuva: Wikipedia, Motopark, CC BY-SA 3.0

(Julkaisemme suomennettuna ja lyhennettynä Wahlroosille osoitetun avoimen kirjeen, jota ei ole juurikaan käsitelty suomalaisessa mediassa. Kirje on päivätty Uruguayn pääkaupungissa Montevideossa 20.1.2020.)

Herra Björn Wahlroos, UPM:n hallituksen puheenjohtaja

Haluamme allekirjoittaneina ilmaista syvän närkästyksemme käsityksistäsi äskettäin julkaistussa kirjassasi, josta saimme tietää uruguaylaisen sanomalehden artikkelista ”UPM: n hallituksen puheenjohtajan mukaan selluteollisuus on tehnyt ’ihmeitä’ Uruguayssa” (Natalia Uval, La Diaria, 18. tammikuuta 2020).

Olet jo osoittanut tietämättömyytesi Maaseudun Tulevaisuudelle myöntämässäsi haastattelussa, huhtikuussa 2019. Sanoit uruguaylaisten ”rakastavan” selluloosateollisuutta ”sen monimuotoisuuden takia: laidunmailla ei elä paljon eläimiä, mutta nyt on hirvieläimiä ja villisikoja, joita paikalliset voivat metsästää ja nauttia” (sic).

Herra Wahlroos, tunnetteko todella maamme ruohikkomaiden luonnon monimuotoisuuden vai valehtelitteko tarkoituksella? Tärkein luonnollinen ekosysteemimme on ruohotasanko, joka tunnetaan myös nimellä Bioma Pampa. Siinä elää samanaikaisesti yli 2000 kasvilajia ja useita satoja lintu-, matelija- ja nisäkäslajeja. [- -]

UPM-istutukset ovat hiljaisia ”vihreitä aavikkoja”, koska linnut eivät voi elää siellä. Etkö tiedä villisikojen olevan maanvaiva Uruguayssa, joka on levittäytynyt juuri monokulttuurisen puuston takia? [- -]
Kuinka voit sanoa, että monikansallisten metsäyhtiöiden saapuminen on parantanut tilannetta Uruguayssa?

Metsäyhtiöt on vapautettu veroista ja myös sellutehtaat on rakennettu erityisille talousvyöhykkeille (vapaa-alueille). Siten niiden aktiviteetti ei käänny hyödyksi muille kuin näille yhtiöille.

Nyt Uruguayn hallitus käyttää yli 3000 miljoonaa dollaria infrastruktuuritöihin helpottaakseen UPM: n toista laitosta, josta tulee maailman suurin. Sen tuotantokapasiteetti on 2 100 000 tonnia vuodessa sellua, mutta toiminnasta Uruguay ei saa mitään etuja. [- -]

Toisin sanoen se mikä sinua häiritsee, ovat hallinnot, jotka toteuttavat työtätekeviä hyödyttävää sosiaalipolitiikkaa, koska ne vähentävät voittojasi liiketoiminnasta. [- -]

Olemme vain osa niistä monista uruguaylaisista, jotka pyrkivät peruuttamaan katastrofaalista liiketoimintaa, jota edustavat monikansallisten yhtiöiden kuten UPM:n monokulttuuriset selluloosapuiden istutukset. Ne ovat enenevästi sekaantuneet instituutioihimme, koulutukseen ja työsuhteisiin pyrkien alistamaan maamme siirtomaakaltaiseen riippuvuuteen.

Uruguaysta sanomme sinulle, että teemme parhaamme saavuttaaksemme tämän tavoitteen.

Vilpittömästi

Movimiento por un Uruguay Sustentable (MOVUS)
Coordinación Nacional contra UPM
Comisión Nacional de Defensa del Agua y la Vida
Confederación de Pueblos Costeros
Colectivo Ñangapiré de San Gregorio de Polanco
Asamblea por el agua del río Santa Lucía
Asociación Civil Ambientalista de Salto (ACAS)
Colectivo No al tren de UPM
Comisión en defensa de la Laguna del Cisne
Comisión Rivera por la vida sustentable y el agua
Consejo de la Nación Charrúa
Ecofeminismos Río Negro
Grupo Guayubira
Movimiento de Protección Ambiental Sarandí del Yi
Casa de Filosofía
Clan Choñik
Revista La Bicicleta
El Faro. Colectivo Cultural de La Paloma
Asociación Civil Siempre Juntos de Barros Blancos
Periódico La Fragua
RAPAL/ Uruguay
Grupo Aguas de Cerro Largo
Asociación Uruguaya de Guardaparques (AUG)
Grupo Alas de Piriápolis
Maldonado por la tierra y el agua
Sociedad para la Conservacion de la Biodiversidad de Maldonado (SOCOBIOMA)
Colectivo Ecofeminista Dafnias
La Campana Verde
Vecinos autoconvocados de La Paloma-Rocha

Mesa Nacional de Colonos
Colectivo Sanitario Andrés Carrasco ALAMES Argentina

Vähintään 15 minuuttia ääneen lukemista

Kuva: Stiftung Lesen

Suomessakin vieraillut Saksan lukutaitokeskuksen (Stiftung Lesen) johtaja, tohtori Simone C. Ehmig kannustaa aloittamaan säännölliset lukuhetket jo varhaisessa vaiheessa ja jatkamaan niitä niin kauan kuin lapsi toivoo. Niitä ei kannata lopettaa lapsen opittua lukemaan, koska alkuvaiheessa lapsen lukutaito vaatii ponnistelua.

Hänen tutkimustensa mukaan lapset, joille on luettu ääneen 15 minuuttia päivässä:

– saavat parempia arvosanoja

– pitävät lukemista hauskana

– omaavat paremmat empatiataidot

– oppivat elämänviisautta erilaisista roolimalleista.

Erityisesti poikien lukuharrastuksessa on selvä ero niiden välillä, joille on luettu ja niiden joille ei.

Rauhallinen lukuhetki luo lapselle tärkeitä kokemuksia keskittyneestä yhdessäolosta. Lukemisesta on hyötyä myös vanhemmille, jotka oppivat tarinoiden herättämässä ajatustenvaihdossa tuntemaan lapsensa paremmin.

KULTTUURIMARXILAISUUS – KUN SALALIITTOTEORIA KOHTAA YHTEISKUNTATIETEET

Karl Marx vuonna 1875.

(Julkaisemme alku- ja loppuosan Vesa Linja-ahon artikkelista: Kulttuurimarxilaisuus – kun salaliittoteoria kohtaa yhteiskuntatieteet, Skeptikko, 2/2018)

KULTTUURIMARXILAISUUS vilahtelee perusteluna yleisönosastokirjoituksissa ja nettikeskusteluissa, kun etsitään syyllistä muslimien maahanmuuttoon, syntyvyyden laskuun, oikeistopopulistin rikostuomioon tai numeron seitsemän poikkiviivan poistoon. Termiä ei sen tarkemmin määritellä, mutta se tuntuu olevan synonyymi kaikelle liberaalille hapatukselle sukupuolineutraaleista vessoista koti-isyyteen. Mistä termi on Suomeen rantautunut ja mitä se oikein tarkoittaa?

KANSALLISKIRJASTON VERKKOHAKU PALJASTAA, että ensimmäisen kerran suomalaisessa lehdistössä termi ”kulttuurimarxilaisuus esiintyy Anders Breivikin 22.7.2011 tekemää Utöyan joukkomurhaa koskevissa uutisissa. Sittemmin elinkautiseen vankeuteen tuomittu tekijä latasi ennen iskuaan verkkoon 1500-sivuisen englanninkielisen manifestinsa ”Euroopan itsenäisyysjulistus 2083”, jossa hän peräänkuulutti konservatiivista vallankumousta, Euroopan sisällissotaa, joka ”puhdistaisi” Euroopan marxilaisuuden ja islamin vaikutuksesta. [1]

Etelä-Suomen Sanomien artikkelissa kerrotaan, kuinka Breivikin mukaan ”vallankumous alkaa kulttuurimarxilaisuuden yhteiskunnallisen monopolin murtamisella.” Breivikin logiikalla se tapahtuu poliittisen korrektiuden hylkäämisellä, sillä ”poliittinen korrektius on kulttuurimarxilaisuutta, joka johtaa monikulttuurisuuteen”. [1] Vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen tuomari Kim Heger kertoi, että Breivik myöntää teot, mutta kiistää rikosoikeudellisen vastuunsa: ”hän katsoi olleensa pakotettu tekoonsa, jotta hän pelastaisi Norjan ja Länsi-Euroopan kulttuurimarxismilta ja muslimivallalta.” [2] [- -]

Äärioikeistolaisissa verkkokirjoituksissa ja valemedioissa termi vilahtelee sellaista vauhtia, että heikkohermoisempi sekoaa laskuissaan. Yksi termin aktiiviviljelijöistä on tavarataloketjuyrittäjä Juha Kärkkäisen valemedioiksi luokiteltavat lehdet Magneettimedia ja KauppaSuomi, joista jälkimmäinen kohahdutti huhtikuussa 2017 jutullaan, jonka mukaan suomalainen koululaitos on rapautunut kulttuurimarxismin takia – ja syyllinen on kukas muukaan kuin juutalaiset [4]. [- -]

Mitä oikea yhteiskuntatieteilijä tuumaa kulttuurimarxismista? Kysyin asiaa professori Vesa Oittiselta, joka työskentelee Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa, erityisalanaan Itä-Euroopan ja Venäjän aate- ja oppihistoria. Hän on myös Karl Marx -seuran puheenjohtaja.

Oittisen mukaan ”kulttuurimarxismi” on lähtökohdiltaan ennen kaikkea äärioikeiston/alt-rightin/laitaoikeiston käyttämä leimasin.

”Termi ei ole analyyttisesti tarkka. Monet ilmiöt, joita siihen yritetään sisällyttää, eivät edes ole alkuperältään marxilaisia tai Marxin teorioiden mukaisia, vaan palautuvat lähinnä 60-luvun radikalismiin, erilaisiin anarkistisiin virtauksiin ja postmodernistiseen diskurssiin. Esimerkiksi lesbo-, queer- ym. keskustelut eivät kumpua marxilaisesta teoriaperinteestä”, Oittinen kertoo. ”Kulttuurimarxismiin sisällytetään myös esim. maailmankatsomuksellinen relativismi, joka on täysin vierasta marxismille, mutta sen sijaan luonnehtii kyllä postmodernismin suuntauksia.”

Leimakirvestermien käyttö ei ole uusi juttu. ”1920-30-luvuilla oli etenkin oikeistopiireissä käytössä sellaisia ilmaisuja kuin ”salonkibolshevismi” tai ”kulttuuribolshevismi”, joita käytettiin puhuttaessa vasemmistolaisen sivistyneistön edustajista. Se vaikuttaa olleen nykyisen kulttuurimarxismi-termin edelläkävijä. Ja jos mennään vielä kauemmaksi historiaan, niin jo 1700-luvulla konservatiiviset ja valistuksen vaikutusta kauhistelevat piirit levittivät vastaavanlaisia sivistyneistösalaliiton teorioita, puhuttiin vapaamuurarien salaliitosta alttaria ja valtaistuinta kohtaan ja niin poispäin”, Oittinen jatkaa.

Ettei asia olisi liian yksinkertainen, Oittinen muistuttaa, että kulttuurimarxismilla on ollut alun perin toinenkin merkitys. ”Sillä viitataan tällöin etenkin englantilaiseen akateemiseen marxismiin, joka paljolti keskittyy juuri kulttuuri-ilmiöiden analyysiin ja tarkasteluun. Tällaisen ’cultural marxismin’ tyypillinen (jollei tyypillisin) edustaja on yhdysvaltalainen Fredric Jameson. Ja aivan, anglosaksisessa cultural marxismissa on myös melko lailla postmodernistista väritystä”.

Samoilla linjoilla on myös laitaoikeiston salaliittoteorioihin erikoistunut belgialaisprofessori Jérôme Jamin keväällä 2018 julkaistussa tutkimusartikkelissaan [13]. Jaminin mukaan kulttuurimarxismia ja Frankfurtin koulukuntaa on tutkittu akateemisesti vuosikymmeniä. Tämän 1930-luvulla syntyneen hyvin dokumentoidun akateemisen teorian rinnalle on syntynyt yhdysvaltalaisen radikaalisiiven oikeiston piirissä salaliittoteoriaversio 1990-luvulla. Yhdysvaltojen laitaoikeiston piiristä tämä on sitten levinnyt muualle maailmaan.

Salaliittoversio ja akateeminen versio nojaavat samoihin tosiasioihin, mutta varsinainen ero syntyy vastauksissa seuraaviin kahteen kysymykseen:

  • Suunnittelivatko [Frankfurtin koulukunnan edustajat] tekevänsä juuri sitä mitä on tapahtunut?
  • Onko kulttuurimarxismin piikkiin laitettu ”länsimaisten arvojen” tuhoaminen/tuhoutuminen tosiasia?

Salaliittoteoriana kulttuurimarxismi on hyvin tyypillinen: yhdistellään jo (monimutkaisten syy-seuraussuhteiden ansiosta) tapahtuneita asioita kotikutoisella logiikalla yhtenäiseksi tarinaksi, jonka juoni on, että joku pieni klikki on koko tapahtumaketjun taustalla.

Jaminin mukaan akateemisessa perinteessä kulttuurimarxismi oli – ja on vieläkin – osa ”kriittistä teoriaa” sovellettuna kulttuurin tutkimukseen. Sen mukaan kulttuuria tulee tutkia osana yhteiskuntajärjestelmää ja sosiaalisia rakenteita, jossa sitä tuotetaan ja toteutetaan.

Kulttuurimarxismi on siis yksi filosofinen työkalu, joka antaa mm. yksilöille eväitä vastustaa mediamanipulaatiota ja voi voimaannuttaa ihmisiä kamppailemaan omien vaihtoehtokulttuurien ja poliittisen muutoksen puolesta – ilman mitään salaliittoa. Useita vuosikymmeniä syntymisensä jälkeen tämä teoria otettiin erilaisten salaliittoteorioiden hampaisiin uhkana, jonka tarkoitus on tuhota länsimainen kulttuuri ja luoda maailma, jossa ei ole jumalaa, perinteitä, historiaa eikä arvoja.

Ensimmäiset maininnat tästä salaliittoteoriasta ovat peräisin 1990-luvun alusta ja äärioikeiston pienen piirin ulkopuolelle ne levisivät 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jo mainitun William Lindin kirjoitusten vaikutuksista. Kirjoitusten leviämis- ja levittämisstategia tuo mieleen kreationistit: samoja väitteitä kopioidaan ja niihin viitataan ristiin, jolloin näyttää, että kirjallisuutta ja ”tutkimusta” on paljonkin, vaikka, kuten Jamin kirjoittaa:

When consulting these numerous texts addressing Cultural Marxism, it appears that they all draw on the same set of core texts, as it is often the case in the blogosphere where multiple websites refer to each other, giving the appearance of a huge literature but using at the end only a few common sources.

Salaliittokirjoittelu alkoi lähes saman tien Neuvostoliiton hajottua. Kun yksi uhka poistui, tilalle piti keksiä uusi?

VESA LINJA-AHO

  • HS:n artikkeli (24.9.15) Vesa Linja-ahosta: Entinen homofoobikko ja uskovainen puolustaa nyt vähemmistöjä.

Lyhentämättömän alkuperäisen artikkelin koko lähdeluettelo:

[1] Etelä-Suomen Sanomat, ”Äitinsä luona asunut ristiretkeläinen,” 25 heinäkuu 2011.

[2] Etelä-Suomen Sanomat, ”Ruusukulkue täytti Oslon keskustan,” 26 heinäkuu 2011.

[3] D. Kaartinen, ”Ylioppilaskunnan erottava SYL:sta,” Lappeenrannan Uutiset, 26 marraskuu 2016.

[4] S. Salminen, ”Lehdessä syytetään juutalaisia valkoisten heteroiden aseman polkemisesta,” Iltalehti, 25 huhtikuu 2017.

[5] E. Wiitalähdet, ”Punavihreä valta vie Suomen kaaokseen,” Ilkka, 16 elokuu 2017.

[6] M. Pietiläinen, ”Vain raju kriisi kääntäisi kohti perinteitä,” Etelä-Suomen Sanomat, 28 maaliskuu 2015.

[7] T. Vihavainen, M. Hamilo ja J. Konstig, Mitä mieltä Suomessa saa olla – suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit, Minerva, 2015.

[8] Suomen kielen lautakunta, 3/1989. [Online]. Available: https://www.kielikello.fi/-/marksilainen-vai-marxilainen.

[9] Nimimerkki Tykkimies , ”Nenosen viiva takaisin,” Ilkka, 5 1 2017.

[10] [Online]. Available: https://www.facebook.com/ myiannopoulos/videos/911847222286507/. [11] M. Kivari ja T. Oikkonen, ”Katsaus Oulun yliopiston luokanopettajakoulutuksen opetussuunnitelman suunnitteluprosessiin pragmatismin ja kriittisen pedagogiikan näkökulmista,” Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto, 2016.

[12] H. A. Giroux ja P. McLaren, Kriittinen pedagogiikka, Vastapaino, 2001.

[13] J. Jamin, ”Cultural Marxism: A survey,” Religion Compass, 2018.

Viitteet

1 Sanomalehtiarkistohaku hakusanalla kulttuurimarx* –

2 Keskityn tarkoituksella suomenkielisiin lähteisiin ja termin käyttöön Suomessa.

Risto Linturi: Nyt on Suomessakin toimittava!

Italiassa epidemia on vasta alussa – 122 ihmistä miljoonasta on sairastunut. Terveydenhuoltojärjestelmä on kuitenkin jo nyt ylikuormittunut, tehohoitopaikat loppuneet ja tänään kuoli yli 2% kaikista tähän saakka sairastuneista. Tartuntojen kasvu on 25% päivätahdissa – tällä vauhdilla sairastuneiden määrä satakertaistuu maaliskuun loppuun mennessä elleivät karanteenitoimet tehoa. Kiinassa rajut toimet tehosivat!

Italiassa sairastuneita on nyt yli 7 tuhatta ja kuolleita 366, vaikka epidemian alusta on vasta runsaat kaksi viikkoa. Viikon verran Italiaa jäljessä ovat Saksa, Ranska, Sveitsi, Espanja, Belgia, Hollanti, Norja ja Ruotsi – Suomi on paria viikkoa jäljessä. Viikon parin päästä olemme kaikki tilanteessa, jossa tehohoitopaikat ovat loppuneet ja joudutaan priorisoimaan sitä, kenet yritetään pelastaa. Todellisuudessa tehohoitopaikkoja on riittävästi kansanedustajille ja ministereille, jos sellainen kriisi tulee – ei meille muille. Iranissa 10% kansanedustajista on jo sairastunut. Kuolleita siellä ei kukaan osaa kunnolla laskea. Tämä on siis vain vähäinen alku. Yritetään pysäyttää tämä alkuunsa.

Suomella on nyt valmius ja organisaatio tähän vastaamiseksi. Toimenpiteitä on suunniteltu. Nyt on poliittinen päätös, otetaanko toimet käyttöön. Väistämätön olisi paras kohdata ajoissa – olemme toistaiseksi olleet onnekkaita huolimattomasta THL:n ohjeistuksesta ja löperöstä testaustoiminnasta huolimatta. Meillä on vähemmän tartuntoja kuin Ruotsissa tai Norjassa – vai johtuisiko se vain siitä, ettei meillä testata edes oireisia, jotka ovat tulleet Italiasta.

Nyt painetta siihen, että hallitus panisi valmistellut 1. vaiheen toimet täytäntöön. Tämä olisi tärkeää sekä siksi, ettei kohtaamisten rajoittamisella ole niin suurta merkitystä enää sitten, kun tartunnat ovat laajasti levinneet, mutta myös sen vuoksi, että luottamus suomalaiseen järjestelmään ja sen toimivuuteen säilyisi – siihen, jota THL-sekoilu on nakertanut.

Ja, mitä itsekunkin kannattaa tehdä:
1. vähentäkää kaikkia kohtaamisia
2. ajoittakaa pakolliset käynnit heti
3. varustautukaa eristäytymään
4. käykää etätöissä ja etäkoulussa
5. ei puhvetteja, ei joukkoliikennettä
6. peskää käsiä ja opetelkaa virusten leviämistä
7. jos olette ikääntyneitä – tehkää sovinto!

(Kirjoitus on julkaistu Risto Linturin Facebook-sivulla 8.3.)

RISTO LINTURI

  • Risto Linturi on laaja-alainen tulevaisuudentutkija. Hän on viime aikoina seurannut koronavirus COVID-19 leviämistä eri maissa.

KANSAINVÄLISEN OIKEUDEN TUTKIJA: SUOMI TOIMINUT ASIANMUKAISESTI AL-HOLILLA OLEVIEN KOTOUTTAMISTEN SUHTEEN

Marinin hallituksen nimitys 10.12.. Kuva: ©Laura Kotila/Valtioneuvoston kanslia.

Turun yliopiston kansainvälisen oikeuden tutkija Toni Selkälä käy läpi al-Holin leirillä olevien palauttamiskysymystä tuoreessa kirjoituksessaan Perustuslakiblokissa.

Suurimmalla osalla valtioista ja Suomella on hänen mukaansa sama kanta, ”jossa valtio pyrkii arvioimaan avun tarpeen itsenäisesti ja selvittämään onko leirillä oleskelevien joukossa henkilöitä, jotka haluavat palata”, Selkälä kirjoittaa.

Selkälä ihmettelee, miksi Suomessa tästä on muodostunut poliittinen kriisi, koska hänen mukaansa monissa muissakin maissa viranomaiset ovat toimineet niin vaivihkaisesti, kuin tällaisia asioita on tapana hoitaa.

”Kaikkien tietojen mukaan Suomi on varautunut tilanteeseen asianmukaisesti ja kotoisia viranomaisia on valmisteltu al-Holin leirillä olevien suomalaisten paluuseen jo pitkään,” hän toteaa.

Monet maat ovat päättäneet antaa konsuliapua vain al-Holin leirissä oleville lapsille. Tämä on Alankomaiden ja Belgian poliittinen kanta ja myös Iso-Britannia on ilmaissut samansuuntaisen poliittisen kannan, Selkälä kirjoittaa.

Saksassa ja Ranskassa poliitikot ovat olleet varovaisia sanomissaan ja lähinnä korostaneet lasten auttamisen tärkeyttä.

Sen sijaan useat oikeusistuimet näkevät, ettei al-Holin lapsia tule erottaa äideistään. Esimerkiksi Saksassa ja Belgiassa oikeusistuimet ovat kritisoineet lasten erottamista.

Ranskassa kansallinen ihmisoikeusvaltuuskunta näkee, että koska Ranska on jo kotiuttanut orpolapsia, niin Ranskan valtio on osoittanut kykynsä vaikuttaa pakolaisten palautuksiin ja siten valtiolla on oikeudellinen vastuu pakolaisleirillä oleviin, Selkälä toteaa.

Alankomaiden tiukempi linja on poikkeuksellisen ja Selkälän mukaan ”melko ongelmallinen varmaankin monen oikeustajun mukaan: tällä hetkellä rikoksia ISIS:n lukuun tehneet henkilöt saavat Alankomailta konsuliapua muiden jäädessä sitä vaille.”

ISLANNISSA, SKOTLANNISSA JA UUDESSA-SEELANNISSA NAISPÄÄMINISTERIT PANOSTAVAT ARVOIHIN JA HYVINVOINTIIN BKT:N OHELLA

Islannin pääministeri Katrin Jakobsdottir. Kuva: NordForsk/Kim Wendt. CC BY 2.0

Islannin pääministeri Katrin Jakobsdottir kannusti eri maiden hallituksia priorisoimaan perhe- ja luontoystävällisiä arvoja. Islanti on itse panostamassa lisää mm. urheiluun ja taiteeseen ehkäistäkseen depressiota, uutisoi BBC (3.12.).

Bruttokansantuotteen (bkt) mittarit aliarvioivat elämänlaatua eivätkä anna oikeaa kuvaa hyvinvoinnista. Pääministeri Jakobsdottir sanoikin islantilaisen runoilijan vitsailleen, kuinka ”seksi vaimon kanssa ei kasvata bkt:tä mutta prostituoidun kanssa kasvattaa.” (BBC, 3.12.). 

Islanti kuuluu Skotlannin ja Uuden-Seelannin kanssa hyvinvointia edistävien hallitusten ryhmään (Wellbeing Economy Governments group). 

Uusi-Seelanti julkaisi toukokuussa 2019 ensimmäisen hyvinvointibudjetin, jossa suositun pääministeri Jacinda Ardernin johdolla otetaan talouskasvun ohella huomioon uusia arvoja, kuten tyytyväisyyden elämään, lapsiköyhyyden poistamisen ja kansalaisten osallistamisen:

”Budjetti osoittaa, että voit olla sekä taloudellisesti vastuullinen että inhimillinen, pääministeri Jacinda Ardern iloitsi budjetin julkaisemisen jälkeen. (Reuters, 30.5.19)

Skotlannin pääministeri Nicola Sturgeon sanoo Skotlannissa ryhdytyn jo vuonna 2007 kiinnittämään huomiota tulojen epätasa-arvoon, lasten tyytyväisyyteen ja viheralueisiin. Asettamalla epätasa-arvolle yhtä suuri arvo kuin talouden kilpailukyvylle, vahvistamme sitoutumistamme reiluun työhön, joka antaa tyydytystä ja on hyvin palkattua, pääministeri sanoi TED-puheessaan (30.7.19).

Myös Suomen hallituksella olisi nyt otollinen tilaisuus alkaa uuden naispääministerin johdolla pohtia, kuinka Suomeen saadaan oma, inhimillisyyttä painottava hyvinvointibudjetti.

Tutkimus: 80–350 teoksen kotikirjasto kehittää lasten tekstinymmärrystä, matematiikkaa ja digiteknologiaa

Kirjojen täyttämän kodin kasvuympäristön on todettu olevan suureksi hyödyksi Australian yliopiston ANU:n tutkimuksessa.

Tutkimuksessa verrattiin 160 000 henkilön lapsuusajan kotikirjaston suuruutta 31 maassa.

Jos perheellä oli ollut noin 80-350 kirjaa, niin sen lapsille kehittyi parempi kyky ymmärtää tekstiä, matematiikkaa ja digiteknologiaa. Tulos ilmeni kaikissa yhteiskunnissa.

Peruskoulun yläastetta aloittavan nuoren lukutaito oli jopa samantasoinen kuin yliopistosta valmistuvalla, jonka kotona oli ollut vain vähän kirjoja.

Suurimmat kotikirjastot ovat Virossa (218), Ruotsissa (210) Norjassa (212) ja Tanskassa (192). Myös Tšekki (204) kuulu aivan kärkimaihin.

Suomalaisilla noin 162 ja venäläisillä keskimäärin 154 kirjaa

Suomi ei 162 kirjamäärällään kuulu aivan maailman kärkeen. Joka kymmenennessä suomalaiskodeissa oli vain viitisen kirjaa. Suunnilleen 20 kirjaa oli 14 prosentilla. Suomalaiskodeissa noin 350 kirjaa oli 16 prosentilla.

Parhaaksi määräksi osoittautui noin 350 teosta kodin kirjahyllyillä, jonka jälkeen vaikutus tutkimuksessa tasaantui.

Tulosten selittäjinä viitataan lasten matkivan lukevia vanhempiaan. Fyysisen kirjan lukeminen myös edistää syvällisempää ymmärrystä, muistamista ja auttaa yhdistämään monimutkaisia käsitteitä tehokkaammin, kuin mitä tapahtuu digitaalista tekstiä lukiessa.

Sisustrendinä kirjahyllyjen katoaminen ja kirjojen vähentäminen voikin olla haitallista lasten mahdollisuuksille.

  • Kotikirjasto-tutkimuksesta kirjoitettiin viime lokakuussa
    Ylen erinomaisessa artikkelissa: Laaja tutkimus: Kodin täysi kirjahylly antaa lapselle elinikäistä etua. (15.10.18)
  • Alkuperäisen tutkimuksen voi lukea täältä. Social Science ResearchJanuary 2019Scholarly culture: How books in adolescence enhance adult literacy, numeracy and technology skills in 31 societies.

Pasi Toiviainen ilmastouhkien ja epätoivon dilemmasta

Ilmastokysymyksiin perehtynyt toimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti dilemmasta, saako ilmastokatastrofin aiheuttamista tuhon uhkakuvista puhua suoraan vai ei? (Tiedeblogi, 28.6.

Toiviainen paljasti tokaisseensa kaverilleen suoraan, kuinka vuonna 2100 yhteiskunnat käyvät niin rajua elonjäämiskamppailua, että kysymys siitä, nouseeko merenpinta kaksi tai kaksikymmentä metriä on silloin ”huolista pienimpiä”.

Kaveri oli niin järkyttynyt, että hänen ”katseensa oli hetken aikaa aivan tyhjä”. Sitten hän arveli, että Toiviaisella on nyt menossa jokin synkkä kausi. Jos tuhon vaikutuksista puhutaan aivan suoraan, niin se Toiviaisen kokemusten mukaan voi johtaa ajatusten lukkiutumiseen, kieltämiseen tai vaaralliseen passivoitumiseen.

Toisaalta kun katastrofaalisen tuhon mahdollisuus on todellakin olemassa, niin toivekulissin ylläpitäminen johtaa tilanteeseen, jossa:

”vaietun, ikävän todellisuuden kuvaukset jäävät vain yksittäisiksi purskahduksiksi jonnekin keskustelun marginaaliin [- -] ne ovat helposti ohitettavissa ja leimattavissa ääripessimistien pelotteluksi ja alarmismiksi”, tiedetoimittaja kirjoittaa.

Toiviainen puntaroi myös todennäköisen katastrofin varoittamisesta, jotta ihmiskunta läpikävisi kollektiivisen kriisiterapian. ”Ehkä siitä voisi seurata todellinen kulttuurinen, syvästi arvoihin pureutuva muutos. Ehkä se on lopulta se, mitä ajan takaa tälläkin jutullani.”

Toiviaisen kuvaamassa dilemmassa voisi löytää keskitien, jossa uhista puhutaan suoraan mutta samalla korostetaan, kuinka massiivinen yhteiskunnallinen käänne on nyt tarpeen. 

Tällainen viestintä on jo hyvinkin ajanmukaista, kun nuorista enää vain kuusi prosenttia uskoo, että ilmastomuutoksen hillinnässä onnistutaan vuoteen 2050 mennessä.

JUHA SUORANTA: TASA-ARVOISUUS, KANSSAIHMISYYS

Juha Suoranta vuonna 2016. Kuva: Wikipedia.

Filosofi Ilkka Patoluoto (1946–1989) julkaisi vuonna 1989 Tiede & edistys -lehdessä tekstin, Kuinka hyvinvointivaltio kohtelee kansalaisiaan?

Otsikon hyvinvointivaltio vaihtui seuraavan vuosikymmenen julkisessa ja poliittisessa puheessa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Käsitteellinen muutos on tärkeä: se kertoo suuren poliittisen linjan muutoksesta vasemmalta oikealle, oikeiston tietoisesta tahdosta vähentää julkista valtaa ja julkisesti jaettuja resursseja. Tekstin sävy välittää 1980-luvun poliittista ajattelutapaa. Vielä tuolloin näyttää olleen mahdollista pohtia vakavasti hyvinvointivaltion kehittämistä ikään kuin ”eteen- ja ylöspäin”, tasa-arvosta yksilöiden erilaisia tarpeita entistä paremmin huomioivaan suuntaan. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tuollainen lienee mahdotonta, kun yhteiskuntien kehitystä ja historiaa kääritään ikään kuin rullalle ”taaksepäin”.

Patoluoto muistelee sodanjälkeisen Suomen köyhiä, erityisesti Kallion kaupunginosan ”arvokkaiksi köyhiksi” kutsumiaan ihmisiä. Kaikinpuolisesta niukkuudesta (”he söivät huonosti, pukeutuivat kehnosti ja asuivat ahtaasti”) huolimatta arvokas köyhyys tarkoitti, että ”he olivat hoitaneet työnsä kunnolla. Heillä oli ammatti, jonka he olivat hallinneet hyvin”. Lisäksi he ”olivat usein onnistuneet kasvattamaan lapsensa” ja tunsivat olevansa osa yhteisöään, pääkaupungin proletaarista kaupunginosaa, ”jolla oli myös kieleen perustuva identiteetti”.

Näiden ihmisten arvokkuutta uhkasi joutuminen muiden varaan, joka monille tarkoitti aivan kouraantuntuvasti vanhainkotia. Se takaisi heille perustarpeiden mukaisen ylöspidon. ”Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään he voisivat elää huoletta, koska heidän ei enää tulisi itse huolehtia päivittäisten välttämättömien fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä.” Heille se ei kuitenkaan tarkoittaisi vain helpotusta vaan arvokkuudesta luopumista ja elämistä pelkkinä ”syöttiläinä”.

”Syöttiläät voivat olla yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiäkin. Heillä ei enää olisi mitään, mille he voisivat rakentaa oman henkilökohtaisen integriteettinsä: ei kotia, ei perhettä, ei yhteisön tuomaa, osittain menneisyyden varaan rakentuvaa tunnustusta eikä edes omaa kieltä.”

Hyvinvointivaltiossa valtio huolehtii hyvin laajasta perustarpeiden joukosta: sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, koulutuksesta. Näin tehden se Patoluodon mukaan kuitenkin ”suhtautuu kansalaisiinsa kuin muukalaisiin: se pitää huolen siitä, että kansalaisten perustarpeet tulevat tyydytettyä, enempää ei kysytä. Ei kysytä sitä, elävätkö kansalaiset hyvin, kun heidän perustarpeensa on tyydytetty. Ei kysytä sitä, pystyvätkö kansalaiset artikuloimaan omat tarpeensa ja sanomaan, mitä muuta he haluavat kuin ruokaa ja suojan.”

Patoluoto tähtää sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmisten tarpeet jaetaan kahtia. Yhtäällä ovat tarpeet, jotka voidaan ilmaista poliittisessa kielessä. Tällöin keskustelua käydään tasa-arvosta, jossa kaikki ovat inhimillisiä olioita ilman yksilöllisiä ominaisuuksia. Toisista tarpeista voidaan puhua yhteiskunnallisina uudistuksina. Näiden tarpeiden kohdalla on kysymys kanssaihmisyydestä, jokaisen kohtelemisesta yksilölliset ominaisuudet huomioon ottaen

Kaikkien kohteleminen keskenään tasa-arvoisina on hyvän elämän välttämätön edellytys, kirjoittaa Patoluoto, mutta se ei kuitenkaan vielä riitä. Hyvässä yhteiskunnassa ihmisiin tulee suhtautua sekä tasavertaisina että erilaisina, heidän yksilölliset tarpeensa mahdollisimman kaikinpuolisesti huomioiden. Tätä kehityssuuntaa Patoluoto toki epäilee. ”Se, onko tällainen suhtautuminen mahdollista hyvinvointivaltiossa, on kyseenalaista.”

Kun Patoluodon tekstin lukee nyt, yleisen ilmastoepävarmuuden, talousmyllerrysten ja ihmisten pakkomuuttojen aikakaudella, se vaikuttaa suorastaan optimistiselta. Patoluotohan olettaa, että yhteiskuntaa olisi mahdollista kehittää ikään kuin ylöspäin, tasa-arvoista kanssaihmisyyden suuntaan.

Kun tekstistä leikkaa tähän päivään, huomaa, ettei yhteiskuntapoliittista keskustelua enää käydä Patoluodon esittämällä asteikolla, ikään kuin tasa-arvosta ”ylöspäin” edeten, vaan nimenomaan ”alaspäin”, pienimmästä (ja halvimmasta) yhteisestä nimittäjästä kauppaa käyden.

Käytännössä se tarkoittaa kamppailua tasa-arvon ja julkisten palvelujen rippeistä, ei enää hyvästä elämästä ja kanssaihmisyydestä, jossa jokainen voisi saada tarpeidensa mukaan ja antaa kykyjensä mukaan. 

(Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Juha Suorannan Facebook-sivulla 18.1.20.)

JUHA SUORANTA

  • Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.

2000-LUVUN PARHAAKSI VALITTU TAIDETEOS KIASMASSA 2.2.2020 ASTI

Ragnar Kjartanssonin The Visitors, Kiasma.

Minkä teoksen valitsisi kaikkein parhaaksi koko 2000-luvulla, on vaikea kysymys. Syyskuussa Guardianin kriitikot päätyivät Ragnar Kjartanssonin The Visitors -teokseen, joka on nähtävissä Kiasmassa helmikuun alkuun asti.

Teoksessa Kjartansson soittaa ystävineen eräänlaisen jäähyväissession nuoruudelle ja viikon kestäneelle yhdessäololle. Kukin soittaja on suuren taiteilijakartanon eri huoneissa ja kuulee toisensa kuulokkeiden avulla.

Teokseen on saatua taiottua äärimmäisen koskettava tunnelma, joka imaisee yllättävän monet seuraamaan tunnin pituisen teoksen loppuun asti.

Harva ihminen on aidosti avoin, kun kyse on positiivisen inhimillisyyden julkisesta ilmaisemisesta, mutta kun ystävykset ovat eri huoneissa, niin he kommunikoivat epäsuorasti ja onnistuvat ehkä juuri siksi vuodattamaan lauluun ja soittamiseen ystävyyden syvimpiä sävyjä.

Yksinkertainen musiikki toistuu yhä uudestaan, joten kukin muusikko joutuu laittamaan itsensä likoon saadakseen sen elämään. Koska he ovat eri huoneissa, niin ero on tavallaan jo osittain tapahtumassa, mikä voi lisätä jäähyväsmäistä haikeuden ja sillanrakentamisen tunnetta.

Eri huoneiden videot on kuvattu samanaikaisesti yhdellä otolla. Musiikin ja yhdeksän suurikokoisen videon kautta katsoja asettuu aivan keskelle prosessia, jossa ilmeet, musiikki ja laulu kykenevät välittämään inhimillisyysasteikon rekistereitä.

Guardianin haastattelussa Kjartansson kertoo olleensa teosta tehdessään onnellinen ja optimistinen, mikä myös tarttui teokseen sen valmistumisvuonna 2012.

Kiasmalla olisi nyt mahdollisuus hieman lyödä mainosrumpua, kun tämä teos näyttää avautuvan aika monelle katsojalle ja kovanahkaisille kriitikoillekin.

Etenkin kun elokuussa Suomen suurin kuvataidepalkinto Ars Fennica myönnettiin Ragnar Kjartanssonin Vene-videolle.

– Kjartanssonin tuotannon keskiössä on minimalistinen kujeilu. Hän esittää itsensä ja muut epäonnistumista uhmaavina, haavoittuvaisina olentoina. Hänellä on taipumus nostalgiaan ja romantisointiin, mikä heijastelee myötäelävää rajankäyntiä esittämisen ja olemisen välillä, museonjohtaja Roland Wetzel perusteli Ars Fennican voittajan valintaansa (Yle, 21.8.19).

(Alla kaksi kuvaa The Visitors -teoksesta Kiasmassa.)