maanantai, 30 maaliskuun, 2020

Sakari Timonen: Anarkia, totalitarismi vai oikeusvaltio?

Juhannuksen jälkeen juristi ja suosittu blokisti ”uuninpankkopoika”  Sakari Timonen kirjoitti huomanneensa, kuinka lainsäädäntö koetaan nykyään sortona ja mielivaltana.

Esimerkkeinä Timonen mainitsee, kuinka poliisivoimin tukemana palokunta joutui sammuttamaan laittoman juhannuskokon, josta tunnettu professori valitti julkisuudessa. Perussuomalaisten nuorilta lakkautettiin tuki sen toimittua toistuvasti vastoin lain tarkoitusta, mikä sai puolueen varapuheenjohtajan uhkaamaan kostolla. Kirkon osallistuminen Pride-viikkoon sai Päivi Räsänen uhoamaan eroavansa kirkosta.

Lisäksi on ihmisiä, jotka vaativat pieneenkin rikkeeseen syyllistyneiden palauttamista kotimaahansa.

Timonen kannustaa miettimään, haluammeko elää oikeusvaltiossa vai vaihtoehtoisesti joko anarkiassa tai totalitarismissa:

Toinen vaihtoehto on sitten tietenkin, että jokainen tekee mitä haluaa viranomaisten puuttumatta asiaan. Tosin silloin ei enää puhuta oikeusvaltiosta eikä edes yhteiskunnasta, vaan anarkiasta ja vahvimman oikeudesta.

Eivät nämä oikeusvaltiota vastaan marisevat sitä halua, vaan he haluavat korvata nykyisen lainsäädännön omallaan. Sen noudattamista kyllä valvottaisiin ankarasti, kuten totalitarismissa aina tehdään.” (Sakari Timonen, 23.6.)

UHKAAKO SUOMEA UNKARIN KOHTALO?

Unkarin pitkäaikainen pääministeri Viktor Orbán, 2018. Kuva: European People's Party, CC BY 2.0

Voiko Unkarin kaltainen demokratian rapautuminen toistua myös Suomessa, jos perussuomalaiset nousevat pääministeripuolueeksi? Kysymystä pohtivat professori Jukka Kekkonen (Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta) ja dosentti, tutkija Katalin Miklóssy (Aleksanteri-instituutti) mielenkiintoisessa keskustelussa, jota johti Kulttuurivihkojen päätoimittaja Elias Krohn (7.11.)

Alla on muutamia yhteenvedonomaisia tiivistelmiä tunnin pituisesta keskustelusta.

Berliinin muurin murtumisen jälkeen Itä-Euroopassa vallitsi vapautumisen euforia, joka Katalin Miklóssyn mukaan vaihtui pettymykseksi, kun Länsi ei ottanutkaan pitkällisestä diktatuurista kärsineitä maita heti avosylin vastaan.

Sen sijaan EU asetti monia ehtoja jäseniksi pyrkiville. Vasta ehtojen täyttämisen jälkeen vuosina 2004, 2007 ja 2013 useat itäeurooppalaiset maat pääsivät liittymään EU:hun. Jälleen suuret odotukset vaihtuivat pettymyksiksi, kun elintasokuilu ei kasvanutkaan umpeen. Mielialojen alkaessa kääntyä EU:ta vastaan, voimistui suuntaus paluusta keskusjohtoiseen, autoritääriseen suuntaan.

EU:ssa huomion veivät näkyvämmät kriisit kuten vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneet Kreikan ongelmat, Ukrainan kriisi ja Syyrian sodan pakolaisaalto. Epädemokraattinen kehitys pääsi siksi Unkarissa ja Puolassa kuin huomaamatta etenemään pitkälle, oli Katalin Miklóssyn keskeinen ajatus.

Jukka Kekkonen näki erittäin uhkaavana sen, kuinka oikeusvaltion periaatteita ja sananvapautta halvennetaan ja murennetaan oikeistoliikkeiden levitessä hyvin monessa maassa. Kyse ei ole enää perinteisestä vasemmisto-oikeisto akselin kamppailusta vaan hyvin huolestuttavasta ilmiöstä, joka suuntautuu demokraattisen järjestelmän ydinarvoja vastaan.

On syntynyt tieteen ja lakien halveksuntaa, joka syövyttää demokratian peruspilareita. Jos tämänkaltaiset voimat, jotka nousivat Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla, saavat valtaa, niin ne voivat viedä koko käden, varoittaa Kekkonen.

Kun autoritäärinen hallitus saa niin suuren vallan, että se voi yksinään säätää sille mieluisia lakeja, niin se voi olla välittämättä parlamentista ja kritiikistä hajottaessaan oikeusvaltiota. Tällöin tervehdyttävien voimien tulisi vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, mikä on hyvin hankalaa, mainittiin keskustelussa pariin otteeseen.

Elias Krohn kysyi, jos Jussi Halla-ahosta tulee pääministeri, niin voivatko perussuomalaisen arvot tarttua myös muihin puolueisiin. Kysymys on tärkeä, koska jo perussuomalaisten päästyä Sipilän hallitukseen, syytettiin hallitusta ennennäkemättömästä tavasta sivuuttaa parhaiden asiantuntijoiden mielipiteet. Kekkonen näki viimeisten 15 vuoden aikana oikeistopopulismin leviämisen yhteydessä tapahtuneen hyvin huonoa kehitystä monella eri taholla – myös mediassa.

Miklóssyn ja Kekkosen keskustelun jatkoksi voisi pohtia, miksi joka toisessa demokratiassa on tapahtunut heikentymistä viime vuosina The Global State of Democracy -raportin mukaan. Missä määrin talousnobelisti Joseph Stiglitz on oikeilla jäljillä nähdessään uusliberalismin leviämisen 40 vuoden aikana olevan perussyynä oikeistopulismin ja tieteenvastaisuuden kasvulle?

Guardianissa Naomi Kleinin haastattelu nykyajan brändäyksestä

Kuva: Mariusz Kubik, CC BY3.0, https://creativecommons.org/licenses/by/3.0/

20 vuotta sitten Naomi Klein oli tuntematon noin 29-vuotias kanadalainen, joka osui No Logo-teoksellaan niin ajanhermoon, että siitä tuli globaali bestseller. Mukaansatempaavasti Klein havainnollisti, kuinka globaalit suuryritykset olivat siirtyneet tavaroiden valmistamisesta ihmisten koko elämäntapaa leimaavien mielikuvien brändäämiseen.

Logot ovat näiden kuvitteellisten elämäntapojen tiivistymiä ja kun mainontaa alettiin teoksen mukaan kohdistaa lapsiinkin paljon entistä voimallisemmin, niin näytti siltä kuin ihmisistä haluttaisiin muokata eräänlaisia pintapuolisia bränditoteemeja.

Toimittaja Dan Hancox antaa (11.8.) lukuisia esimerkkejä brändien levittäytymisestä laajassa Guardianin artikkelissaan: No Logo at 20: have we lost the battle against the total branding of our lives?   

Toimittajan puhelimitse haastattelema Naomi Klein sanoo, kuinka parikymmentä vuotta sitten vain tunnetuimmat julkkikset brändäsivät itsensä. Mutta nyt itsensä tuotteistaminen ja myyminen on lähes universaali ilmiö.

Kleinin sanoo uusliberalismin luoneen pätkätyömarkkinoillaan jatkuvan epävarmuuden, joten nuoret näkevät itsensä brändäämisen ainoana väylänä pyrkiä edes jonkinlaiseen taloudelliseen turvallisuuteen.

Klein on huolestunut kehityksestä, koska se estää solidaarisuutta. Brändit eivät tee yhteistyötä – ne on rakennettu olemaan itsekkäitä ja omistuskeskeisiä.

Sosiaalinen media mahdollistaa jatkuvan itsensä brändäämisen, mutta samalla käyttäjät lahjoittavat suurille teknologiayrityksille ilmaiseksi itsestään loputtomasti tietoa. Näiden yritysten koko liikeidea perustuu lypsämiseen, ihmisten ilmaistyöhön ja Klein sanoo uskovansa, että seuraavat suuret taistelut käydäänkin informaatiosta. Hän näkee Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaiden puheissa olevan jo useita signaaleja, jotka ennakoivat muutosta.

Esa-Pekka Salonen: Pääsy kulttuuriin on syvästi demokraattinen idea

Esa-Pekka Salosen nimikirjoitus

Kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salonen on usein tuonut kulttuurikeskusteluun piristäviä ajatusketjuja.

Ylen Ykkösaamun toukokuisessa (18.5.) haastattelussa hän kannusti luomaan kulttuuripolitiikkaa sen tasa-arvoisten juurien pohjalta.

– Olen tietoinen ja ylpeä siitä, että Suomen työväenliike ja myös alkiolainen maalaisliitto on lähtenyt alusta alkaen siitä, että työläisille, viljelijöille ja naisille pitää olla samanlainen pääsy kulttuuriin kuin yläluokalla on, Salonen sanoi.

Salonen kannustaa uutta hallitusta edistämään kaikkien pääsyä kulttuurin äärelle. 1960–1970 -luvuilla perustettiin musiikkiopistoverkosto, jossa opiskelu oli käytännössä ilmaista ja instumentinkin sai lainaksi. Salonen lähettää pääministeri Rinteelle terveisiä, että tämä pitäisi traditiosta kiinni!

– Se, että kaikilla on pääsy kulttuurin äärelle, on syvästi demokraattinen idea, Salonen sanoi.

Taidetta ja politiikkaa ei Salosen mukaan voi erottaa toisistaan. Hän antaa esimerkkinä säveltäjä Sibeliuksen, jonka merkitys suomalaisen identiteetin, yhteisön ja politiikan muodostumisessa oli valtava.

Esa-Pekka Salosen kaltaisia kulttuurikommentoijia kaivattaisiin lisää mediaan.

Veriruusut-esitys on jokaisen nähtävä Ylen Areenalla

Veriruusut on jokaisen suomalaisen nähtävä, kehotettiin lukuisissa näytelmän arvioissa. Kun paatuneenkin oloiset kulttuurivaikuttajat yhä uudelleen puhuvat katsojien kyyneleistä, niin KOM-teatterin esityksellä on mahdollisuus nousta yhteisölliseksi herättäjäksi, etenkin kun se on peräti kolmen vuoden ajan katsottavissa Yle Areenalla.

Tampereella kuvattua tv-ohjausta kriitikko Leena Virtanen pitää onnistuneena:

Veriruusut on itkettänyt sekä lukijoita että teatteriyleisöä, ja koskettava on tv-esityskin. Kameroilla saadaan aina lisäarvoa, kun näyttelijöiden kasvot nähdään myös lähikuvissa”, kirjoittaa Leena Virtanen (HS, 16.11.18). 

Ohjaaja Lauri Maijala kertoi ryhmänsä pyrkineen tavoittamaan henkilökohtaisen:

– Emme pyri kertomaan objektiivista totuutta vaan menemään kohti ihan pientä ja henkilökohtaista.

– Itse sota jää pienemmälle huomiolle, me keskitytään näiden naisten näkökulmaan, heidän subjektiiviseen kokemukseensa maailmasta, sanoo Maijala (KU, 16.11.18). 

Katsojan myötäkokemus rakennetaan asteittain, mikä näyttää koskettavan inhimillisemmin kuin mihin liian historialliset tai politisoidut esitykset ovat kyenneet.

Veriruusut oli näytelmä, joka jokaisen suomalaisen olisi hyvä nähdä – jos vain kyyneleiltään pystyy”, kehotti toimittaja Riku Rantala kolumnissaan (HS, 7.4.18).

Suomessa on puhuttu toistuvasti talvi- ja jatkosodan traumojen vaikutuksista. Nyt on aika antaa Veriruusujen kyynelien herättää omatuntoa sisällissodan kollektiiviselle traumalle.

Nuoret: ilmastonmuutos toteutuu 30 vuodessa

Nuorista vain kuusi prosenttia uskoo, että ilmastonmuutoksen hillinnässä onnistutaan. Ilmastonmuutos muokkaa eniten Suomea vuoteen 2050 mennessä uskoo kaksi kolmasosaa nuorista, kertoo 13–16 -vuotiaiden tulevaisuudennäkymiä selvittänyt kyselyraportti.

Tulevaisuuskoulun toiminnanjohtaja Otto Tähkäpää pitää äärimmäisen huolestuttavana, etteivät nuoret koe vaikuttajien toimivan tarpeeksi. Nuoret haluavat ilmastonmuutokseen puuttumista, mutta heille ei tarjota realistiselta tuntuvia keinoja.

– Eli ongelma itsessään on suuri ja eksistentiaalinen, ja toisaalta nuorille tarjotaan ratkaisuvaihtoehdoksi sellaisia että ”kierrätä banaaninkuoret”. Ne eivät ole ihan tasapainossa, Tähkäpää toteaa Ylelle 12.7.

1 prosentin takia Helsingin yliopisto leikkaamassa 60 000 neliömetriä

Kuva: Wikipedia

Professori Heikki Patomäki epäilee Helsingin yliopiston tilansäästöohjelman olevan turhaa, haitallista ja lisäävän todellisia kustannuksia: 

Yliopiston kokonaisbudjetti on noin 700 miljoonaa euroa ja Helsingin yliopiston konsernin noin miljardi. Kymmenen miljoonaa on siitä häviävän pieni osa, karkeasti noin prosentti. [- -] Jos maan seuraava hallitus palauttaa indeksikorotukset, mitään lisäsäästöjä ei edes tarvita”.

Miksi olemattoman säästön takia tiedeyhteisöä ajetaan avokonttorimaisempiin järjestelyihin kun:

”…erityisesti yliopistolaiset tarvitsevat myös rauhaa ja omaa tilaa tehdäkseen ajattelua ja keskittymistä vaativaa työtä. Jos näillekin pannaan hintalappu, nettosäästöjä ei tule ainakaan kymmeneen vuoteen, jos koskaan.” (Heikki Patomäki, Yliopisto 2020.)

PROF. KIMMO LAPINTIEN BLOGI: KAUPPAAN KARANNUT KAUPUNKI

Kauppakeskus Tripla. Kuva: Wikipedia, CC BY-SA 4.0

(Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintien blogikirjoitus 10.11. julkaistaan tässä lyhennettynä.)

Ensin huolestuttiin peltomarketeista, jotka asettuivat liikenteellisesti hyvän saavutettavuuden paikkoihin (aivan liiketoiminnan periaatteiden mukaisesti), mutta jotka olivat täysin irti ympäröivästä kaupunkirakenteesta. Nyt vuorossa ovat kauppakeskukset, jotka imevät sisäänsä perinteisen kaupungin toimintoja: kivijalkakauppoja, ravintoloita, elokuvateattereita ja jopa julkisia palveluja. Muodostuuko niistä kuolemantähtiä, mustia aukkoja, joiden lähellä vilkas kaupunkielämä ei enää ole mahdollista? [- -]

[Esimerkiksi Turun] nykyisestä kaupunkirakenteesta saa hyvän kuvat lähtemällä luoteeseen siltä varsinaiselta kauppatorilta. Se on tosin edelleen toriparkkia odottava monttu, jolla keskusta pyrkii kilpailemaan juuri noiden laitamien kauppakeskusten kanssa. Syystäkin, sillä ei tarvitse kulkea kuin muutama kortteli nähdäkseen keskustan kivijalkakauppojen ongelmat. Täällä vuokrataan tai myydään toimitiloja keskellä tiivistä korttelikaupunkia tai tarjotaan avoimesti ”eroottista hierontaa”. Halpa hinta ei auta Halpakangasta, vaan käynnissä on loppuunmyynti. Lemmikkituotteiden erikoisliike Tassuputiikki on jo aiemmin joutunut nostamaan tassut pystyyn.[- -]

Valtakunnalliset tilastot ovat karua luettavaa perinteisen kaupungin kannalta. Päivittäistavaroiden myynti kasvoi syyskuussa 2019 eniten hypermarketeissa, yhteensä 3.5 prosenttia vuodentakaisesta. Valintamyymälöissä ja pienmyymälöissä myynti sen sijaan laski edelleen, valintamyymälöissä 0,3 prosenttia ja pienmyymälöissä 2,2 prosenttia edellisvuoden syyskuuhun verrattuna (Päivittäistavarakauppa ry). Kaupunki vaikuttaa todellakin olevan karkaamassa kauppakeskuksiin.

Pienmyymälöiden on luonnollisesti vaikea kilpailla niin kauppakeskusten kuin verkkokaupankin kanssa. Niiden on sijaittava melko keskeisesti, jolloin vuokra on korkeampi eikä ilmaista pysäköintiä voi tarjota. Henkilökustannukset ovat korkeat ja valikoima väistämättä suppea. Liikeaikalain muutos vei niiltä viimeisen kilpailuedun, mahdollisuuden pidempään aukioloaikaan.

Tietysti on niin, että elävä kaupunki ei ole vain päivittäistavarakauppaa vaan myös kahviloita, ravintoloita, elokuvateattereita ja julkisia palveluja kuten kirjastoja ja seurakuntien tiloja. Mutta myös nämä ovat hakeutumassa kauppakeskusten kirkkaisiin valoihin. Myllystä löytyy myös Raision seurakunnan ”myymälä”, vaikkei anekaupasta sentään liene kyse. Töölön seurakunta on suorastaan brändännyt itsensä ”Fokukseksi”, joka sijaitsee Triplassa ja väittää olevansa ”kirkko Helsingissä”. Tämä kirkko ei ole kuitenkaan enää keskellä kylää, eikä sakraalisuudesta ole tietoakaan.

Ei tämä tietenkään sitä tarkoita, että kaupunkikeskustat olisivat kaikkialla kuolemassa, ja niiden elävöittämiseen panostetaan nyt innokkaasti. Helsingin keskusta on niin vahva, että se haastaa jopa sen ympärille syntyvät lukuisat kauppakeskukset. Toisaalta ne haastavat lähiympäristönsä: Kalasatamassakin näkee muutaman kivijalkakaupan lisäksi lähinnä kivijalkoja. Ei siinä mitään, ehkä arkkitehtien olisi jälleen opittava suunnittelemaan kauniita kivijalkakerroksia ilman kauppoja.

Pienemmissä kaupungeissa tilanne on vakavampi. Esimerkiksi Hämeenlinnassa Tiiriön keskus tyhjensi varsin tehokkaasti vanhan keskustan, eikä moottoritien päälle rakennettu uusi keskus paljon auttanut asiaa; myös se sijaitsee liian kaukana vanhalta torilta.

Toisaalta tämä elitistinen jeremiadi voidaan kääntää myös päälaelleen. Tavallaan suuret kauppakeskukset ovat jo sitä, mitä kaupunkikeskustat vasta tavoittelevat: hyvä saavutettavuus niin autoilla kuin julkisella liikenteellä ja autoilta rauhoitettu kävelykeskusta ”katuineen” ja ”keskustoreineen”. Tämä kaikki on tietysti kauppakeskuksen omistajien ja johdon hallinnassa, mutta se ei estä ihmisiä rakentamasta niihin myös omia pieniä tarinoitaan.

  • Kimmo Lapintie on filosofi, arkkitehti ja yhdyskuntasuunnittelun professori Aalto-yliopistossa.

© Copyright Kimmo Lapintie

MIKAEL BÖÖKS RECENSION: IN DEFENCE OF JULIAN ASSANGE

Det råder en öronbedövande tystnad om Julian Assanges prekära situation, skriver Mikael Böök med anledning av en ny bok till Assanges försvar: ”In Defense of Julian Assange”. Inlägget publicerades 10.12. i Hufvudstadsbladets (Helsingfors) avdelning för kulturdebatt.

När dissidentkonstnären Ai Weiweis inflytande växte åtalade Kinas härskare honom för skattebrott och utkrävde en väldig straffskatt. Men Ai Weiweis vänner lyckades skrapa ihop tillräckligt med pengar för att få domen uppskjuten. Då började makthavarna anklaga Ai Weiwei och hans kolleger för att sprida pornografi. På bilden ”En tiger och åtta bröst” hade konstnären nämligen visat upp sig utan en tråd på kroppen i sällskap med fyra likaså helnakna kvinnor.

”Om de ser nakenhet som pornografi så befinner sig Kina fortfarande på Qing-dynastins tid”, kommenterade Ai Weiwei (enligt DN 19.11.2011).

I en rykande aktuell bok, redigerad av Tariq Ali och Margaret Kunstler och utgiven på förlaget OR Books, ingår ett samtal mellan konstnären Ai Weiwei och publicisten Julian Assange. Boken, som heter In Defense of Julian Assange (Till Julian Assanges försvar), erbjuder en skakande och mycket oroväckande läsning om den brutala behandlingen av Västvärldens kanske just nu mest betydande politiska fånge (sextiofem läkare konstaterade nyligen i ett öppet brev att Julian Assange är i så dåligt skick att han kanske hinner dö i fängelset innan det planerade slutförhöret om hans utlämning till USA i februari 2020).

Samtidigt handlar denna skrift om den fria pressens framtidsutsikter ifall Assange utlämnas till USA där han riskerar att utsättas för tortyr och en 175-årig fängelsedom för spioneri.

Men i samtalet med Ai Weiwei, inspelat under deras möte på Ecuadors ambassad i London i september år 2015, kommer en fortfarande frisk och obruten Julian Assange själv till tals. De två delar glatt personliga erfarenheter av de juridiska krumbukter som överheten iscensätter för att komma åt besvärliga kritiker. I ett skede säger Ai Weiwei: ”alla jag har pratat med känner sympati för dig”. Assange håller med och påpekar, att taxichaufförernas omdömen är en bra barometer: ”Aha, du känner den där killen Assange”, säger de när folk ber att bli körda till Ecuadors ambassad, ”han har retat upp de mäktiga och nu är han i pisset”.

Djupet i den orättvisa som drabbat grundaren av Wikileaks och vidden av det frihetshot som dennes eventuella utlämning till USA innebär öppnar sig först då man stiftar närmare bekantskap med hans tankevärld. Julian Assanges egna böcker är säkert den bästa källan till hans idéer om internet, artificiell intelligens, underrättelsetjänsternas och it-jättarnas nya övervakningssamhälle. Men konversationen med Ai Weiwei fungerar utmärkt som en kort introduktion till allt detta.

I boken till Assanges försvar har redaktörerna också infört några av Assanges egna texter ur Cypherpunks. Freedom and the Future of the Internet (OR Books 2012). Dessutom ingår värdefulla och engagerande bidrag av visselblåsarnas nestor Daniel Ellsberg, fotomodellen och skådespelaren Pamela Anderson, lingvisten och samhällskritikern Noam Chomsky, den guatemaltekiska människorättsjuristen Renata Avila, den slovenske filosofen Slavoj Zizek, den före detta brittiska diplomaten Craig Murray, och många fler.

I fem separata avsnitt tillbakavisar ”den till hundra procent gräsrotsfinansierade amerikanska journalisten” Caitlin Johnstone 29 av de vanligaste smädelserna, förtalen och anklagelserna mot en av världens mest innovativa och effektiva grävande journalister. Jag funderar fortfarande på parallellen mellan Ai Weiwei och Julian Assange och ger sista ordet till Katrin Axelsson och Lisa Longhoff, som i boken representerar organisationen Women Against Rape (Kvinnor mot våldtäkt): ”Än en gång”, skriver de, ”utnyttjar politiker kvinnors raseri och frustration över att våldtäkter och annat våld tillåts breda ut sig för att främja sina egna syften”.

Mikael Böök, Publicist

HEIKKI PATOMÄKI: RANKINGIT OVAT TOTUUDENJÄLKEISEN YHTEISKUNNAN TÄYDELLINEN ILMENTYMÄ

Kuva: Wikipedia

(Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen blogikirjoitus 30.9. julkaistaan tässä lyhennettynä.) 

Tämä blogi on katsaus professori Chris Brinkin erinomaisen kiinnostavaan kirjaan The Soul of a University (Bristol UP, 2018). Brink on matemaatikko, joka on toiminut muun muassa Newcastlen yliopiston rehtorina. Kirjan ytimessä on numeroiden väärinkäytön voimakas kritiikki. Samalla Brinkin päätarkoitus on puolustaa totuutta, hyvyyttä ja relevanssia. Brink kutsuu yliopiston standardimalliksi sitä puoli-humboldtilaista mallia, joka vallitsi monin paikoin – myös Suomessa – toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Malliin kuuluu ajatus tiedon itseisarvosta ja totuuden, viisauden ja kauneuden tavoittelusta sinänsä. Mallia on oikeutettu myös sillä, että itseisarvoisella tiedolla on taipumus osoittautua hyödylliseksi ajan myötä, usein vasta vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen viiveellä. [- -]

RANKING-LISTOJEN NOUSU

Kiinalainen Shanghai Jiao Tong yliopisto julkaisi ensimmäisen ranking-listansa vuonna 2003 ja Times Higher Education Supplement seurasi perässä 2004. ”Huippu” tarkoittaa korkeaa sijoitusta näillä listoilla. Yliopistojen ranking-listasta tuli menestys, koska kaupalliset yliopistot uskoivat opiskelijoiden ja rahoittajien seuraavan listoja. Eivätkö maksavat asiakkaat ja rahoittajat haluavat investoida voittajiin? Jalkapallossa paremmuus ratkaistaan liigassa ja pelaajia voidaan ostaa ja myydä. Miksi yliopistot olisivat erilaisia? Yliopistot alkoivat mainostaa itseään ranking-sijoituksillaan ja ”huippututkijoiden” ostaminen kiihtyi. Pian myös poliitikot alkoivat kiinnittää rankingeihin huomiota. Yliopistojen ranking-paremmuudesta tuli nopeasti kansallinen kunnia-aihe, lukuisten muiden indikaattorien ja ranking-listojen ohella.

Sittemmin on kehitetty lisää yliopistojen ranking-listoja. Ne tuottavat radikaalistikin erilaisia tuloksia. Sama instituutio voi olla jopa parisataa sijaa eri paikassa rankingista riippuen. Tämä johtuu siitä, että rankingit ottavat huomioon ja mittaavat eri asioita eri tavoin. Brink osoittaa lukuisten esimerkkien ja taulukoiden avulla kuinka mielivaltaisia rankkeeraukset ovat. Arvioitavien yksiköiden järjestys riippuu valituista kategorioista, kriteereistä, parametreista ja eri esiintymille ja asioille annetuista painoista. Lisäksi jo niinkin yksinkertainen asia kuin yliopiston koko on hyvin tulkinnallinen ja konteksti-sidonnainen asia. Tulokseen vaikuttavat myös näennäisen tekniset seikat kuten yhteismitattomien lukujen yhteen saattamisen tekniikat. Brink käyttää myös esimerkkiä eri kaupunkien ravintoloiden paremmuudesta ja osoittaa, että ainakin tietyillä uskottavilla jakaumilla mikä tahansa ranking-järjestys on mahdollinen suhteessa samaan raakadataan. Brinkin mukaan Britanniassa käytetty tutkimuksen arviointijärjestelmä on suoraan analoginen tämän kanssa.

Vaikka jonkun tutkijan tai pienen yksikön tutkimusta voitaisiin oikeasti arvioida antamalla siitä arvosana, arvosanoista ei voi johtaa yksiselitteistä laajempien kokonaisuuksien järjestyslistaa. Kun monia numeroita yritetään typistää yhteen numeroon, lopputulos riippuu valitusta metodologiasta jokseenkin mielivaltaisella tavalla. Numeroita voidaan laskea yhteen painottaen tai ei-painottaen, skaalaten tai ei-skaalaten, ja lopputuloksesta voidaan ottaa neliöjuuri tai logaritmi, tai sille voidaan tehdä joku muu operaatio, jonka avulla kokonaisuudet asetetaan lineaariseen järjestykseen. ”Lopputulos voi näyttää siistiltä, tai edustaa juuri sitä mitä olet etukäteen jo päättänyt, mutta näiden lisäksi lopputulos ei kuitenkaan tarkoita yhtään mitään”. Numerot eivät voi ajatella puolestamme. Brink kirjoittaa osuvasti geometristen tai esteettisten muotojen arvioinnista ja luvussa 3 hän myös tarjoaa kirjaimellisia esimerkkejä yliopistojen erilaisista muodoista. Voimme analysoida, vertailla ja arvioida muotoja, mutta emme asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.

RANKKEERAUKSEN VAIKUTUKSET

Tämä on paras näkemäni analyysi rankkeerauksen metodologisista ongelmista ja sillä on arvoa myös monissa muissa yhteyksissä. Brink tuo esille myös sen kuinka ranking-listat vaikuttavat käyttäytymiseen. Survey-tutkimusten mukaan suurin osa yliopistoista haluaa olla ”huipulla” tai ainakin ”huippujen” joukossa, ja melkein jokaisen maan opetusministeri asettaa tavoitteekseen, että maan yliopistot olisivat näkyvämmin mukana parhaimman sadan tai viidensadan joukossa.

Kun yliopistot ja niiden tutkijat ja yksiköt oppivat algoritmin, ne alkavat toimia strategisesti ja optimoida (ja manipuloida) omaa panostaan algoritmin mukaisesti. Dataa voidaan parannella tai ”puhdistaa”. Mainetta voidaan yrittää kohentaa PR-toiminnalla ja mainonnalla. Julkaisutoimintaa voidaan siirtää arvioinnin kannalta keskeisiin englanninkielisiin journaaleihin. Voidaan alkaa luoda rahallisia kannustimia julkaista ”korkean vaikuttavuuden” lehdissä. Voidaan siirtää resursseja pois ihmistieteistä niihin tieteisiin, joissa viittausmäärät ovat suuria. Tai voidaan keskittää resurssit niihin yliopistoihin, joilla on toivoa menestymisestä ranking-listoilla. Jne jne.

Suomen kaltaisen pienen maan kannalta tyypillisenä seurauksena on myös pakkokansainvälistyminen englanninkielisen maailman ehdoilla. Kannattaa mieluummin valita keskinkertainen ulkomaalainen kuin hyvä suomalainen tutkija-opettajan tehtävään, koska näin saadaan lisättyä ”kansainvälisen” henkilökunnan osuutta. Sama pätee opiskelijoihin. Ja tietenkin kannattaa siirtyä opettamaan ja hallinnoimaan vain englanniksi, koska siten helpotetaan vaadittua kansainvälistymistä. Tuloksena on rallienglantiyliopisto, jossa vain osa suomalaisista tai edes ulkomaalaisistakaan osaa kunnollista englantia. Pian kotimaiset kielet häviävät käytöstä kokonaan.

Brink tiivistää kritiikkinsä muutamaan ydinlauseeseen. ”On surullista katsoa miten omaa institutionaalista autonomiaansa ja akateemista vapauttaan vaalivat yliopistot seuraavat niin orjallisesti rankkeeraajien raakaa aritmetiikkaa.” ”Sitten on vielä se ironia, että tottelevaisuudessaan yliopistot tarjoavat legitimaatiota sellaiselle metodologialle, minkä kuka tahansa niiden omista tilastotieteilijöistä pystyisi osoittamaan kyseenalaiseksi.” Rankkeeraukset ilmentävät myös totuudenjälkeisyyttä: ”Rankingit ovat totuudenjälkeisen yhteiskunnan täydellinen ilmentymä”.

NORMATIIVISUUS ILMAN KÄSITYSTÄ TOTUUDESTA JA HYVÄSTÄ

Brinkin tärkein pointti on se, että ranking-listat ovat olennaisesti normatiivisia. Rankingit kertovat enemmän siitä, millaisen hyvän yliopiston pitäisi jonkun mielestä olla, kuin sellaisesta objektiivisesta laadusta, jolle voitaisiin antaa yksinkertainen numeerinen arvo (sijoitus listalla). Rankingien normatiivisuus ja niihin liittyvät taloudelliset intressit ovat johtaneet myös poliittisiin kamppailuihin, esimerkiksi pitäisikö EU:n rahoittaa vaihtoehtoista U-Multirank järjestelmää? Joillekin tämä normatiivisuus puolestaan tarjoaa tuottoisat markkinat. Parodia ei ole kaukana siitä kuinka yliopistot turvautuvat konsultteihin, jotka myyvät niille uudelleen paketoituja rankkeerauskriteerejä. Usein ranking-listojen kehittäjät toimivat itse voittoa takovina konsultteina.

Asialla on kuitenkin myös vakavampi ja syvällisempi puolensa. Tämä puoli on Brinkin teoksen loppulukujen aihe. Mikä tekee yliopistosta hyvän? Jos vastauksena käytetään sijoitusta ranking-listalla, tehdään kategoriavirhe: määrä esitetään laatuna. Numeron oletetaan voivan korvata tiedon siitä, mitä laatu on, mikä tekee jostakin asiasta hyvän. Kreikan kielen sana arête on hyve, johon kuuluu kaksi puolta: olla hyvä siinä mitä itsen odotetaan olevan; ja tehdä hyvää siinä missä itsen odotetaan toimivan. Brinkin kirjan tunnuslause tulee 1200-luvun aristoteeliselta filosofilta Boethius Dacialaiselta: ”Ihmisen ylin hyvä on tietää totuus ja tehdä hyvää, sekä nauttia ja iloita molemmista”. Boethiuksen koko teksti De Summo Bono (”Ylin hyvä”) löytyy Brinkin kirjan epilogista. [- -]

YLIOPISTON HYVÄ JA HYVEET

Mitä siis on laatu? Mitä on hyvyys? Näitä kysymyksiä ei voida erottaa näkemyksistä, jotka koskevat tutkimuksen ja korkeimman opetuksen roolia yhteiskunnassa ylipäänsä. Tutkimuksen maksiimiksi ei riitä, että ”ihmisen ylin hyvä on tietää totuus”, vaikka totuuden tavoittelu onkin yliopisto-instituution perusta, ja vaikka standardimalli toimii monessa mielessä kohtuullisen hyvin. Tarvitaan myös tutkimusta, joka kykenee ylittämään binäärisen vastakkainasettelun ”hyödyttömän” ja ”hyödyllisen”, ”puhtaan” ja ”soveltavan” välillä. Joskus käytännölliset ongelmat ovat ensisijaisia (luvun 7 pääesimerkki koskee koodin purkamista toisen maailmansodan aikana).

Aristoteelisen hyveen idean, arêten, voi ymmärtää kultaiseksi keskitieksi vastakohtien välillä. Matemaatikkona Brink käyttää myös ortogonaalisuuden metaforaa tässä yhteydessä. Osittainen samansuuntaisuus voi mahdollistaa molempia tavoitteita edesauttavan työn. Brink kirjoittaa lisäksi ”vertikaalisesta” ja ”lateraalisesta” tutkimuksesta. Vertikaalinen pyrkii syvyyteen ja hyväksyy oppiaineet ja pitkälle menevän erikoistumisen (tiedon tuottaminen tarjonta-vetoisesti); lateraalinen pyrkii yhdistämään olemassa olevaa tietoa ja käyttämään sitä akuuttien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen (tiedon tuottaminen kysyntä-vetoisesti). Brinkin mukaan nykyiset isot ongelmat ovat globaaleja, ilmastonmuutoksesta köyhyyteen, terveysongelmiin ja sotaan. Vertikaalisen tutkimuksen päätavoite on totuus, lateraalisen puolestaan se mikä on hyvää.

Koulutus pitää ymmärtää yhteishyvänä, ennemminkin kuin sijoituksena yksityiseen tulevaisuuteen. Koulutuksen osalta Brink korostaa sellaisia arvoja kuin tasa-arvoisuus, moninaisuus, reiluus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Taustalla ovat myös Brinkin omat kokemukset Etelä-Afrikasta ja Britanniasta. Esimerkiksi ”meritokratia” (alun perin termiä käytettiin vain ironisesti) tarkoittaa liian helposti sitä, että valikoivien ja etuoikeutettujen koulutusinstituutioiden kautta syntyy uusia itseään ruokkivia luokkarakenteita, kuten on käynyt Tony Blairin ja David Cameronin Britanniassa. Ihmisten valitseminen tehtäviinsä ansioiden perusteella toimii vain sellaisissa olosuhteissa, joissa vallitsee reilu ja tosiasiallinen mahdollisuuksien tasa-arvo, mikä edellyttää laajaa sosiaalista liikkuvuutta. Luvuista 4 ja 5 voi johtaa myös oikeudenmukaisuuden ihanteen.

LOPPUARVIO

The Soul of a University on perusteellinen, syvällinen ja johdonmukainen esitys yliopistojen tarkoituksesta 2000-luvulla. Teos on sekä informatiivinen että hyvin kirjoitettu. The Soul of a University osoittaa matemaatikon kykenevän kehittämään laaja-alaista sivistystä ja – kaiken muun lisäksi – arvostamaan myös filosofiaa ja ihmistieteitä. Esimerkillinen puheenvuoro.

Kirja ei kuitenkaan ole erityisen vahva yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Siitä puuttuu näkemys totuuden kriittisestä tehtävästä yhteiskunnassa ja siitä, miten selittäminen ja vapautuminen vääristä välttämättömyyksistä liittyvät toisiinsa. Brink sivuuttaa yliopiston sisäiset valtarakenteet eikä selitä 1970- ja 80-luvuilla alkanutta kehitystä oikeastaan millään tavalla. Myös refleksiivisyyttä voisi olla mukana enemmän. Tiede itse on ollut osaltaan tuottamassa monia globaaleja ongelmia, joita sen nyt pitäisi ratkaista. Kaikkiaan Brinkin kirja on kuitenkin erittäin tervetullut lisä laajaan keskusteluun. Ranking-listojen metodologinen kritiikki on tarkkanäköisen osuva ja pureva. Samalla Brinkin yritykset hahmottaa laadun ja hyvyyden olemusta nykymaailmassa ovat iso askel oikeaan suuntaan.

Heikki Patomäki