Sivistysyliopiston raunioilla

Kirjoittaja: Risto Heiskala

Seuraavassa pohdin, millä tavoin suomalainen yliopistomaailma on muuttunut 1970-luvulta, jolloin minä ja ikätoverini tulimme yliopistoon fukseina, 2020-luvulle, jolloin siirrymme professoreina eläkkeelle? [1] Puheenvuoron pontimena on Pertti Alasuutarin Acatiimin numerossa 5/2021 julkaisema tärkeä artikkeli Yliopisto: yhteisö vai tehdas? Kyseisen artikkelin ytimenä oli havainto, jonka mukaan suomalainen yliopisto on viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana muuttunut muuksi kuin se aikaisemmin oli. Perinteinen primus inter pares -hallinto, joka luonnehti akateemista yhteisöä ja jonka mukaan rehtorit sekä dekaanit valittiin alhaalta ylöspäin suuntautuvalla mallilla professoreiden ja muiden akateemisen yhteisön jäsenten kokouksissa, on korvattu tehdasmallilla. Tehdasmallissarehtori on yliopiston toimitusjohtaja niin kauan, kun hän nauttii hallituksen luottamusta, ja dekaanit valitsee joko rehtori tai yliopiston hallitus rehtorin esityksestä. Tämä liikeyrityksistä kopioitu hallintomalli on vain vähän epädemokraattisempi kuin katolisen kirkon hallinto, jossa kardinaalit sentään pääsevät valitsemaan paavin. Nyky-yliopistossa hallintomallia täydentää vielä suuri määrä rehtorin esikunnaksi palkattuja keskitason johtajia, jotka toimivat yliopiston hallinnon yliopistoyhteisöstä erottavina ihmiskilpinä.

Tulkitsen niin, että Alasuutarin artikkelissa kuvattu organisaatiomuutos on osa uusliberalistista muutosaaltoa, joka pantiin täytäntöön yliopistojen lisäksi myös monissa muissa julkisissa ja yksityisissä organisaatioissa. Päämääränä oli kaikkialla ottaa työolojen kontrolli sekä organisaation tavoitteiden ja hallinnon kontrolli pois niiltä, jotka tekevät työn. Tämän vuoksi kollektiiviset kokoontumiset, joissa organisaation toimia voitiin arvioida ja tarvittaessa muuttaa, on korvattu individualisoivilla menetelmillä, joilla esihenkilö voi tarkkailla, ohjeistaa, rangaista ja joskus myös palkita kutakin työyhteisön jäsentä erikseen. Nykyisin meillä on työyhteisön jäsenten kollektiivisten kokoontumisten ja julkisen tavoitteita sekä tehtäviä koskevan debatin sijasta aloitelaatikot, työhyvinvointiohjelmat ja muut vastaavat yksilöivät käytännöt, jotka näyttävät harmittomilta, mutta tosiasiassa estävät työyhteisön jäsenten kollektiivisen toiminnan.

Niinpä ensimmäinen iso muutos 1970-luvulta 2020-luvulle on ollut hallinnollinen. Voidaan puhua akateemisen yhteisön itsehallinnon korvautumisesta digitalisoidulla, hierarkkisella ja yksilöllistävällä panopticonilla. Muitakin muutoksia on viljalti, mutta käsittelen tässä tilan puutteen vuoksi vain kahta tärkeintä.

Toinen iso muutos liittyy tutkimusrahoituksen malliin, joka on muuttunut niin, että luonnontieteet ovat kolonialisoineet humanistiset ja yhteiskuntatieteet. Se alkoi Suomen Akatemiassa pienin ja vähäeleisin muutoksin, joilla luonnontieteellisen tutkimussuunnitelman rakenne introdusoitiin ihmistieteisiin. Silloin useimmat meistä ajattelivat, että voimme luultavasti elää muutoksen kanssa, koska ihmistieteellinen tutkimusidea voidaan toki valaa myös luonnontieteellisen puheenparren muottiin, vaikka se ei ehkä aina ole retorisesti kaikkein kiinnostavin tapa ilmaista asia. Seuraavaksi suunnitelman kieli vaihtui englantiin. Tätä pidettiin aivan järkevänä, koska on toki hyvä idea kutsua arviointipaneeleihin myös ulkomaisia tutkijoita. Mutta pian paneeleissa ei ollut muita kuin ulkomaisia tutkijoita! Tässä on tietysti kysymys pienen semiperiferisen maan matalasta itsetunnosta, jollainen ei tulisi kysymykseen sellaisten suurempien ja itsevarmempien tiedemaiden kuin USA:n, Britannian, Ranskan tai Saksan tapauksessa. Kysymys on myös luonnontieteiden imperialismista, koska taustaoletuksena on, että ideat siirtyvät ongelmitta yhdestä kulttuurisesta kontekstista toiseen.

Nämä ja vastaavat muutokset olivat kuitenkin pieniä verrattuna siihen, joka tapahtui tutkimuksen tärkeimpien tulosten arvioinnissa. Luonnontieteissä niitä ovat tutkimusartikkelit arvostetuissa tiedelehdissä. Kirjat ovat marginaalissa, koska ne ovat oppikirjoja, muistelmia tai laajalle yleisölle tarkoitettuja populaarijulkaisuja. Luonnontieteissä tämä on järkevää ja voin hyvin elää sen kanssa, että siellä eletään luonnontieteilijöiden omien sääntöjen mukaan. Minkä kanssa sen sijaan en haluaisi elää on se, että rahoitusorganisaatiot pakottavat tätä mallia myös humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin. Aikanaan meillä oli tapana ajatella, että korkeatasoiset monografiat ja huolellisesti toimitetut temaattiset artikkelikokoelmat olivat ihmistieteiden tärkeimpiä tuloksia. Enää niin ei ole: Suomen Akatemian julkaisuluettelo-ohje rahoituksen hakijalle neuvoo, että ensin tulevat referoidut aikakauslehtiartikkelit, sitten referoimattomat aikakauslehtiartikkelit ja vasta niiden jälkeen monografiat ja toimitetut teokset. Tämä tarkoittaa esimerkiksi omassa julkaisuluettelossani sitä, että tärkeimmät saavutukseni listataan sivuilla 9–11 eikä sivulla 1, jonne ne kuuluisivat. Kuten sanottua, tämä voi olla järkevää luonnontieteissä, mutta humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä tällainen käytäntö tuottaa vakavaa haittaa ja orientaation puutetta.

Tämä tuo meidät suoraan kolmanteen ja viimeiseen muutokseen. Se on tapahtunut akateemisen työn tulosten arviointikäytännöissä, jotka ovat muuttuneet siten, että sisällöllisen arvioinnin ovat korvanneet byrokraattiset indikaattorit.1970-luvulla kaikki ajattelivat, että niiltä osin, joilta yliopisto on jotain muutakin kuin opetusta eli akateemisen perinteen siirtämistä sukupolvelta toiselle, akateemisessa työssä on kysymys keksinnöistä ja uusista ideoista, jotka ovat sillä tavalla ainutlaatuisia, että ne edellyttävät sisällöllistä arviointia. Enää näin ei ole! Tänään me laskemme ihmisten vertaisarvioidut artikkelit, kun he hakevat tutkimusrahoitusta, palkankorotusta tai työpaikkaa. Koska kaikki tietävät, että lehtien taso ja arvostus vaihtelevat, meillä on Suomen Julkaisufoorumi, joka luokittaa kaikki maailman tieteelliset lehdet kolmelle tasolle, joista kaksi ylintä ovat perustasoa huomattavasti arvostetumpia. Tänään menestyksen resepti onkin julkaista niin monta vertaisarvioitua lehtiartikkelia kuin mahdollista niin arvostetuissa lehdissä kuin mahdollista. Tämä malli seuloo epäilemättä kunnianhimoiset ja kyvykkäät tutkijat menestykseen. Mutta valikoiko se kaikkein parhaimmat? Epäilen vakavasti. Näin siksi, että antaessaan selvät ohjeet siitä, mitä on tehtävä menestyäkseen, malli kertoo samalla myös sen, mitä ei ainakaan pidä tehdä, jos mielii menestyä.

Kiellettyjen asioiden lista sisältää ainakin viisi periaatetta:

• Ensinnäkin älä julkaise monografioita tai toimitettuja teoksia. Niitä on vaikeampaa arvioida kuin lehtiartikkeleita ja siksi ne usein yksinkertaisesti ohitetaan. Lisäksi kirjat vievät paljon aikaa, joten ne hidastavat urakehitystäsi.
• Toiseksi älä julkaise koko ideaa yhdessä artikkelissa. Pilko se sen sijaan pienimmiksi julkaistavissa oleviksi yksiköiksi. Näin saat useampia julkaisuja. Sama pätee siihen, että on järkevää julkaista yksi ja sama idea erilaisilla johdannoilla varustettuna eri alojen lehdissä.
• Kolmanneksi älä kehitä omaperäisiä ideoita. Se on riskialtista ja vie paljon aikaa, jota sinulla ei ole. Silloinkin kun keksit omaperäisen idean, se on harvoin julkaistavissa kaikkein arvostetuimmissa lehdissä, koska ne pelaavat varman päälle ja julkaisevat siksi lähinnä lisäyksiä ja täsmennyksiä jo vakiintuneisiin tutkimusohjelmiin. Jos onnettomuudeksesi keksit joitain, suuntaa suoraan perustason lehtiin, joiden on artikkelitarjonnan vähäisyyden vuoksi pakko ottaa riskejä, ja palaa sitten mahdollisimman nopeasti takaisin valtavirtaan.
• Neljänneksi älä julkaise muilla kielillä kuin englanniksi. Unohda se kansalaisyhteiskunta, jossa elät, ja unohda kaikki pyrkimykset kulttuurien väliseen vuoropuheluun englantia puhuvan maailman ulkopuolella. Pyri sen sijaan olemaan mahdollisimman hyvä anglosaksi.
• Viidenneksi älä julkaise yksin. Jokainen yhteiskuntateorian, filosofian tai kirjallisuudentutkimuksen parissa työskennellyt tietää, että yhden kirjoittajan julkaisut ovat yleensä paljon parempia ja fokusoituneempia kuin kirjoittajaryhmien. Tiedehallinnoijat kuitenkin ajattelevat toisin, koska ne asettavat fysiikan kaltaiset teolliset tieteet mittapuuksi ja ajattelevat lisäksi, että ryhmässä julkaiseminen kielii tutkijan verkostoituneisuudesta.

Yhteenvetona edellä käsitellyistä kolmesta muutoksesta sanottakoon, että vaikka 1970-luvun suomalainen yliopisto ei ollut mikään täydellinen sivistysyliopisto (bildung Universität), se oli rakennettu Wilhelm von Humboltin (1767–1835) valistusajattelun ideoille ainakin kahdessa suhteessa. Ensinnäkin se piti kiinni sivistyksen idean radikaalista käytännöllisyydestä ja ajatteli sivistyksen (bildung eli englanniksi education, mutta myös construction, ja suomeksi sivistys, mutta myös ylösrakennus) tarjoavan mahdollisuuksia yliopiston ulkopuolisen maailman käytäntöjen uudistamiseen ja parantamiseen. Tämähän on Humboltin iskulauseen ”bildung durich Wissenschaft” idea. Se ei siis ollut minkään tyyppistä norsunluutorniajattelua, vaikka asiaa tuntemattomat kriitikot ovat joskus niin luulleetkin, vaan radikaalin käytännöllinen tunnus, joka tähtäsi maailman muuttamiseen paremmaksi tieteellisen tutkimuksen avulla. Toinen Humboltin yliopistoajattelun huomionarvoinen piirre on ajatus siitä, että tutkijat ja erityisesti professorit tietävät parhaiten, sillä he ovat oman tiedonalansa huolella valittuja ja asiantuntijamenettelyssä parhaiksi todettuja tiedollisia auktoriteetteja. Siksi on professorien kokouksen asia valita rehtorit ja dekaanit sekä asettaa yliopiston strategiset tavoitteet eli päättää yliopistojen hallinnosta.

Tänään elämme yliopistossa, joka ei vastaa näitä periaatteita. Jos humboltilaisessa mallissa oppineet päättävät siitä, mikä on käytännöllistä, elämme tänään jatkumon toisessa ääripäässä. Siinä maallikot – olivat he sitten yliopiston ulkopuolisia poliitikkoja ja virkailijoita tai ulkopuolelta rekrytoituja yliopistohallinnon työntekijöitä – päättävät, mikä on tieteellistä. Näyttääkin siltä, että olemme taas puun ja kuoren välissä. Jos humboltilainen yliopisto altistuu vaaralle jättää huomiotta joitain yliopiston ulkopuolisen yhteiskunnan intressejä, nykyinen järjestelmä ottaa ne niin vakavasti, että se uhkaa tuhota sen, mikä yliopistossa on todella innovatiivista. Näinhän nimittäin tapahtuu, kun ”ilmiöperäisyyden” ja muiden nykyisten tiedehallinnoitsijoiden iskulauseiden nojalla tieteenalatraditioihin pohjautuvaa tutkimusaiheiden valintaa koetetaan lisääntyvässä määrin korvata poliitikkojen ja hallinnoitsijoiden arkijärkeen pohjautuvalla. Siksi onkin yliopistojen tulevaisuuden kannalta välttämätöntä ymmärtää, että 1960- ja 1970-lukujen iskulausetta ”tiede kansaa palvelemaan”, jolla oli aitoa kritiikkipotentiaalia suhteessa humboltilaiseen eliittiyliopistoon, ei voida toteuttaa muuttamalla oppineiden tasavalta pelkäksi tasavallaksi. Se ymmärrettiin hyvin Lex Virolaisen kaatuessa, kun yliopistoihin säädettiin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sijasta kolmikantahallinto, joka toimikin hyvin, kunnes nykyinen keskusjohtoinen hallintomalli vei kolmikantaisilta elimiltä vallan.

Yliopistojen tulevaisuuden kannalta elintärkeä tulevaisuuden kysymys onkin, onko jostain humboltilaisen yliopistoidean ja nykyisen arkijärkisen käytäntölähtöisyyden väliin jännittyvän jatkumon keskivaiheilta löydettävissä sellainen kultaisen leikkauksen piste, jossa kaikki intressit voivat osallistua keskusteluun ja päätöksentekoon. Se olisi olennaista, koska nykyinen tiedehallinto marginalisoi oppineet pelkiksi yliopiston työntekijöiksi, joilla ei ole valtaa sen hallintoon. Näin se uhkaa tuhota yliopiston innovaatiopotentiaalin marginalisoimalla tieteen näkökulman tiedehallinnossa.

Ellei kaikki järki ole yliopistojen seutuvilta kadonnut, tämän asian on muututtava. Sitä odotellessa voimme lohduttautua sillä tiedolla, että akate mian kulttuurinen koodi on niin vahva, että suurin osa opetusta ja tutkimusta tapahtuu nykyisinkin ja vielä pitkään tulevaisuuteen vailla suurempaa kontaktia byrokratioihin. Pitkällä tähtäimellä on kuitenkin vääjäämätöntä, että virheellisesti asetetut hallinnon ja ohjauksen mallit tulevat tuhoamaan yliopiston kyvyn tuottaa merkittäviä innovaatioita. Siksi ne on syytä muuttaa.

Viitteet

[1] Kirjoitus perustuu lyhyeen puheenvuoroon, jonka pidin Tampereen yliopistossa juhlaseminaarissa, joka järjestettiin professori Pertti Alasuutarin jäädessä eläkkeelle tammikuussa 2024.

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Sosiologia 3/2024 -lehdessä. Uudelleenjulkaisulle on saatu lupa.