Voiko Unkarin kaltainen demokratian rapautuminen toistua myös Suomessa, jos perussuomalaiset nousevat pääministeripuolueeksi? Kysymystä pohtivat professori Jukka Kekkonen (Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta) ja dosentti, tutkija Katalin Miklóssy (Aleksanteri-instituutti) mielenkiintoisessa keskustelussa, jota johti Kulttuurivihkojen päätoimittaja Elias Krohn (7.11.)

Alla on muutamia yhteenvedonomaisia tiivistelmiä tunnin pituisesta keskustelusta.

Berliinin muurin murtumisen jälkeen Itä-Euroopassa vallitsi vapautumisen euforia, joka Katalin Miklóssyn mukaan vaihtui pettymykseksi, kun Länsi ei ottanutkaan pitkällisestä diktatuurista kärsineitä maita heti avosylin vastaan.

Sen sijaan EU asetti monia ehtoja jäseniksi pyrkiville. Vasta ehtojen täyttämisen jälkeen vuosina 2004, 2007 ja 2013 useat itäeurooppalaiset maat pääsivät liittymään EU:hun. Jälleen suuret odotukset vaihtuivat pettymyksiksi, kun elintasokuilu ei kasvanutkaan umpeen. Mielialojen alkaessa kääntyä EU:ta vastaan, voimistui suuntaus paluusta keskusjohtoiseen, autoritääriseen suuntaan.

EU:ssa huomion veivät näkyvämmät kriisit kuten vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneet Kreikan ongelmat, Ukrainan kriisi ja Syyrian sodan pakolaisaalto. Epädemokraattinen kehitys pääsi siksi Unkarissa ja Puolassa kuin huomaamatta etenemään pitkälle, oli Katalin Miklóssyn keskeinen ajatus.

Jukka Kekkonen näki erittäin uhkaavana sen, kuinka oikeusvaltion periaatteita ja sananvapautta halvennetaan ja murennetaan oikeistoliikkeiden levitessä hyvin monessa maassa. Kyse ei ole enää perinteisestä vasemmisto-oikeisto akselin kamppailusta vaan hyvin huolestuttavasta ilmiöstä, joka suuntautuu demokraattisen järjestelmän ydinarvoja vastaan.

On syntynyt tieteen ja lakien halveksuntaa, joka syövyttää demokratian peruspilareita. Jos tämänkaltaiset voimat, jotka nousivat Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla, saavat valtaa, niin ne voivat viedä koko käden, varoittaa Kekkonen.

Kun autoritäärinen hallitus saa niin suuren vallan, että se voi yksinään säätää sille mieluisia lakeja, niin se voi olla välittämättä parlamentista ja kritiikistä hajottaessaan oikeusvaltiota. Tällöin tervehdyttävien voimien tulisi vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, mikä on hyvin hankalaa, mainittiin keskustelussa pariin otteeseen.

Elias Krohn kysyi, jos Jussi Halla-ahosta tulee pääministeri, niin voivatko perussuomalaisen arvot tarttua myös muihin puolueisiin. Kysymys on tärkeä, koska jo perussuomalaisten päästyä Sipilän hallitukseen, syytettiin hallitusta ennennäkemättömästä tavasta sivuuttaa parhaiden asiantuntijoiden mielipiteet. Kekkonen näki viimeisten 15 vuoden aikana oikeistopopulismin leviämisen yhteydessä tapahtuneen hyvin huonoa kehitystä monella eri taholla – myös mediassa.

Miklóssyn ja Kekkosen keskustelun jatkoksi voisi pohtia, miksi joka toisessa demokratiassa on tapahtunut heikentymistä viime vuosina The Global State of Democracy -raportin mukaan. Missä määrin talousnobelisti Joseph Stiglitz on oikeilla jäljillä nähdessään uusliberalismin leviämisen 40 vuoden aikana olevan perussyynä oikeistopulismin ja tieteenvastaisuuden kasvulle?

Filosofi Ilkka Patoluoto (1946–1989) julkaisi vuonna 1989 Tiede & edistys -lehdessä tekstin, Kuinka hyvinvointivaltio kohtelee kansalaisiaan?

Otsikon hyvinvointivaltio vaihtui seuraavan vuosikymmenen julkisessa ja poliittisessa puheessa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Käsitteellinen muutos on tärkeä: se kertoo suuren poliittisen linjan muutoksesta vasemmalta oikealle, oikeiston tietoisesta tahdosta vähentää julkista valtaa ja julkisesti jaettuja resursseja. Tekstin sävy välittää 1980-luvun poliittista ajattelutapaa. Vielä tuolloin näyttää olleen mahdollista pohtia vakavasti hyvinvointivaltion kehittämistä ikään kuin ”eteen- ja ylöspäin”, tasa-arvosta yksilöiden erilaisia tarpeita entistä paremmin huomioivaan suuntaan. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tuollainen lienee mahdotonta, kun yhteiskuntien kehitystä ja historiaa kääritään ikään kuin rullalle ”taaksepäin”.

Patoluoto muistelee sodanjälkeisen Suomen köyhiä, erityisesti Kallion kaupunginosan ”arvokkaiksi köyhiksi” kutsumiaan ihmisiä. Kaikinpuolisesta niukkuudesta (”he söivät huonosti, pukeutuivat kehnosti ja asuivat ahtaasti”) huolimatta arvokas köyhyys tarkoitti, että ”he olivat hoitaneet työnsä kunnolla. Heillä oli ammatti, jonka he olivat hallinneet hyvin”. Lisäksi he ”olivat usein onnistuneet kasvattamaan lapsensa” ja tunsivat olevansa osa yhteisöään, pääkaupungin proletaarista kaupunginosaa, ”jolla oli myös kieleen perustuva identiteetti”.

Näiden ihmisten arvokkuutta uhkasi joutuminen muiden varaan, joka monille tarkoitti aivan kouraantuntuvasti vanhainkotia. Se takaisi heille perustarpeiden mukaisen ylöspidon. ”Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään he voisivat elää huoletta, koska heidän ei enää tulisi itse huolehtia päivittäisten välttämättömien fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä.” Heille se ei kuitenkaan tarkoittaisi vain helpotusta vaan arvokkuudesta luopumista ja elämistä pelkkinä ”syöttiläinä”.

”Syöttiläät voivat olla yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiäkin. Heillä ei enää olisi mitään, mille he voisivat rakentaa oman henkilökohtaisen integriteettinsä: ei kotia, ei perhettä, ei yhteisön tuomaa, osittain menneisyyden varaan rakentuvaa tunnustusta eikä edes omaa kieltä.”

Hyvinvointivaltiossa valtio huolehtii hyvin laajasta perustarpeiden joukosta: sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, koulutuksesta. Näin tehden se Patoluodon mukaan kuitenkin ”suhtautuu kansalaisiinsa kuin muukalaisiin: se pitää huolen siitä, että kansalaisten perustarpeet tulevat tyydytettyä, enempää ei kysytä. Ei kysytä sitä, elävätkö kansalaiset hyvin, kun heidän perustarpeensa on tyydytetty. Ei kysytä sitä, pystyvätkö kansalaiset artikuloimaan omat tarpeensa ja sanomaan, mitä muuta he haluavat kuin ruokaa ja suojan.”

Patoluoto tähtää sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmisten tarpeet jaetaan kahtia. Yhtäällä ovat tarpeet, jotka voidaan ilmaista poliittisessa kielessä. Tällöin keskustelua käydään tasa-arvosta, jossa kaikki ovat inhimillisiä olioita ilman yksilöllisiä ominaisuuksia. Toisista tarpeista voidaan puhua yhteiskunnallisina uudistuksina. Näiden tarpeiden kohdalla on kysymys kanssaihmisyydestä, jokaisen kohtelemisesta yksilölliset ominaisuudet huomioon ottaen. 

Kaikkien kohteleminen keskenään tasa-arvoisina on hyvän elämän välttämätön edellytys, kirjoittaa Patoluoto, mutta se ei kuitenkaan vielä riitä. Hyvässä yhteiskunnassa ihmisiin tulee suhtautua sekä tasavertaisina että erilaisina, heidän yksilölliset tarpeensa mahdollisimman kaikinpuolisesti huomioiden. Tätä kehityssuuntaa Patoluoto toki epäilee. ”Se, onko tällainen suhtautuminen mahdollista hyvinvointivaltiossa, on kyseenalaista.”

Kun Patoluodon tekstin lukee nyt, yleisen ilmastoepävarmuuden, talousmyllerrysten ja ihmisten pakkomuuttojen aikakaudella, se vaikuttaa suorastaan optimistiselta. Patoluotohan olettaa, että yhteiskuntaa olisi mahdollista kehittää ikään kuin ylöspäin, tasa-arvoista kanssaihmisyyden suuntaan.

Kun tekstistä leikkaa tähän päivään, huomaa, ettei yhteiskuntapoliittista keskustelua enää käydä Patoluodon esittämällä asteikolla, ikään kuin tasa-arvosta ”ylöspäin” edeten, vaan nimenomaan ”alaspäin”, pienimmästä (ja halvimmasta) yhteisestä nimittäjästä kauppaa käyden.

Käytännössä se tarkoittaa kamppailua tasa-arvon ja julkisten palvelujen rippeistä, ei enää hyvästä elämästä ja kanssaihmisyydestä, jossa jokainen voisi saada tarpeidensa mukaan ja antaa kykyjensä mukaan. 

(Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Juha Suorannan Facebook-sivulla 18.1.20.)

JUHA SUORANTA

• Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.

Sadat ihmiset ovat kritisoineet piispa Teemu Laajasaloa hänen kutsuttuaan Jussi Halla-ahon keskustelemaan sananvapaudesta ja kiusaamisesta koomikko Joonas Nordmanin kanssa Kirkkopäiville 18.5. 

Kirkkopäivien pääpuhujat professori Ilkka Huhta ja dosentti Mikko Malkavaara ovat jo ilmoittaneet jäävänsä pois vastalauseena Halla-ahon kutsumiselle.

– Jussi Halla-ahon poliittinen asema perustuu populistiseen ideologiaan, jonka retoriikassa väkivalta ja syrjintä ovat ratkaisevassa roolissa. Olemme siksi vakuuttuneita siitä, että juuri mainittu henkilö on täysin sopimaton puhumaan sananvapauden rajoista Kirkkopäivillä, he perustelevat protestiaan.” (K&K, 26.4.)

259 pappia ja luottamushenkilöä: keskustelu on peruttava

259 pappia, luottamushenkilöä ja kirkon työntekijää vetoaa Teemu Laajasalon ja Jussi Halla-ahon keskustelua peruttavaksi:

”Kirkko haluaa olla dialogin ja sovinnonteon paikka, mutta historiallisesti kirkko on ollut myös vihapuheen paikka. Monesti kirkko on ollut hiljaa ja sallinut vihapuheen levitä. Nyt on aika viestiä, että emme hyväksy vihapuhetta ja ihmisarvon mitätöimistä kirkossa ja Kirkkopäivillä. Siksi vaadimme, että Kirkkopäivien tulee perua tapahtuma nykyisessä muodossaan.”

Avoimen vetoomuskirjeen allekirjoittajina ovat muun muassa Oulun tuomiorovasti Satu Saarinen, kirkolliskokousedustaja Jaakko Weuro, Helsingin ja Vantaan kirkkovaltuustojen puheenjohtajat Hanna Mithiku ja Eve Rämö. (Kotimaa24, 29.4.)

Samuli Suonpään kritiikki

Myös toimittaja Samuli Suonpää kritisoi Halla-ahon kutsumista ja kirjoittaa kuinka juuri Halla-aholla on ollut

”ratkaisevan suuri rooli suomalaisen rasismin nousussa ja väkivaltaistumisessa. Hän on kirjoituksissaan lietsonut pelkoa Eurooppaa uhkaavasta islamisaatiosta, eurooppalaisia kansoja uhkaavasta ”väestönvaihdosta”. [- -] ”Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino”, kirjoitti Halla-aho vuonna 2003.”

Halla-aho kiistää niin maahanmuuttajien kuin suvaitsevaistenkin ihmisarvoa, mikä madaltaa kynnystä väkivaltaan, kirjoittaa Suonpää (K&K, 17.4.).

Päätoimittaja Jaakko Heinimäen kirjoitus

Kirkko&Kaupungin päätoimittaja Jaakko Heinimäki pyysi kuvittelemaan piispan kutsuvan kirkon juhlatilaisuuteen puhujaksi raiskaajan, joka on julkisesti vähätellyt tekojaan ja lisäksi kuitannut Korkeimman oikeuden langettaman raiskaustuomion vain muutaman ihmisen henkilökohtaiseksi mielipiteeksi.

”Melko jämäkkänä saisi piispa keskustelua käydä, ettei festariyleisölle tulisi sellainen olo, että kirkko on jotenkin normalisoimassa seksuaalista ahdistelua ja häirintää”, Heinimäki kirjoittaa (K&K, 24.4.).

Lisäys 19.5.

HS uutisoi keskustelutilaisuuden jälkeen Jussi Halla-ahon saaneen sanoa mitä haluaa. ”Hän ei täsmennä väitteitään eikä Laajasalo tartu näihin tarkemmin. Halla-aho esiintyy silminnähden rennosti, jopa naureskelee. Tilaisuus on hänen kannaltaan turvallinen, sillä häntä ei haasteta kuten vaikka tv-tenteissä.” (HS, 19.5.)  

(Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintien blogikirjoitus 10.11. julkaistaan tässä lyhennettynä.)

Ensin huolestuttiin peltomarketeista, jotka asettuivat liikenteellisesti hyvän saavutettavuuden paikkoihin (aivan liiketoiminnan periaatteiden mukaisesti), mutta jotka olivat täysin irti ympäröivästä kaupunkirakenteesta. Nyt vuorossa ovat kauppakeskukset, jotka imevät sisäänsä perinteisen kaupungin toimintoja: kivijalkakauppoja, ravintoloita, elokuvateattereita ja jopa julkisia palveluja. Muodostuuko niistä kuolemantähtiä, mustia aukkoja, joiden lähellä vilkas kaupunkielämä ei enää ole mahdollista? [- -]

[Esimerkiksi Turun] nykyisestä kaupunkirakenteesta saa hyvän kuvat lähtemällä luoteeseen siltä varsinaiselta kauppatorilta. Se on tosin edelleen toriparkkia odottava monttu, jolla keskusta pyrkii kilpailemaan juuri noiden laitamien kauppakeskusten kanssa. Syystäkin, sillä ei tarvitse kulkea kuin muutama kortteli nähdäkseen keskustan kivijalkakauppojen ongelmat. Täällä vuokrataan tai myydään toimitiloja keskellä tiivistä korttelikaupunkia tai tarjotaan avoimesti ”eroottista hierontaa”. Halpa hinta ei auta Halpakangasta, vaan käynnissä on loppuunmyynti. Lemmikkituotteiden erikoisliike Tassuputiikki on jo aiemmin joutunut nostamaan tassut pystyyn.[- -]

Valtakunnalliset tilastot ovat karua luettavaa perinteisen kaupungin kannalta. Päivittäistavaroiden myynti kasvoi syyskuussa 2019 eniten hypermarketeissa, yhteensä 3.5 prosenttia vuodentakaisesta. Valintamyymälöissä ja pienmyymälöissä myynti sen sijaan laski edelleen, valintamyymälöissä 0,3 prosenttia ja pienmyymälöissä 2,2 prosenttia edellisvuoden syyskuuhun verrattuna (Päivittäistavarakauppa ry). Kaupunki vaikuttaa todellakin olevan karkaamassa kauppakeskuksiin.

Pienmyymälöiden on luonnollisesti vaikea kilpailla niin kauppakeskusten kuin verkkokaupankin kanssa. Niiden on sijaittava melko keskeisesti, jolloin vuokra on korkeampi eikä ilmaista pysäköintiä voi tarjota. Henkilökustannukset ovat korkeat ja valikoima väistämättä suppea. Liikeaikalain muutos vei niiltä viimeisen kilpailuedun, mahdollisuuden pidempään aukioloaikaan.

Tietysti on niin, että elävä kaupunki ei ole vain päivittäistavarakauppaa vaan myös kahviloita, ravintoloita, elokuvateattereita ja julkisia palveluja kuten kirjastoja ja seurakuntien tiloja. Mutta myös nämä ovat hakeutumassa kauppakeskusten kirkkaisiin valoihin. Myllystä löytyy myös Raision seurakunnan ”myymälä”, vaikkei anekaupasta sentään liene kyse. Töölön seurakunta on suorastaan brändännyt itsensä ”Fokukseksi”, joka sijaitsee Triplassa ja väittää olevansa ”kirkko Helsingissä”. Tämä kirkko ei ole kuitenkaan enää keskellä kylää, eikä sakraalisuudesta ole tietoakaan.

Ei tämä tietenkään sitä tarkoita, että kaupunkikeskustat olisivat kaikkialla kuolemassa, ja niiden elävöittämiseen panostetaan nyt innokkaasti. Helsingin keskusta on niin vahva, että se haastaa jopa sen ympärille syntyvät lukuisat kauppakeskukset. Toisaalta ne haastavat lähiympäristönsä: Kalasatamassakin näkee muutaman kivijalkakaupan lisäksi lähinnä kivijalkoja. Ei siinä mitään, ehkä arkkitehtien olisi jälleen opittava suunnittelemaan kauniita kivijalkakerroksia ilman kauppoja.

Pienemmissä kaupungeissa tilanne on vakavampi. Esimerkiksi Hämeenlinnassa Tiiriön keskus tyhjensi varsin tehokkaasti vanhan keskustan, eikä moottoritien päälle rakennettu uusi keskus paljon auttanut asiaa; myös se sijaitsee liian kaukana vanhalta torilta.

Toisaalta tämä elitistinen jeremiadi voidaan kääntää myös päälaelleen. Tavallaan suuret kauppakeskukset ovat jo sitä, mitä kaupunkikeskustat vasta tavoittelevat: hyvä saavutettavuus niin autoilla kuin julkisella liikenteellä ja autoilta rauhoitettu kävelykeskusta ”katuineen” ja ”keskustoreineen”. Tämä kaikki on tietysti kauppakeskuksen omistajien ja johdon hallinnassa, mutta se ei estä ihmisiä rakentamasta niihin myös omia pieniä tarinoitaan.

• Kimmo Lapintie on filosofi, arkkitehti ja yhdyskuntasuunnittelun professori Aalto-yliopistossa.

© Copyright Kimmo Lapintie

Halu palauttaa SDP Olof Palmen viitoittamalle pohjoismaiselle tielle, kulkee punaisena lankana pääministerin tuoreessa elämänkerrassa Anni Rinne – koko tarina, (Matti Mörttinen & Lauri Nurmi, Into).

Esimerkiksi kun oikeistohenkinen suuntaus oli vallalla Paavo Lipposen (sd.) pääministerikaudella, niin Antti Rinne esitti rajua kritiikkiä SDP:n Turun puoluekokouksessa vuonna 1999:

”Sosiaalisdemokraattien ja kokoomuksen käytännön politiikan välillä ei näkynyt mitään eroja. [- -] Ihmisten luottamus sosiaalidemokraatteihin ja koko suomalaisen demokratian kautta vaikuttamiseen on romahtanut”, Rinne syyllisti istuvaa puheenjohtaja Lipposta. (s. 153, Antti Rinne – Koko tarina.)

Toive saada demarien puoluelaiva käännetyksi pari piirua vasemmalle oli myös Rinteen motiivina hänen lähtiessään haastamaan liian oikeistohenkisenä pidettyä puheenjohtaja Jutta Urpilaista vuonna 2014.

Pääministerinä Rinne onkin ryhtynyt toimeen. Hänen hallituksensa on pysäyttänyt liki kolmekymmentä vuotta jatkuneet hyvinvointivaltion leikkaukset ja lähinnä vauraille suunnatut veronkevennykset.

”Antti Rinne on SDP:n vasemmistolaisin puheenjohtaja puoluetta vuosina 1987–91 johtaneen Pertti Paasion jälkeen,” kirjoitettiinkin Ylen kirja-arviossa (24.10.)

Nopeus leimaavin piirre

Yhtenä parhaimmista puolistaan Rinne pitää nopeutta. Hän valmistui liki ennätysajassa lakimieheksi ja on hoitanut tehokkaasti lukemattomia neuvotteluja työnantajien ja ammattiliittojen välillä.

Nopeus on ollut myös haitta, kun julkisuuteen on tullut kuin lonkalta heitettyjä aloitteita. Kun elämäkerrassa Rinne myöntää tiedostavansa itse tämän ongelmaksi, niin pääministerin omien tavoitteidensa kannalta olisi toivottavaa, että hän etukäteen käyttäisi avustajiensa kanssa enemmän aikaa aloitteidensa hiomiseen, jolloin niille kertyisi vakuuttavampaa yhteiskunnallista painoarvoa.

Vapaa-ajallaankin Rinne nukkuu vain viisi tuntia yössä ja lukee paljon. Hän arvioi lukunopeudekseen sata sivua tunnissa.

Elämäkerran mukaan Rinne ”ihaili 1970- ja 1980-lukujen demari-ikonia” Olof Palmea. Heillä on myös yhtymäkohtia, joita kirjassa olisi voinut tuoda enemmän esille. Nopean käsityskyvyn lisäksi kumpikin sai lähteä uralleen kohtuullisen vauraista oloista, mistä huolimatta heidän ulkoinen habituksensa ja vaatteensa ovat yleensä vaatimattomia.

Myös rasismin vastustaminen, solidaarisuuden osoittaminen ja luonnon huomioiminen ovat kumpaakin pääministeriä syvästi leimaavia piirteitä.

Ruotsalaisten kansankoti sai kiittää monesta asiasta Olof Palmea. Kuinka paljon Rinne ehti parantaa terveydenhoitoa ja koulutusta sekä vähentää syrjäytymistä ei liene kiinni niinkään hänen tahdostaan, kuin siitä lähtevätkö kansalaiset äänestämään hyvinvointivaltion palvelujen parantamisen puolesta seuraavissa vaaleissa.

(Matti Mörttinen & Lauri Nurmi: ANTTI RINNE – KOKO TARINA, 352 s., Into, 2019.)

Ruotsalainen toimittaja Lisa Bjurwald teki jo vuonna 2011 aikaansa edellä olleen reportaasikirjan menemällä eri tilaisuuksiin haastattelemaan oikeistopopulististen liikkeiden johtajia. Monet heistä puhuivat vapaasti olettaen erittäin sympaattisen Bjurwaldin olevan ehkä heidän kannattajansa.

Haastateltujen lukuisissa kommenteissa paljastui, kuinka vahvaa on oikeistopopulististen puoluejohtajien muukalaisviha. Unkarissa ja Tšekissä puhuttiin ulkomaalaisten aiheuttamasa vaarasta lähes samoin sanoin, kuin mitä natsit aikoinaan käyttivät.

Italiassa Pohjoisen liiton (Lega Nord) entinen puheenjohtaja Umberto Bossi oli suorasanaisesti uhkaillut pakolaisveneiden upottamisella: ”Ei pitkiä puheita. Tykillä voidaan pamauttaa kaikki taivaan tuuliin.”

Oikeistopopulismi ujuttaa ksenorasismia eli voimakkaita ennakkoluuloja vieraita kulttuureja kohtaan. Niillä yritetään saada hyväksyttäviksi ksenorasistisia käsitteitä kuten ”islamisoitumisen vaara” ja ”monikulttuurin uhka”.

Bjurwald kuvaili teoksensa Euroopan häpeä – Rasistien voittokulku julkaisutilaisuudessa (16.11. 2011) Helsingissä, kuinka oikeistopopulistinen liike vetoaa tasa-arvoa puolustaviin tahoihin. Esimerkiksi pelotellaan islamilaisten tahojen heikentävän naisten oikeuksia vaikka oikeistopopulisteista merkittävä osa ajaa naisvastaista linjaa, jossa korostuu vanhakantainen naisten oikeuksia leikkaava perhemalli.

Valtaosa eurooppalaisista ei halua toisen maailmansodan aikaisten keskitysleirien ja juutalaisten kohtelun enää koskaan toistuvan. Mutta huomion suuntaaminen kaikkein tunnetuimpiin natsisymboleihin, piikkilankoihin ja univormuihin, johtaa harhaan Bjurwald arvelee.

Nykyajan muukalaisvastaiset liikkeet kiillottavat ulkokuortaan saavuttaakseen tavallisia äänestäjiä, mutta kun tätä pintakiiltoa edes hieman pyyhkäisee, niin alta pilkahtelee tutun ruskehtava ideologia.

Bjurwald painotti, että ei ole mitään selkeätä rajaa, jonka jälkeen rasistit vakuuttaisivat saaneensa tarpeeksi. Ääriainekset vain voimistuvat ja radikalisoituvat saadessaan väitteilleen hiljaista hyväksyntää ja valtapuolueet omaksumaan linjauksiaan.

Viime vuosina erityisesti Puolassa ja Unkarissa kehitys onkin ollut erittäin huolestuttavaa.

Kolumnissaan tietokirjailija Jani Kaaro kritisoi viime maaliskuussa, kuinka harhaanjohtavasti yritysten on kuulutettu auttavan julkista sektoria ”postista vanhustenhuoltoon ja junista lastensuojeluun”. (Yle, 3.3.19.) 

Hoivabisneksen skandaaleista Jani Kaarolle tuli mieleen tarina Yhdysvalloista, jossa kysyttiin minkä arvoinen on musta työtön mies slummissa?

”Vastaus: Ei minkään arvoinen. Hän on yhteiskunnalle kuluerä. Mutta jos saat hänet pikkurikkeestä yksityisvankilaan, hänelle voidaan laskea arvo. Nyt hänellä voi nimittäin tehdä rahaa.”

Kaaro toteaa, siinä olevan aikamme kuva loogisessa päätepisteessään.

Kaaron kolumni valaisee hyvin ongelmaa, jossa hoiva-alan suuryrityksiä johdetaan etäisten osakesalkkujen voittoprosenttien mukaisesti ja hädänalaisten kurjuudesta luodaan rahastuskohteita.

Suomessa kansainväliset sijoitusyhtiöt hoitavat vanhuksia tavalla, joka tuottaa jatkuvasti surullisia uutisia. Ikäviä tietoja on alkanut kuulua myös lastensuojelusta, josta enää viidenneksen siivu on julkisessa omistuksessa. (Yle, 11.19., Hoivabisneksestätutut terveysjätit vuolevat miljoonia huostaanotetuilla lapsilla.)

Sitra julkaisee (9.1.2020) raportin megatrendeistä, joiden arvioidaan vaikuttavan Suomeen.

Sitra on julkaissut megatrendejä aiemminkin, edellinen on vuodelta 2017. Raportti on ilman muuta tutustumisen väärtti. Tässä esitellään lyhyesti siinä kuvatut megatrendit ja niihin liittyviä jännitteitä. 

Mikä on megatrendi?

Megatrendit koostuvat useiden ilmiöiden muutoskaarista globaalilla tasolla. Raportin mukaan megatrendit antavat kuvan laajoista muutoksista, joiden ohella on tarkasteltava myös heikkoja signaaleja ja jännitteitä eri kehityskulkujen välillä.

“Yksittäistä megatrendiä olennaisempaa on ymmärtää, mihin laajempaan kokonaisuuteen se liittyy ja miten se linkittyy muihin trendeihin. Kokonaiskuva yhteiskunnallisista muutoksista ja jännitteistä saattaa näyttää haastavalta, jopa pelottavalta. Kuitenkin jo se, että on tunnistettavissa jännitteitä, kertoo siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa,” sanoo Sitran tulevaisuusasiantuntija ja raportin kirjoittaja Mikko Dufva.   

Sitran Megatrendit 2020 -päivityksessä nostetaan esille viisi kehityskulkua sekä niihin liittyviä jännitteitä.   

Ekologinen jälleenrakennus: Se on keskeisin ja kiireellisin tulevaisuuteen vaikuttava tekijä. Haasteena on vastata ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen sekä mahdolliseen resurssipulaan ja jäteongelmaan. 

Verkostomaisen vallan voimistuminen: Päätöksiä pitäisi saada aikaiseksi nopeasti, mutta syntyvätkö ne keskitetysti vai osallistamalla? Valtasuhteissa siirrytään monisolmuiseen suuntaan, jossa taloudellinen ja teknologinen sekä kulttuurinen vuorovaikutus yhdessä verkostojen laajuuden kanssa muokkaavat valtaa.

Väestön ikääntyminen ja monimuotoistuminen: ”Väestö muuttuu ikääntymisen lisäksi taustoiltaan, mahdollisuuksiltaan ja tavoiltaan yhä monimuotoisemmaksi. Kysymykseksi nousee, tehdäänkö ekologinen jälleenrakennus reilusti vai eriarvoistavasti eri väestöryhmien näkökulmasta.” (s. 5)

Talousjärjestelmän suunnan etsiminen: Olennaista on, kyetäänkö ympäristön parantaminen ottamaan talouden päämääräksi vai jääkö se vain raaka-aine resurssiksi. 

Teknologia sulautuu kaikkeen: Tekniikka tule entistä laajemmin osaksi yhteiskuntaa ja arkea. Uusia ratkaisuja tarjoava teknologia myös kasvattaa energiantarvetta, mikä luo jännitteen auttavan kehityksen ja ekologisen jälleenrakentamisen välille.

Jännitteitä analysoimalla voidaan pohtia, mitkä muutokset olisivat suotavia osallisuuden suhteen. ”Verkostomaisen vallan voimistumisen ja ekologisen jälleenrakennuksen kiireellisyyden välinen jännite liittyy tasapainoiluun keskitettyjen päätösten sekä osallisuuden ja demokratian vahvistamisen välillä.” (s. 11) 

Tietoteknologian ja datan lisääntyessä on olennaista, kuka niistä päättää. Ongelmana on tasapaino kiireellisten tekojen, eriarvoisuuden ja näkemysten kärjistymisessä vastakkainasetteluksi. On tarvetta rakentavaan arvokeskusteluun

”Talousjärjestelmän suunnan etsimisessä jännite liittyy tavoitteeseen: yhteisymmärrys talousjärjestelmän ongelmista muun muassa vaurauden keskittymisessä ja ympäristövaikutuksissa on kasvanut, mutta samalla nykyisistä ongelmallisista käytännöistä ja rakenteista tuntuu olevan hankala luopua.” (s. 12)

Osallisuuden näkökulmasta on kyse siitä, pystyvätkö punavihreät voimat määrittämään tavoitteet, joista medioissa keskustellaan. Siksi jännitteiden analyysi olisi olennaista. Usein lienee kysymys siitä, mitkä muutokset nähdään mahdollisiksi. Sitran raportissa nykyistä markkina-/ kapitalistista talousjärjestelmää ei kyseenalaisteta visioita pohdittaessa. Onko se realismia vai arkuutta?

JuhaN

Osittain tiedusteluammattiin kuuluvan salailun ja nörttimaisen luonteensa takia Edward Snowden ei ole aikaisemmin avannut elämänsä henkilökohtaista puolta. Vasta tuoreessa elämäkerrassaan hän valottaa omatuntonsa asteittaista heräämisprosessia, mikä johti hänet paljastamaan Yhdysvaltain massavalvonnan salaisuuksia vuonna 2013.

Lapsuutensa hakkerielämän taitojen avulla Snowden yleni nopeasti CIAn ja NSAn tietokonejärjestelmien ylläpitäjäksi ja insinööriksi. Hän auttoi luomaan järjestelmiä, jotka muun muassa varmuustallensivat kaikki salaiset dokumentit ja avasivat yksittäiselle agentille etäpääsyn tiedostoihin.

Tutkiessaan Kiinan luomaa massavakoilujärjestelmää hän alkoi epäillä, että myös Yhdysvallat saattaisi salaa rakentaa samanlaisen. Epäily johti hänen omatuntonsa vähittäiseen heräämiseen ja tarpeen ryhtyä etsimään todisteita sen olemassaolosta.

Snowden ei kuitenkaan pitkään aikaan löytänyt massavalvonnasta muuta kuin vihjeitä vaikka hänellä oli pääsy erittäin salaiseksi luokiteltuun aineistoon. Saadakseen selvyyden massavalvonnan eri puolista hän rakensi tiedostojen keruuohjelman.

Monien pienten palasten avulla hän kokosi kokonaiskuvaa. Niistä selvisi, kuinka mm. Microsoft, Google, Facebook, Youtube, Skype, Aol ja Apple luovuttivat rutiininomaisesti kaikki valokuvat, ääni- ja videopuhelut, haut ja kaiken muun tallentamansa datan. (s. 265 – 266)

NSAn Special Service Operation -yksikkö rakensi vakoilulaitteita ja ”ujutti niitä internet-palveluntarjoajien toimitiloihin kaikkialla maailmassa.” Tietoa kerättiin myös suoraan yksityisten tietoliikenneyritysten kaapeleista, satelliiteista ja reitittimistä.

Liittolaismailleen Yhdysvallat jakoi vakoiluvälineistöä ja sai vastapalveluksi tietoa näiden maiden viestiliikenteestä. Liittolaismaiden kaikkiin merkittäviin televiestintäyhtiöihin on sijoitettu salaisia palvelimia, jotka on ”pinottu päällekkäin ja niiden yhteinen koko vastaa suunnilleen nelihyllyistä kirjahyllyä.”

Mikäli palvelimen TURMOIL-ohjelma havaitsee minkä tahansa epäilyttävän kriteerin, ”se vihjaisee siitä TURBINE-ohjelmalle, joka ohjaa sen NSAn palvelimille.” Alle 686 millisekunnissa koneen viestiliikenne asetetaan seurantaan. (s. 267–269)

Eri vakoiluohjelmat ”varmistavat yhdessä, että koko maailman sekä tallennettua tietoa että siirrettävää informaatiota oli mahdollista tarkkailla.” (s. 267)

Tässä vaiheessa kirjan juoni tempaisee mukaansa kuin jännittävä mutta hyvin todellinen scifimäinen vakoiluromaani. Siinä kuvataan ymmärrettävällä tavalla erilaisia temppuja, joita Snowden käytti hämätäkseen maailman tehokkainta vakoiluorganisaatiota. Hän muun muassa keksi käyttää mikromuistikortteja, jotka olivat niin pieniä, etteivät ne hälyttäneet valvontapisteiden antureita ja skannereita.

Wired-lehti pitää kirjan tätä osuutta jännittävyydeltään aikaisempien paljastusten huipentumana (13.9.19). Jännittävää tositarinaa lukiessa voikin tulla mieleen, että onneksi perinteisen fyysisen kirjan lukemisprosessia ei voi seurata netin kautta.

Yksityisyydellä on väliä

On ihmisiä, jotka julistavat, ettei heidän yksityisyydellään ole väliä, koska heillä ei ole mitään salattavaa. Snowden useampaan kertaan osoittaa, että todellisuudessa aivan jokaisella on salattuja yksityisasioita, joita ei halua julki. Moni on nuoruudessaan tai vain suutuspäissään joskus kirjoittanut viestejä, joiden ei toivo leviävän julkisuuteen. Tai on kannattanut nuorena niin äärimielisiä kirjoituksia tai katsonut sellaista nettipornoa, joita häpeäisi, mikäli niistä leviäisi tieto läheisille sukulaisille, ystäville tai työnantajalle.

Kun netin muistissa on yhä suurempi osa jokaisen ihmisen yksityiselämästä, niin sen tiedon haltija voi kiristää tai mustamaalata hyvin monia. Valitettavasti tuota kaikenkattavaa yksityistietoa on Snowdenin mukaan hyvin usein käytetty kiristämiseen ja mustamaalaamiseen.

Lähes kaikki viestintä on jo siirtymässä nettiin. Siksi on yhä tärkeämpää, ettei massavalvonnan tuottamaa tietoa voida käyttää poliittiseen kiristykseen erilaisissa diktatuurivaltioissa.

Kun länsimaiden perinteiset arvot ovat viime vuosina joutuneet jatkuvien hyökkäysten kohteiksi niin joissakin EU:n maissa kuin Yhdysvalloissakin, on väestön yksityisyyttä kyettävä paremmin suojaamaan väärinkäytöksiltä.

Snowden kehottaa käyttämään salausjärjestelmiä. Niistä on hyötyä, mutta ne ovat sen verran tietotaitoa vaativia, että myös yhteisöjen ja demokraattisten valtioiden tulisi luoda sellaisia puhelimia, tietokoneita ja internet-ohjelmia, joiden luotettavuuden asiantuntijat ja hakkeriaktivistit voisivat julkisesti jatkuvasti testata ja joista demokraattiset maat levittäisivät toisilleen tietoa.

Kun liki kaikkien yksilöiden tietosuoja on murrettavissa, niin oletettavasti myös yritysten tietosuoja on heikoilla ja voi olla kysymys lyhyehköstä ajasta, ennen kuin joku bisneshenkinen poliitikko-johtaja keksii hyödyntää urkintaa eri maiden yritysten rutiininomaiseen massavalvontaan ja oman valta-asemansa säilyttämiseen.

Daniel Ellsberg ylistää Snowdenia

Yhdysvalloissa sankariksi nostettu Daniel Ellsberg oli sotilaallinen tutkija, joka vuosi Vietnamin sodan salatuista päätöksistä huippusalaiset asiakirjat. Hän pitää Snowdenin vuotoa kaikkein tärkeimpänä koko Yhdysvaltojen historiassa. Ellsberg on vakuuttanut, että olisi ehdottomasti toiminut samoin – vaikka häntä olisi uhannut elinkautinen vankeus (7.11.17).

(Pysyvästi merkitty, Edward Snowden, s. 397, WSOY, syyskuu 2019.)

Rajkumar Sabanadesan tuli turvapaikanhakijana Suomeen, oppi kielen noin vuodessa ja toimii nyt yrittäjänä ja muutosjohtamisen konsulttina.

Hän on kirjoittanut Ylelle mainioita kolumneja.

Uusimmassa kolumnissaan hän kysyy, miksi erikoisasiantuntijat eivät halua tulla töihin Helsinkiin ja miksi korkeakouluissa opiskelevat ulkomaalaiset eivät jää Suomeen? (Yle, 5.5. )

Keskeisenä kotouttamisen ongelmana on nähty vaikeahko suomen kieli. Ratkaisuksi on ehdotettu englanninkielen yleistä lisäämistä ja englanninkielisten tutkintojen kasvattamista.

Mutta pelkällä englannilla ei kotoudu Suomen arkeen. Ei esimerkiksi ymmärrä koulun lähettämiä Wilma-viestejä eikä voi seurata monia tapahtumia suomenkielisessä mediassa, jolloin syvällisemmät siteet Suomen yhteiskuntaan eivät rakennu, Sabanadesan kirjoittaa.

Rajkumar Sabanadesan ehdottaa kotouttamisongelmaan ajattelutavan käännöstä.

”Suomen kieli ei ole ongelma, vaan ratkaisu. Investointi kielikoulutukseen on investointi tulevaisuuteen”, Sabanadesan kiteyttää.

Tarvitaan uudenlaista panostamista suomenkielen opettamiseen. Esimerkiksi tutkinto-opiskelijoille tulisi tarjota suomen kielen tehokoulutusta ensimmäisenä vuotena. Tällöin opiskelijat luovat opintojensa ohella monia uusia siteitä ja oppivat sanastoa, jolla voivat seurata suomalaista mediaa.

Sabanadesan ehdotus on mainio, sillä vaikka moni tutkinto-opiskelija edelleenkin muuttaisi valmistuttuaan pois, niin syvällisemmän suomen taidon avulla heillä säilyisi suurempi intressi edistää kulttuurisia ja kaupallisia kontakteja Suomeen.

Suomeen pysyvämmin jäävät kykenisivät sujuvamman suomen taitonsa avulla kasvattamaan kotoutumisjuuriaan useammalle yhteiskunnan alueelle.