maanantai, 30 maaliskuun, 2020

ANTTI RINNE RAKENTAA HYVINVOINTIVALTIOTA, ESIKUVANAAN OLOF PALME

Kuva: Jukka-Pekka Flander/SDP

Halu palauttaa SDP Olof Palmen viitoittamalle pohjoismaiselle tielle, kulkee punaisena lankana pääministerin tuoreessa elämänkerrassa Anni Rinne – koko tarina, (Matti Mörttinen & Lauri Nurmi, Into).

Esimerkiksi kun oikeistohenkinen suuntaus oli vallalla Paavo Lipposen (sd.) pääministerikaudella, niin Antti Rinne esitti rajua kritiikkiä SDP:n Turun puoluekokouksessa vuonna 1999:

”Sosiaalisdemokraattien ja kokoomuksen käytännön politiikan välillä ei näkynyt mitään eroja. [- -] Ihmisten luottamus sosiaalidemokraatteihin ja koko suomalaisen demokratian kautta vaikuttamiseen on romahtanut”, Rinne syyllisti istuvaa puheenjohtaja Lipposta. (s. 153, Antti Rinne – Koko tarina.)

Toive saada demarien puoluelaiva käännetyksi pari piirua vasemmalle oli myös Rinteen motiivina hänen lähtiessään haastamaan liian oikeistohenkisenä pidettyä puheenjohtaja Jutta Urpilaista vuonna 2014.

Pääministerinä Rinne onkin ryhtynyt toimeen. Hänen hallituksensa on pysäyttänyt liki kolmekymmentä vuotta jatkuneet hyvinvointivaltion leikkaukset ja lähinnä vauraille suunnatut veronkevennykset.

Antti Rinne on SDP:n vasemmistolaisin puheenjohtaja puoluetta vuosina 1987–91 johtaneen Pertti Paasion jälkeen,” kirjoitettiinkin Ylen kirja-arviossa (24.10.)

Nopeus leimaavin piirre

Yhtenä parhaimmista puolistaan Rinne pitää nopeutta. Hän valmistui liki ennätysajassa lakimieheksi ja on hoitanut tehokkaasti lukemattomia neuvotteluja työnantajien ja ammattiliittojen välillä.

Nopeus on ollut myös haitta, kun julkisuuteen on tullut kuin lonkalta heitettyjä aloitteita. Kun elämäkerrassa Rinne myöntää tiedostavansa itse tämän ongelmaksi, niin pääministerin omien tavoitteidensa kannalta olisi toivottavaa, että hän etukäteen käyttäisi avustajiensa kanssa enemmän aikaa aloitteidensa hiomiseen, jolloin niille kertyisi vakuuttavampaa yhteiskunnallista painoarvoa.

Vapaa-ajallaankin Rinne nukkuu vain viisi tuntia yössä ja lukee paljon. Hän arvioi lukunopeudekseen sata sivua tunnissa.

Elämäkerran mukaan Rinne ”ihaili 1970- ja 1980-lukujen demari-ikonia” Olof Palmea. Heillä on myös yhtymäkohtia, joita kirjassa olisi voinut tuoda enemmän esille. Nopean käsityskyvyn lisäksi kumpikin sai lähteä uralleen kohtuullisen vauraista oloista, mistä huolimatta heidän ulkoinen habituksensa ja vaatteensa ovat yleensä vaatimattomia.

Myös rasismin vastustaminen, solidaarisuuden osoittaminen ja luonnon huomioiminen ovat kumpaakin pääministeriä syvästi leimaavia piirteitä.

Ruotsalaisten kansankoti sai kiittää monesta asiasta Olof Palmea. Kuinka paljon Rinne ehti parantaa terveydenhoitoa ja koulutusta sekä vähentää syrjäytymistä ei liene kiinni niinkään hänen tahdostaan, kuin siitä lähtevätkö kansalaiset äänestämään hyvinvointivaltion palvelujen parantamisen puolesta seuraavissa vaaleissa.

(Matti Mörttinen & Lauri Nurmi: ANTTI RINNE – KOKO TARINA, 352 s., Into, 2019.)

Suomen kieli nähtävä ratkaisuna eikä ongelmana, kirjoittaa Sabanadesan

Rajkumar Sabanadesan tuli turvapaikanhakijana Suomeen, oppi kielen noin vuodessa ja toimii nyt yrittäjänä ja muutosjohtamisen konsulttina.

Hän on kirjoittanut Ylelle mainioita kolumneja.

Uusimmassa kolumnissaan hän kysyy, miksi erikoisasiantuntijat eivät halua tulla töihin Helsinkiin ja miksi korkeakouluissa opiskelevat ulkomaalaiset eivät jää Suomeen? (Yle, 5.5. )

Keskeisenä kotouttamisen ongelmana on nähty vaikeahko suomen kieli. Ratkaisuksi on ehdotettu englanninkielen yleistä lisäämistä ja englanninkielisten tutkintojen kasvattamista.

Mutta pelkällä englannilla ei kotoudu Suomen arkeen. Ei esimerkiksi ymmärrä koulun lähettämiä Wilma-viestejä eikä voi seurata monia tapahtumia suomenkielisessä mediassa, jolloin syvällisemmät siteet Suomen yhteiskuntaan eivät rakennu, Sabanadesan kirjoittaa.

Rajkumar Sabanadesan ehdottaa kotouttamisongelmaan ajattelutavan käännöstä.

”Suomen kieli ei ole ongelma, vaan ratkaisu. Investointi kielikoulutukseen on investointi tulevaisuuteen”, Sabanadesan kiteyttää.

Tarvitaan uudenlaista panostamista suomenkielen opettamiseen. Esimerkiksi tutkinto-opiskelijoille tulisi tarjota suomen kielen tehokoulutusta ensimmäisenä vuotena. Tällöin opiskelijat luovat opintojensa ohella monia uusia siteitä ja oppivat sanastoa, jolla voivat seurata suomalaista mediaa.

Sabanadesan ehdotus on mainio, sillä vaikka moni tutkinto-opiskelija edelleenkin muuttaisi valmistuttuaan pois, niin syvällisemmän suomen taidon avulla heillä säilyisi suurempi intressi edistää kulttuurisia ja kaupallisia kontakteja Suomeen.

Suomeen pysyvämmin jäävät kykenisivät sujuvamman suomen taitonsa avulla kasvattamaan kotoutumisjuuriaan useammalle yhteiskunnan alueelle.

Video: Amy Goodman haastattelee Greta Thunbergiä

Tanskalaisen katutaiteilijan Miki Pau Otkjærin teos: "Save the planet now" (2019). Kuva: Neogeografen, CC BY-SA 4.0, https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0/

Ruotsalaisen koulutytön Greta Thunbergin lähes uskomattomalta vaikuttava nousu ilmastoaktivistien moraaliseksi esikuvaksi ja maailmanluokan julkkikseksi avautuu Democracy Now:n tunnin mittaisessa haastattelussa (11.9.).

Kokenut toimittaja Amy Goodman esittää juuri oikeanlaiset kysymykset ja lähestyy empatialla vaikeitakin aiheita.

Haastattelusta katsoo mielellään nekin kohdat, joissa Thunberg hellyttävän hienolla tavalla kuvailee, kuinka ilmastokieltäjien kiusaamiseen tulee suhtautua ja kääntää hyökkääjien aggressiot voimavaraksi.

Vahva suositus: “We Are Striking to Disrupt the System”: An Hour with 16-Year-Old Climate Activist Greta Thunberg (11.9.).

HEIKKI PATOMÄKI: RANKINGIT OVAT TOTUUDENJÄLKEISEN YHTEISKUNNAN TÄYDELLINEN ILMENTYMÄ

Kuva: Wikipedia

(Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen blogikirjoitus 30.9. julkaistaan tässä lyhennettynä.) 

Tämä blogi on katsaus professori Chris Brinkin erinomaisen kiinnostavaan kirjaan The Soul of a University (Bristol UP, 2018). Brink on matemaatikko, joka on toiminut muun muassa Newcastlen yliopiston rehtorina. Kirjan ytimessä on numeroiden väärinkäytön voimakas kritiikki. Samalla Brinkin päätarkoitus on puolustaa totuutta, hyvyyttä ja relevanssia. Brink kutsuu yliopiston standardimalliksi sitä puoli-humboldtilaista mallia, joka vallitsi monin paikoin – myös Suomessa – toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Malliin kuuluu ajatus tiedon itseisarvosta ja totuuden, viisauden ja kauneuden tavoittelusta sinänsä. Mallia on oikeutettu myös sillä, että itseisarvoisella tiedolla on taipumus osoittautua hyödylliseksi ajan myötä, usein vasta vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen viiveellä. [- -]

RANKING-LISTOJEN NOUSU

Kiinalainen Shanghai Jiao Tong yliopisto julkaisi ensimmäisen ranking-listansa vuonna 2003 ja Times Higher Education Supplement seurasi perässä 2004. ”Huippu” tarkoittaa korkeaa sijoitusta näillä listoilla. Yliopistojen ranking-listasta tuli menestys, koska kaupalliset yliopistot uskoivat opiskelijoiden ja rahoittajien seuraavan listoja. Eivätkö maksavat asiakkaat ja rahoittajat haluavat investoida voittajiin? Jalkapallossa paremmuus ratkaistaan liigassa ja pelaajia voidaan ostaa ja myydä. Miksi yliopistot olisivat erilaisia? Yliopistot alkoivat mainostaa itseään ranking-sijoituksillaan ja ”huippututkijoiden” ostaminen kiihtyi. Pian myös poliitikot alkoivat kiinnittää rankingeihin huomiota. Yliopistojen ranking-paremmuudesta tuli nopeasti kansallinen kunnia-aihe, lukuisten muiden indikaattorien ja ranking-listojen ohella.

Sittemmin on kehitetty lisää yliopistojen ranking-listoja. Ne tuottavat radikaalistikin erilaisia tuloksia. Sama instituutio voi olla jopa parisataa sijaa eri paikassa rankingista riippuen. Tämä johtuu siitä, että rankingit ottavat huomioon ja mittaavat eri asioita eri tavoin. Brink osoittaa lukuisten esimerkkien ja taulukoiden avulla kuinka mielivaltaisia rankkeeraukset ovat. Arvioitavien yksiköiden järjestys riippuu valituista kategorioista, kriteereistä, parametreista ja eri esiintymille ja asioille annetuista painoista. Lisäksi jo niinkin yksinkertainen asia kuin yliopiston koko on hyvin tulkinnallinen ja konteksti-sidonnainen asia. Tulokseen vaikuttavat myös näennäisen tekniset seikat kuten yhteismitattomien lukujen yhteen saattamisen tekniikat. Brink käyttää myös esimerkkiä eri kaupunkien ravintoloiden paremmuudesta ja osoittaa, että ainakin tietyillä uskottavilla jakaumilla mikä tahansa ranking-järjestys on mahdollinen suhteessa samaan raakadataan. Brinkin mukaan Britanniassa käytetty tutkimuksen arviointijärjestelmä on suoraan analoginen tämän kanssa.

Vaikka jonkun tutkijan tai pienen yksikön tutkimusta voitaisiin oikeasti arvioida antamalla siitä arvosana, arvosanoista ei voi johtaa yksiselitteistä laajempien kokonaisuuksien järjestyslistaa. Kun monia numeroita yritetään typistää yhteen numeroon, lopputulos riippuu valitusta metodologiasta jokseenkin mielivaltaisella tavalla. Numeroita voidaan laskea yhteen painottaen tai ei-painottaen, skaalaten tai ei-skaalaten, ja lopputuloksesta voidaan ottaa neliöjuuri tai logaritmi, tai sille voidaan tehdä joku muu operaatio, jonka avulla kokonaisuudet asetetaan lineaariseen järjestykseen. ”Lopputulos voi näyttää siistiltä, tai edustaa juuri sitä mitä olet etukäteen jo päättänyt, mutta näiden lisäksi lopputulos ei kuitenkaan tarkoita yhtään mitään”. Numerot eivät voi ajatella puolestamme. Brink kirjoittaa osuvasti geometristen tai esteettisten muotojen arvioinnista ja luvussa 3 hän myös tarjoaa kirjaimellisia esimerkkejä yliopistojen erilaisista muodoista. Voimme analysoida, vertailla ja arvioida muotoja, mutta emme asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.

RANKKEERAUKSEN VAIKUTUKSET

Tämä on paras näkemäni analyysi rankkeerauksen metodologisista ongelmista ja sillä on arvoa myös monissa muissa yhteyksissä. Brink tuo esille myös sen kuinka ranking-listat vaikuttavat käyttäytymiseen. Survey-tutkimusten mukaan suurin osa yliopistoista haluaa olla ”huipulla” tai ainakin ”huippujen” joukossa, ja melkein jokaisen maan opetusministeri asettaa tavoitteekseen, että maan yliopistot olisivat näkyvämmin mukana parhaimman sadan tai viidensadan joukossa.

Kun yliopistot ja niiden tutkijat ja yksiköt oppivat algoritmin, ne alkavat toimia strategisesti ja optimoida (ja manipuloida) omaa panostaan algoritmin mukaisesti. Dataa voidaan parannella tai ”puhdistaa”. Mainetta voidaan yrittää kohentaa PR-toiminnalla ja mainonnalla. Julkaisutoimintaa voidaan siirtää arvioinnin kannalta keskeisiin englanninkielisiin journaaleihin. Voidaan alkaa luoda rahallisia kannustimia julkaista ”korkean vaikuttavuuden” lehdissä. Voidaan siirtää resursseja pois ihmistieteistä niihin tieteisiin, joissa viittausmäärät ovat suuria. Tai voidaan keskittää resurssit niihin yliopistoihin, joilla on toivoa menestymisestä ranking-listoilla. Jne jne.

Suomen kaltaisen pienen maan kannalta tyypillisenä seurauksena on myös pakkokansainvälistyminen englanninkielisen maailman ehdoilla. Kannattaa mieluummin valita keskinkertainen ulkomaalainen kuin hyvä suomalainen tutkija-opettajan tehtävään, koska näin saadaan lisättyä ”kansainvälisen” henkilökunnan osuutta. Sama pätee opiskelijoihin. Ja tietenkin kannattaa siirtyä opettamaan ja hallinnoimaan vain englanniksi, koska siten helpotetaan vaadittua kansainvälistymistä. Tuloksena on rallienglantiyliopisto, jossa vain osa suomalaisista tai edes ulkomaalaisistakaan osaa kunnollista englantia. Pian kotimaiset kielet häviävät käytöstä kokonaan.

Brink tiivistää kritiikkinsä muutamaan ydinlauseeseen. ”On surullista katsoa miten omaa institutionaalista autonomiaansa ja akateemista vapauttaan vaalivat yliopistot seuraavat niin orjallisesti rankkeeraajien raakaa aritmetiikkaa.” ”Sitten on vielä se ironia, että tottelevaisuudessaan yliopistot tarjoavat legitimaatiota sellaiselle metodologialle, minkä kuka tahansa niiden omista tilastotieteilijöistä pystyisi osoittamaan kyseenalaiseksi.” Rankkeeraukset ilmentävät myös totuudenjälkeisyyttä: ”Rankingit ovat totuudenjälkeisen yhteiskunnan täydellinen ilmentymä”.

NORMATIIVISUUS ILMAN KÄSITYSTÄ TOTUUDESTA JA HYVÄSTÄ

Brinkin tärkein pointti on se, että ranking-listat ovat olennaisesti normatiivisia. Rankingit kertovat enemmän siitä, millaisen hyvän yliopiston pitäisi jonkun mielestä olla, kuin sellaisesta objektiivisesta laadusta, jolle voitaisiin antaa yksinkertainen numeerinen arvo (sijoitus listalla). Rankingien normatiivisuus ja niihin liittyvät taloudelliset intressit ovat johtaneet myös poliittisiin kamppailuihin, esimerkiksi pitäisikö EU:n rahoittaa vaihtoehtoista U-Multirank järjestelmää? Joillekin tämä normatiivisuus puolestaan tarjoaa tuottoisat markkinat. Parodia ei ole kaukana siitä kuinka yliopistot turvautuvat konsultteihin, jotka myyvät niille uudelleen paketoituja rankkeerauskriteerejä. Usein ranking-listojen kehittäjät toimivat itse voittoa takovina konsultteina.

Asialla on kuitenkin myös vakavampi ja syvällisempi puolensa. Tämä puoli on Brinkin teoksen loppulukujen aihe. Mikä tekee yliopistosta hyvän? Jos vastauksena käytetään sijoitusta ranking-listalla, tehdään kategoriavirhe: määrä esitetään laatuna. Numeron oletetaan voivan korvata tiedon siitä, mitä laatu on, mikä tekee jostakin asiasta hyvän. Kreikan kielen sana arête on hyve, johon kuuluu kaksi puolta: olla hyvä siinä mitä itsen odotetaan olevan; ja tehdä hyvää siinä missä itsen odotetaan toimivan. Brinkin kirjan tunnuslause tulee 1200-luvun aristoteeliselta filosofilta Boethius Dacialaiselta: ”Ihmisen ylin hyvä on tietää totuus ja tehdä hyvää, sekä nauttia ja iloita molemmista”. Boethiuksen koko teksti De Summo Bono (”Ylin hyvä”) löytyy Brinkin kirjan epilogista. [- -]

YLIOPISTON HYVÄ JA HYVEET

Mitä siis on laatu? Mitä on hyvyys? Näitä kysymyksiä ei voida erottaa näkemyksistä, jotka koskevat tutkimuksen ja korkeimman opetuksen roolia yhteiskunnassa ylipäänsä. Tutkimuksen maksiimiksi ei riitä, että ”ihmisen ylin hyvä on tietää totuus”, vaikka totuuden tavoittelu onkin yliopisto-instituution perusta, ja vaikka standardimalli toimii monessa mielessä kohtuullisen hyvin. Tarvitaan myös tutkimusta, joka kykenee ylittämään binäärisen vastakkainasettelun ”hyödyttömän” ja ”hyödyllisen”, ”puhtaan” ja ”soveltavan” välillä. Joskus käytännölliset ongelmat ovat ensisijaisia (luvun 7 pääesimerkki koskee koodin purkamista toisen maailmansodan aikana).

Aristoteelisen hyveen idean, arêten, voi ymmärtää kultaiseksi keskitieksi vastakohtien välillä. Matemaatikkona Brink käyttää myös ortogonaalisuuden metaforaa tässä yhteydessä. Osittainen samansuuntaisuus voi mahdollistaa molempia tavoitteita edesauttavan työn. Brink kirjoittaa lisäksi ”vertikaalisesta” ja ”lateraalisesta” tutkimuksesta. Vertikaalinen pyrkii syvyyteen ja hyväksyy oppiaineet ja pitkälle menevän erikoistumisen (tiedon tuottaminen tarjonta-vetoisesti); lateraalinen pyrkii yhdistämään olemassa olevaa tietoa ja käyttämään sitä akuuttien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen (tiedon tuottaminen kysyntä-vetoisesti). Brinkin mukaan nykyiset isot ongelmat ovat globaaleja, ilmastonmuutoksesta köyhyyteen, terveysongelmiin ja sotaan. Vertikaalisen tutkimuksen päätavoite on totuus, lateraalisen puolestaan se mikä on hyvää.

Koulutus pitää ymmärtää yhteishyvänä, ennemminkin kuin sijoituksena yksityiseen tulevaisuuteen. Koulutuksen osalta Brink korostaa sellaisia arvoja kuin tasa-arvoisuus, moninaisuus, reiluus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Taustalla ovat myös Brinkin omat kokemukset Etelä-Afrikasta ja Britanniasta. Esimerkiksi ”meritokratia” (alun perin termiä käytettiin vain ironisesti) tarkoittaa liian helposti sitä, että valikoivien ja etuoikeutettujen koulutusinstituutioiden kautta syntyy uusia itseään ruokkivia luokkarakenteita, kuten on käynyt Tony Blairin ja David Cameronin Britanniassa. Ihmisten valitseminen tehtäviinsä ansioiden perusteella toimii vain sellaisissa olosuhteissa, joissa vallitsee reilu ja tosiasiallinen mahdollisuuksien tasa-arvo, mikä edellyttää laajaa sosiaalista liikkuvuutta. Luvuista 4 ja 5 voi johtaa myös oikeudenmukaisuuden ihanteen.

LOPPUARVIO

The Soul of a University on perusteellinen, syvällinen ja johdonmukainen esitys yliopistojen tarkoituksesta 2000-luvulla. Teos on sekä informatiivinen että hyvin kirjoitettu. The Soul of a University osoittaa matemaatikon kykenevän kehittämään laaja-alaista sivistystä ja – kaiken muun lisäksi – arvostamaan myös filosofiaa ja ihmistieteitä. Esimerkillinen puheenvuoro.

Kirja ei kuitenkaan ole erityisen vahva yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Siitä puuttuu näkemys totuuden kriittisestä tehtävästä yhteiskunnassa ja siitä, miten selittäminen ja vapautuminen vääristä välttämättömyyksistä liittyvät toisiinsa. Brink sivuuttaa yliopiston sisäiset valtarakenteet eikä selitä 1970- ja 80-luvuilla alkanutta kehitystä oikeastaan millään tavalla. Myös refleksiivisyyttä voisi olla mukana enemmän. Tiede itse on ollut osaltaan tuottamassa monia globaaleja ongelmia, joita sen nyt pitäisi ratkaista. Kaikkiaan Brinkin kirja on kuitenkin erittäin tervetullut lisä laajaan keskusteluun. Ranking-listojen metodologinen kritiikki on tarkkanäköisen osuva ja pureva. Samalla Brinkin yritykset hahmottaa laadun ja hyvyyden olemusta nykymaailmassa ovat iso askel oikeaan suuntaan.

Heikki Patomäki

PROF. KIMMO LAPINTIEN BLOGI: KAUPPAAN KARANNUT KAUPUNKI

Kauppakeskus Tripla. Kuva: Wikipedia, CC BY-SA 4.0

(Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintien blogikirjoitus 10.11. julkaistaan tässä lyhennettynä.)

Ensin huolestuttiin peltomarketeista, jotka asettuivat liikenteellisesti hyvän saavutettavuuden paikkoihin (aivan liiketoiminnan periaatteiden mukaisesti), mutta jotka olivat täysin irti ympäröivästä kaupunkirakenteesta. Nyt vuorossa ovat kauppakeskukset, jotka imevät sisäänsä perinteisen kaupungin toimintoja: kivijalkakauppoja, ravintoloita, elokuvateattereita ja jopa julkisia palveluja. Muodostuuko niistä kuolemantähtiä, mustia aukkoja, joiden lähellä vilkas kaupunkielämä ei enää ole mahdollista? [- -]

[Esimerkiksi Turun] nykyisestä kaupunkirakenteesta saa hyvän kuvat lähtemällä luoteeseen siltä varsinaiselta kauppatorilta. Se on tosin edelleen toriparkkia odottava monttu, jolla keskusta pyrkii kilpailemaan juuri noiden laitamien kauppakeskusten kanssa. Syystäkin, sillä ei tarvitse kulkea kuin muutama kortteli nähdäkseen keskustan kivijalkakauppojen ongelmat. Täällä vuokrataan tai myydään toimitiloja keskellä tiivistä korttelikaupunkia tai tarjotaan avoimesti ”eroottista hierontaa”. Halpa hinta ei auta Halpakangasta, vaan käynnissä on loppuunmyynti. Lemmikkituotteiden erikoisliike Tassuputiikki on jo aiemmin joutunut nostamaan tassut pystyyn.[- -]

Valtakunnalliset tilastot ovat karua luettavaa perinteisen kaupungin kannalta. Päivittäistavaroiden myynti kasvoi syyskuussa 2019 eniten hypermarketeissa, yhteensä 3.5 prosenttia vuodentakaisesta. Valintamyymälöissä ja pienmyymälöissä myynti sen sijaan laski edelleen, valintamyymälöissä 0,3 prosenttia ja pienmyymälöissä 2,2 prosenttia edellisvuoden syyskuuhun verrattuna (Päivittäistavarakauppa ry). Kaupunki vaikuttaa todellakin olevan karkaamassa kauppakeskuksiin.

Pienmyymälöiden on luonnollisesti vaikea kilpailla niin kauppakeskusten kuin verkkokaupankin kanssa. Niiden on sijaittava melko keskeisesti, jolloin vuokra on korkeampi eikä ilmaista pysäköintiä voi tarjota. Henkilökustannukset ovat korkeat ja valikoima väistämättä suppea. Liikeaikalain muutos vei niiltä viimeisen kilpailuedun, mahdollisuuden pidempään aukioloaikaan.

Tietysti on niin, että elävä kaupunki ei ole vain päivittäistavarakauppaa vaan myös kahviloita, ravintoloita, elokuvateattereita ja julkisia palveluja kuten kirjastoja ja seurakuntien tiloja. Mutta myös nämä ovat hakeutumassa kauppakeskusten kirkkaisiin valoihin. Myllystä löytyy myös Raision seurakunnan ”myymälä”, vaikkei anekaupasta sentään liene kyse. Töölön seurakunta on suorastaan brändännyt itsensä ”Fokukseksi”, joka sijaitsee Triplassa ja väittää olevansa ”kirkko Helsingissä”. Tämä kirkko ei ole kuitenkaan enää keskellä kylää, eikä sakraalisuudesta ole tietoakaan.

Ei tämä tietenkään sitä tarkoita, että kaupunkikeskustat olisivat kaikkialla kuolemassa, ja niiden elävöittämiseen panostetaan nyt innokkaasti. Helsingin keskusta on niin vahva, että se haastaa jopa sen ympärille syntyvät lukuisat kauppakeskukset. Toisaalta ne haastavat lähiympäristönsä: Kalasatamassakin näkee muutaman kivijalkakaupan lisäksi lähinnä kivijalkoja. Ei siinä mitään, ehkä arkkitehtien olisi jälleen opittava suunnittelemaan kauniita kivijalkakerroksia ilman kauppoja.

Pienemmissä kaupungeissa tilanne on vakavampi. Esimerkiksi Hämeenlinnassa Tiiriön keskus tyhjensi varsin tehokkaasti vanhan keskustan, eikä moottoritien päälle rakennettu uusi keskus paljon auttanut asiaa; myös se sijaitsee liian kaukana vanhalta torilta.

Toisaalta tämä elitistinen jeremiadi voidaan kääntää myös päälaelleen. Tavallaan suuret kauppakeskukset ovat jo sitä, mitä kaupunkikeskustat vasta tavoittelevat: hyvä saavutettavuus niin autoilla kuin julkisella liikenteellä ja autoilta rauhoitettu kävelykeskusta ”katuineen” ja ”keskustoreineen”. Tämä kaikki on tietysti kauppakeskuksen omistajien ja johdon hallinnassa, mutta se ei estä ihmisiä rakentamasta niihin myös omia pieniä tarinoitaan.

  • Kimmo Lapintie on filosofi, arkkitehti ja yhdyskuntasuunnittelun professori Aalto-yliopistossa.

© Copyright Kimmo Lapintie

Muistisairaudet kasvussa, mutta niitä voidaan ehkäistä

Kuvituskuvan henkilöt eivät liity artikkeliin

Muistisairauteen sairastuneiden määrä on Suomessa lähes kaksinkertaistunut parissakymmenessä vuodessa 200 000 ikäihmiseen.

Maailmalla tautiin sairastuu 150 miljoona ihmistä viiden vuoden sisällä, arvioi UsAgainstAlzheimer’s-yhteisön perustaja ja pääsihteeri George Vradenburg Finladia-talossa pidetyssä korkeatasoisessa Silver Economy Forumissa. (HS, 10.7.)

Kokouksesta uutisoineen Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Yhdysvalloissa alzheimerin aiheuttamat kustannukset arvioidaan 1–3 biljoonaksi dollariksi vuodessa. Kuitenkaan tautiin ei ole tartuttu tarvittavalla päättäväisyydellä, minkä Vradenburg uskoo johtuvan osittain siitä, että useimmat sairastuneet ovat naisia.

Ennaltaehkäisy on mahdollista

Suomalainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) koordinoima Finger-tutkimus on saavuttanut huomiota maailmalla osoittamalla, kuinka muistisairauksia on mahdollista ennaltaehkäistä. Muuttamalla elintapoja terveellisimmäksi voi hidastaa elimistön vanhenemista, jolloin muisti- ja ajattelutoiminta säilyy ja muistisairauden riski pienenee.

Tutkimusta johtava professori Miia Kivipelto toivoi ensimmäisten Finger-tulosten perusteella, että sairastumisen alkamista voisi siirtää 5–10 vuotta.

– On arvioitu, että siten muistisairaiden määrä maailmassa jopa puolittuisi. Se olisi jo todella iso asia, Kivipelto sanoi. 

THL laskee, että heikentyneen liikkumiskykyisten määrä saattaa kaksinkertaistua ja nousta ”400 000:een vuoteen 2044 mennessä, jos mitään ei tehdä”, sanoo Finger-tutkimuksen koordinaattori Tiia Ngandu. (THL, 11.3.19.) 

Viimeaikaisen Finger-tutkimuksen mukaan terveellisempien elintapojen avulla voidaan auttaa liikkumiskyvyn säilymistä. Kaksivuottta kestäneen elintapaneuvonnan aikana todettiin arjessa suoriutumisen pysyvän ennallaan, mikä tuki merkittävästi ikääntyvien selviytymistä.

Maailmallakin huomioitujen Finger-tutkimusten avulla olisi toivottavaa, että tehostettua elintapaneuvontaa aletaan antaa joka puolella Suomea. Sen tuomat säästöt ja inhimillisen hyvinvoinnin lisääntyminen voisivat olla huomattavia.