maanantai, 30 maaliskuun, 2020

Päivi Uljas: Onko tietä pahan kehästä hyvän kehään

EVAN arvo- ja asennetutkimus analysoi säännöllisesti suomalaisten arvoja ja asenteita ja sen sisältö on ollut itselleni jatkuvan riemun aihe. Tuorein, tänä keväänä 2019 julkaistu tutkimus Huolettomien hallitus antaa jälleen kerran mainion aineiston kansalaisten näkemyksien analysointiin. ”Suomalainen hyvinvointivaltio on aina hintansa arvoinen”, sanoo 81 prosenttia tutkimuksen vastaajista. ”Terveydenhuollon kehittäminen” (80 %) ja ”Köyhyyden poistaminen” ovat hallituksen tärkeimpiä haasteita, arvioivat vastaajat. Miksi siis vasemmistoa äänestää vain vajaa 30 prosenttia suomalaisista, kun kansalaisten valtava enemmistö näyttää kannattavan sellaisia asioita, joita erityisesti vasemmistolaiset haluavat edistää? 

Tuhansien yhdensuuntaisten yksilöllisten ratkaisujen seuraukset

Carlo Ginzburg on puhunut siitä, miten tuhansien yhdensuuntaisten yksilöllisten ratkaisujen seuraukset muuttavat maailmaa. Useimmat suomalaiset ovat kohdanneet elämässään yhden tai useamman ikävän ongelman viime vuosina:

  • Vanhemmat ihmiset pelkäävät kuolevansa märissä vaipoissa vessojen eteisiin, kun vanhustenhuolto on retuperällä 
  • Työlainsäädäntö on mahdollistanut aivan liian paljon määräaikaisilla ja pätkätyöläisillä keinottelua, ulkoistamista, vuokratyövoimaa, alipalkattua alihankintaa, palkkojen poljentaa sopimusshoppailulla
  • Työttömyysturva on melko kehno ja työttömän oikeusturva liki mitätön
  • Terveyskeskuksiin on pitkät jonot 
  • Kouluissa ja lastentarhoissa on aivan liian vähän opettajia
  • Eläkeläisköyhyys
  • Lapsiperheiden köyhyys
  • Leipäjonot
  • Maaseudun palvelut ovat liki kadonneet 

Systeemin rapautuessa jokainen järjissään oleva ihminen pyrkii kaikin keinoin itse varautumaan pahan päivän varalle. Widerin tutkimus vielä vuodelta 2006 arvioi, että suomalaisten omaisuus on vähäistä, koska he luottavat runsaisiin hyvinvointivaltion palveluihin. Osuuspankin tutkimusten mukaan säästäminen, varautuminen ”pahan päivän varalle” on lisääntynyt viime vuosina. Ihmisten halu osallistua yhteisen hyvän kustantamiseen heikkenee, koska sellaista ei kenties olekaan luvassa ja tällöin ei haluta maksaa veroja eikä tukea veronkorotuksia edistävää politiikkaa. Suurella osalla ei ole mitään taloudellista mahdollisuutta varautua pahan päivän varalle vaan elämä on yhtä selviytymistaistelua. Tulevaisuus ei näytä paremmalta, ja jos yleensä äänestetään lainkaan, niin silloin räväköintä agressiota. Ja näin oikeistolaistuminen etenee hienoista arvoista huolimatta suorastaan itseään tuottavana kehänä, tuhansien yksilöllisten ratkaisujen seurauksena. Mitä enemmän oikeisto leikkaa palveluista, sitä enemmän ihmiset joutuvat turhautuvat tai varautumaan ”pahan päivän varalle” ja äänestävät veronalennuksia suosivaa poliittista linjaa, joka taas leikkaa jne…

Kuilun partaalla

Kun Sipilän johtama hallitus onnistui aivan muutamassa vuodessa tuhoamaan sosiaalisia oikeuksia, pidentämään työaikoja ja leikkaamaan köyhiltä, sen kannatus romahti. Oikeistomedia Yleä myöten alkoi nopeasti rummuttaa perussuomalaisia sellaisella voimalla, että tosiasiassa edellisen hallituksen ideologinen toimintalinja oli miltei voittamassa. Ottaen huomioon menneiden vasemmiston hallituskausien kokemukset tai yleensä hallitusvastuun seuraukset mille tahansa suomalaispuolueelle, näyttäisi nykyinen hallitustilanne vain lyhyeltä onnelliselta välivaiheelta, joka saattaa päättyä todelliseen kuiluun. Vasemmiston kokonaiskannatus on jo nyt historiallisen alhaalla ja mahdollinen seuraava vaalitappio saattaa tuoda valtaan entistä mustemmat voimat. Vasemmistoliiton ja sosialidemokraattisen puolueen nykyiset johtajat eivät ole juurikaan syyllisiä siihen politiikkaan, jolla vuosikymmenten aikana on kadotettu suuri osa vasemmiston kannattajakuntaa, mutta juuri näiltä uusilta päättäjiltä vaadittaisiin valtavaa asiantuntemusta ja selkärankaisuutta selvitä tästä vaarallisesta tilanteesta. Ymmärrän siis päättäjien paineen, heihin kohdistuvat vaatimukset, tiedän inhottavan mollaamisen ja tämän tilanteen vaikutuksen stressattuun psyykeen ja myötätuntoni on kovasti hallitukseen osallistuvien nuorten ministerien puolella. Kenelläkään ei ole tietoa siitä, miten pitäisi edetä, mutta itse kohdistaisin huomion seuraaviin asioihin.

Meillä on varaa parempaan

Nyt syntynyt hallitus on täpärä kompromissi, jonka olemassaolo, toiminta ja jopa jatko on miltei kokonaan kepun varassa. Kun kepu toisaalta ainakin tähän mennessä on jarruttanut kaikkia sellaisia verotusmalleja, jotka kohdistuisivat suuriin omaisuuksiin, ei hyvinvointivaltion rahoitukseen näyttäisi löytyvän juuri muita keinoja kuin tavallisten kansalaisten kukkaro, lisääntyvät kulutusverot ja ilmastosyillä perustellen energiaverot tai valtion omaisuutta myymällä. Tällaisissa tilanteissa päättäjiltä lipsahtaa helposti ilmaisu, ettei ole varaa parempaan ja myös tyypillisesti tehtyjen neuvottelutulosten ja päätösten kehuminen. On inhimillistä nähdä vaikeiden neuvottelujen ja kompromissien tulos hyvänä, tämä tiedetään tuhansien kunnallisten elinten ratkaisujen, työpaikkojen ja liittojen neuvottelujen tulosten arvioinnista. Mutta tähän syntiin ei nyt saisi sortua, koska se jos mikä vahvistaa oikeiston hegemoniaa. Jos vasemmistolaiset päättäjätkin julkisuudessa kertovat, ettei ole varaa, silloin on varauduttava itse jne…

Helsingin Sanomien pääkirjoituksen (Naisvaltaiset alat vajosivat ongelmiin, 10.9.2019) viimeinen kappale alkaa ”Hyvinvointivaltiota oli helppo kasvattaa ja parantaa vuosikymmeninä, jolloin sekä talous että työikäisen väestön määrä kasvoivat. Nyt tilanne on toinen. Nykyisten palvelujen ylläpito edellyttäisi nykyistä korkeampaa työllisyysastetta ja sitä kautta suurempaa veronmaksajien ja verotulojen määrää.”

Pääkirjoitus jättää häveliäästi mainitsematta, että työntuottavuus on noussut aivan valtavasti niistä kultaisista vuosikymmenistä. Artikkelissa unohdetaan mainita myös ne monet miljardit, joilla työnantajien, osinkojen ja suurten tulojen veronmaksuvelvollisuutta on kevennetty. Kovalla kamppailulla saavutettu palkkojen ja pääoman jakosuhde ja verotuksen taso mahdollistivat 1970- ja 1980-luvuilla hyvinvointivaltion kehittämisen ja niistä vuosista yhteiskuntamme kokonaisvarallisuus on kasvanut hyvin paljon. Viimeisten vuosikymmenien aikana on tapahtunut valtava kansalaisten työn tulosten uusi jako suuren rahan hyväksi; palkkojen osuus kansantulosta on laskenut ja suurten tulojen ja omaisuuksien verotus vähentynyt tuntuvasti. Meillä olisi varaa paljon parempaan yhteiskuntaan, jos tulonjakoon ja verotukseen saataisiin tasaavia ratkaisuja, vaikkapa vain palaamalla HS:n kultaamien menneiden vuosien verotussysteemeihin ja veroprosentteihin puhumattakaan sen aikaisesta funktionaalisen tulonjaon tasosta. 

Nämä kysymykset tulee olla vasemmistolaisen politiikan ytimessä; poliitikkojen puheissa, tutkijoiden tutkimuksissa ja kirjoituksissa, liikkeiden tuottamassa aineistossa ja sosiaalisessa mediassa, mutta myös arjen päätösten ja toiminnan tasolla kunta- ja ammattiliittotyössä. Evan samainen tutkimus Huolettomien hallitus osoittaa, ettei tilanne ole täysin tuntematon myöskään kansalaisille. Kun tutkimuksessa hieman irvaillaan siitä, ettei kukaan haluaisi maksaa enemmän veroja, mutta kylläkin kaikki haluavat parantaa palveluja, vastaajista 47 prosenttia näkee sentään, että pääomatulojen verotusta tulisi kiristää. Tyytymättömyys kohdistuu päättäjiin osin sen tähden, että heidän koetaan suosivan suurituloisia. Tämänkaltaiseen kansalaismielipiteeseen nojaamalla tulee rakentaa liikettä tulonjaon muutosten välttämättömyydestä ja mahdollisuudesta ja vaikuttaa puolueisiin ja yleiseen mielipiteeseen tavoitteena luottamuksen näköala, joka voi katkaista tämän itseään toteuttavan oikeistolaistumiskierteen, yllämainittujen tuhansien yksilöllisten ratkaisujen suunnan. Voimakas, perusteltu ja näyttävä aloitteenvaltaaminen oikeudenmukaisen tulonjaon puolesta saattaisi tulpata vasemmiston kannatuksen valumista oikeistoon. 

Kaikkien poliittisten puheiden ja postausten tulisi alkaa lauseella: ”Meillä olisi todellakin varaa parempaan, jos…”. 

Kuka määrittää agendan

Itseäni on kiinnostanut se, miksi radikaalivasemmiston hallitusvastuun seuraukset ovat aina olleet niin ongelmallisia. Aiheesta ei juuri ole tutkimuksia, ja jokainen hallitusvaihe on myös ollut oman historiallisen tilanteensa vanki, eikä helppoja yleistyksiä voi edes ajatella. Kolmen suuren hallituksen aikaansaannokset vuosina 1945–1948 olivat todella merkittäviä, silti vuonna 1945 SKDL:n kannatus oli ollut 23,47 ja vuonna 1948 enää 19,98 prosenttia. Itse muistan sen valtavan toiveikkaan illan, kun kokoonnuimme erään järvenpääläisen ystävämme asuntoon vuonna 1970 odottamaan hyvää vaalitulosta, koska kaikki vaikutti menevän eteenpäin ja meno oli huikeata. Muistan illan karmeat pettymykset ja isännän raivon, kun hän pikku hönössä raahasi sohvaansa vintille heittäen irrationaalisen kommentin: ”sekin olisi äänestänyt porvareita, jos sillä olisi ollut äänioikeus”.  

Suomen itsenäisyyden ajan toinen eduskunnan vasemmistoenemmistö syntyi vuonna 1966, jolloin SKDL sai 21,20 prosenttia äänistä. Tämä ihmeellinen jakso synnytti mm. peruskoululainsäädännön, työsopimuslain, joka vahvisti työehtosopimusten yleissitovuuden ja laati suuntaviivat kansanterveyslain toteuttamiselle. Silti tuona kauheana yönä vaalitulos SKDL:lle oli vain 16,58 prosenttia, eli pudotus oli valtava. Kyseiseen ajanjaksoon oli sisältynyt SAK:n eheytyminen, SKDL:n sisäisen opposition synty, Tshekkoslovakian tapahtumat ja paljon muuta, joka saattaisi selittää vaalitappiota, mutta merkittävin selittäjä lienee nykymuodikkaasti ns. identiteettipolitiikka. Eduskuntavaaleissa 1970 SMP (perussuomalaisten edeltäjä) sai suurvoiton ja 18 kansanedustajaa. Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annetuista äänistä SMP sai 23,9 prosenttia ja Kuopion vaalipiirissäkin 21,2 prosenttia. Suomen Gallupin tekemän selvityksen mukaan SMP:ta äänestivät etupäässä aiemmin epäpoliittiset, maaseudulla ja varsinkin ns. kehitysalueilla asuneet, käytännön ammateissa toimivat naiset ja miehet, jotka olivat sidottuja asuinpaikkaansa ja joilla oli alhainen sosiaalinen arvostus. Enemmistö, noin 70 prosenttia heistä sai pääasiallisen toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta ja heidän arvonsa vastasivat 1910–1940-lukujen kansakoulun ihanteita. 

Vaikka hilpeä uusvasemmistolainen nuoriso närkästytti suomalaista mediaa 1960-luvun puolivälin jälkeisinä vuosina, ei selittävänä tekijänä todellakaan ollut maaseudun äänestäjien kansakouluihanteiden protesti hippimeininkiä vastaan vaan todelliset ja merkittävät taloudelliset olosuhteet. Suomalainen ihanne, maanomistus ja maanviljely pienillä tiloilla oli käynyt kannattamattomaksi ja satojen tuhansien ihmisten tulevaisuus näytti synkältä. SMP:n johtaja Veikko Vennamo kutsui vasemmistoenemmistöisen hallituksen ratkaisuyrityksiä talonpojan tappolinjaksi ja hyödynsi tyytymättömyyden vaalivoitokseen. SKDL:n äänestäjäkunnasta suuri osa tuli alueilta, joilla pientilatalouden romahtaminen tuntui voimakkaasti, ja juuri niillä alueilla pienviljelijäporukkaa siirtyi paljon SMP:n taakse. Tästä me järvenpääläiset teinit ja uudet työväenluokkataustaiset ylioppilaat emme tienneet mitään. 

SKDL:n vuonna 1970 kokema vaalitappio voisi olla opettava tämän hetken vasemmistolaisille poliitikoille ja päättäjille, koska jälleen samantyyppinen retoriikka on liki Euroopan laajuista. Tero Toivanen on kuvannut Ranskan keltaliivien liikehdintää taajamien ulkopuolella asuvien protestiksi energia- ym. politiikkaa vastaan ja myös Suomessa perussuomalaiset jälleen keräävät kannatusta puhumalla unohdetun kansan puolesta ja aseena heillä on mm. ilmastomuutoksen torjunnan vastustaminen. Li Andersson, ja viimeksi nyt vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalo ovat varoittaneet sellaisesta politiikasta, jossa ilmastokriisin ratkaisut rahoitetaan köyhimmillä. Vasemmistolaisten tulisi mielestäni tehdä tämän asian puolesta paljon käytännöllistä ja kansanläheistä työtä ja kysyä, miten autottomat vanhukset, koululaiset tai työttömät saavat mahdollisuuden julkisiin palveluihin, kulttuuriin ja harrastuksiin taajamien ulkopuolisilla alueilla, joilla ei ole julkista liikennettä. Samoin tulisi huolehtia siitä, miten energiaverotuksen nousu korvataan tilanteissa, joissa oman auton käyttö on työmatkojen ja työaikojen takia välttämättömyys. Pitäisi myös kysyä riittävätkö pelkästään verotuksen työmatkavähennykset kompensoimaan energiaveron vaikutuksia pienituloisten perheiden talouteen, vai pitäisikö myös vähemmän ansaitsevien perheiden lapsilla olla mahdollisuus osallistua harrastetoimintaan, vaikka se vaatisi oman auton käyttöä ja millaista vero- ja tukipolitiikkaa se edellyttäisi. Tämä keskustelu tulisi kyetä rakentamaan sellaiseksi, että liike hyödyntäisi eri puolella asuvien kansalaisten kokemuksia ja kannustaisi heitä kertomaan ongelmistaan ilman että heidät leimataan tyhmiksi ja vanhanaikaisiksi sediksi ja tädeiksi. Olisi tavattoman tärkeää, että liikkeen agendaa on muodostamassa monenlaiseen sosiaaliseen ja kulttuuriseen ryhmään kuuluvat ihmiset, jotka asuvat eri puolilla Suomea. 

Vastaliikkeiden kuunteleminen

Olen paljon myös pohtinut sitä, miksi perussuomalaisten nousun myötä keskustelutyyli on muuttunut niin rivoksi, räävittömäksi ja inhottavaksi. Useimmat törkeimmän tyylin keskustelijat ovat kuitenkin käyneet monta luokkaa maailman parasta koulua, miksi niin moni ikään kuin nyt hylännyt sellaisen ennen niin arvostetun ”sivistyneen keskustelutavan”. Sakari Timonen on omassa blogissaan Kielipeliä kirjoittanut siitä, miten nettikeskustelun tyyli ja netin valtaaminen törkykirjoituksilla on tapahtunut tietoisen suunnitelman ja huolellisen pitkäkestoisen masinoinnin tuloksena. Myös esimerkiksi edellisten vaalien alla nähtiin, miten oikeiston media pyrki kanavoimaan koetun tyytymättömyyden Halla-ahon ja äärioikeiston hyväksi, eli mistään viattoman spontaanista tyytymättömyyden lähteestä ei äärioikeistolainen propaganda pulppua. Silti on kysyttävä, että miksi se puree, miksi maailman ehkä eniten lukeva, hyvin koulutettu kansa nielee tätä. Mistä ns. ”sivistyksen” hylkääminen kertoo?

Teoksessa Plutocracy & Democracy: How Money Corrupts Our Politics and Culture tutkija Walter Russell Mead toteaa mm, että eräs turhauma yhdistää koko amerikkalaista ylempää keskiluokkaa, se on kokenut epämiellyttävän yllätyksen ja joutunut äänestäjien populistisen raivon kohteeksi. Meadin arvion mukaan luokkasota on muuttunut sodaksi keskiluokan sisällä, kun alempi keskiluokka on kääntynyt ylemmän keskiluokan ammattilaisia vastaan. ”Amerikassa on vallalla yleinen näkemys siitä, että ylemmän keskiluokan ammattilaiset ja älymystöt ovat pettäneet – että pohjimmiltaan he unohtivat, kuka maksoi heidän palkkansa. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, kun yksityisen sektorin työntekijöiden reaalitulot laskivat, ylemmän keskiluokan asiat eivät muuttuneet, eivätkä muuttaneet mitään. Päinvastoin, intellektuellit ja akateemikot toimivat lähinnä cheerleaderina globalisaatiossa, automatisoinnissa ja muissa prosesseissa, joiden uskottiin olevan vastuussa vanhan mallin hajoamisesta.” 

Voisiko Walter Russell Meadin näkemyksestä olla mitään hyötyä suomalaisen oikeistopopulismin analysoimiseksi? Onko ”eliitin/sivistyksen” vastainen raivo ammentanut voimansa siitä, että lähes kahden vuosikymmenen ajan myös suomalainen poliittinen eliitti liki puoluekantaan katsomatta on kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä sulkenut silmänsä niiltä ongelmilta, joita ulkoistamiset, kilpailuttamiset, julkisen sektorin supistaminen ovat tuottaneet näiden alojen työntekijöiden elämään. Onko hyväksytty annettuna se, että monien yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä tekevien tulee työskennellä niin pienillä palkoilla, etteivät ne riitä edes elämiseen. Moni kotimarkkina-ala, kuten vaikkapa leipomo- tai kirjateollisuus on jo katoamassa tai siirtynyt suurelta osin ulkomaiseen omistukseen. Paikalliset ennen arvostetut pienyrittäjät kituvat henkihieverissä tai ovat lopettaneet toimintansa monikansallisten yritysten kilpailun alla. Voisiko vaikka vähemmistöihin kohdistuva vihamielisyys nousta sellaisesta tunteesta, että sivistyneistö näkee vain jonkun vähemmistön ongelmat muttei yhteiskunnallisen epätasa-arvon lisääntymistä kaikkialla. Voiko törkeäkielinen kansallisuusmielisyys olla vastaliike niille vannotuille läntisille vapaakaupan arvoille, jotka kenties yhdistyvät ihmisten mielissä toimenpiteisiin, joilla on viety niin monen ihmisen työstä ja elämästä ihmisarvo. Ehkä edellä mainittu pohdintani ei osu kohteeseen, mutta haluaisin haastaa ilmiöstä kunnollista keskustelua, koska vasemmiston toimijoiden tulisi osata lukea vastaliikkeiden viestejä nykyistä paremmin, analysoida niiden sanoma oman toimintansa negaationa, ja kohdistaa oman liikkeen toiminta paremmin, eikä vain keskittyä ampumaan sanansaattajaa, vaikka se olisikin tietoisesti rakennettu provokaatio tai tosi tympeä tyyppi. Somekeskusteluja seuraamalla vaikuttaa kuin aloite olisi puolihulluudella, johon muut vastaavat toistaen ja mainostaen sellaista. Vasemmistolaisen liikkeen tulee kohdistaa politiikkansa yhteiskunnallisiin kipupisteisiin ja vallata itse keskustelualoite omilla tavoitteillaan ja taitavalla viestinnällä; esiintyä ei minään pienen äärioikeiston vastapoolina, vaan kansalaisten enemmistön toiveiden tulkkina ja eteenpäin viejänä. 

(Puheenvuoro Tampereen Sosiaalifoorumissa, 14.9.2019.)

Lähteitä:

Ginzburg, Carlo: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus, Helsinki 1996.

Plutocracy & Democracy: How Money Corrupts Our Politics and Culture Cowen, Tyler; Mallaby, Sebastian; Fukuyama, Francis; Reich, Robert; Kurth, James; Mead, Walter Russell. The American Interest. Kindle Edition.

Anna Kontula: Posti ei ole yksittäistapaus – valitettavasti

Väitän, että postin lakko on vain pieni episodi kehityksessä, joka koskettaa meitä kaikkia ja josta useimpien meistä tulisi olla huolissaan.

Miksi näin?

Muutama vuosikymmen sitten postilla oli lähes monopoliasema. Työntekijöiden palkkakehitys ei päätä huimannut, mutta pysyi kuitenkin muiden duunarialojen kelkassa. Jonkin verran aamu- ja mainosjakelua tehtiin tosin myös muiden toimista muilla palkoilla, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Sitten tulivat sähköposti sekä digitaaliset keskustelu- ja asiointialustat. Kirjeiden ja lehtien määrä väheni ja posti ajautui talousvaikeuksiin. Vähän myöhemmin verkkokauppojen suosion myötä pakettiliikenne kyllä vilkastui, mutta koska markkinoille ilmestyi uusia toimijoita kuin sieniä sateella, joutui posti kilpailemaan pakettitoimeksiannoista. Siihen postista ei ollut, koska sen työvoimakustannukset olivat muita korkeammat ja sitä rasittivat eräät lain velvoitteet.

Kun postissa työntekijöiden määrä väheni ja heikompia työehtoja tarjoavissa nousi, merkitsi se koko alan yleisen palkkatason heikkenemistä. Mahtavasta postin monopolista + vähäisestä rinnakkaisjakelutoiminnasta on muutamassa vuosikymmenessä päädytty tilanteeseen, jossa posti on altavastaajana ja markkinoita määrittävät muut jakelufirmat. Postin voidaan katsoa lopullisesti antautuneen viimeistään kesällä 2017, kun se siirsi 2700 lehdenjakajaa uuteen tytäryhtiöön heikommille palkoille ja heikomman työehtosopimuksen piiriin.

Posti on näkyvä, mutta valitettavasti se ei ole viimeinen. Parhaillaan on useilla aloilla käynnissä suorittavan työn hinnan halpuuttaminen.

Tarkoitan kehitystä, jossa jonkin alan tavanomaisena pidettävä tulotaso laskee, joko suhteellisesti tai absoluuttisesti. Tämä voi tapahtua postin tapaan kilpailevien työehtosopimusten kautta, mutta myös niin, että suuret toimijat pitävät säännöllisellä kuukausipalkalla vain välttämättömän ydintyövoiman ja niistävät muista henkilöstökustannuksistaan ostamalla pieniltä toimijoilta (media-ala). Tai sitten alalla yleistyy reilusti alle TES-minimien ansaitseva yrittäjä (ravintola-ala) tai riskit kantava sirpaleinen alustatyö (taksiala).

Ilmiö heijastuu jo tilastoihin: heikosti ansaitsevien yksinyrittäjien määrä on kasvanut Suomessa nopeasti. Viitteitä on myös palkkakehityksen polarisoitumisesta muiden länsimaiden tapaan, vaikka kausivaihtelun vuoksi trendi ei ole selvä. Sitten on tietysti ”kuntouttava työtoiminta”, jota käytetään jatkuvasti väärin markkinaehtoisten töiden teettämiseen palkatta, ja jonka käyttö on lisääntynyt merkittävästä.

Suorittavan työn hinnan aleneminen voi aluksi tuntua mukavalta niistä, joita se ei koske: kun työvoimakustannukset pienenevät, voi tuotteita ja palveluja myydä halvemmalla. Kukapa siitä ei pitäisi!

Pitemmän päälle ei kuitenkaan kellään ole kivaa: pienenevistä tuloista ei nimittäin ole varaa kuluttaa, ja koska järjestelmämme perustuu kuluttamiseen, siitä seuraa kriisi. (Vaikka rikkaiden tulot kasvaisivat samaan tahtiin, se ei tue kysyntää samoin, koska rikkaan taskussa euro todennäköisemmin päätyy säästöön tai ulkomaille.) Mitä polarisoituneempana yhteiskunta kriisiin ajautuu, sitä todennäköisemmin taloudellisesta kriisistä seuraa myös poliittinen ja inhimillinen kriisi.

Historia on osoittanut, että duunarin heikkenevän palkkakehityksen voi pysäyttää vain duunari itse – siis riittävän kattava ja militantti ammatillinen järjestäytyminen. Työn ja pääoman suhteen määrittää lopulta vain niiden voimatasapaino. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö poliittisella päätöksenteolla ei voisi tehdä mitään. Voimme kirjoittaa parempia lakeja, jotta työn hintaa ei pysty laskemaan feikkiyrittäjillä ja aidoilla yrittäjillä on sama sosiaaliturva kuin muillakin. Voidaan lopettaa ihmisten pakottaminen ilmaistyöhön perusturvan menettämisen uhalla. Voidaan säätää alustoille vakuutusjärjestelmät, jotta riskit jakautuisivat tasaisemmin.

Strategisesti tärkeitä toimintoja hoitavien valtionyhtiöiden osalta voidaan asettaa tulostavoitteet siten, että keskiössä on laadukkaiden palveluiden tuottaminen kohtuullisilla työehdoilla, ei työehtoshoppailu ja säntäily vippaskonstista toiseen.

(Kansanedustaja Anna Kontulan (vas.) kirjoitus on julkaistu alun perin (3.9.) Vasen Kaista -verkkolehdessä.)

Jouko Kajanoja: Onko Rinteen hallitus historiallinen käänne?

9.8. Kultarannassa. Kuva: © Jussi Toivanen/valtioneuvoston kanslia

(Tämä Jouko Kajanojan mielipidekirjoitus on hänen itsensä hieman täydentämä versio Kansan Uutisissa 16.8. julkaistulle.)

Toisen maailmansodan jälkeinen aika, ”kapitalismin kultaiset vuosikymmenet”, merkitsi hyvinvointivaltion rakentamista ja tasa-arvon ja sosiaalisen turvallisuuden etenemistä. 1980-luvulla uusliberalismi voimistui ja eriarvoisuus kääntyi kasvuun. Kataisen hallituksen ohjelma vuonna 2011 oli poikkeus. Sen perusturva- ja verotusratkaisut tasoittivat tuloeroja. Mutta sitten meno jatkui entiseen malliin. Merkitseekö Rinteen hallituksen ohjelma suurta ja pysyvää muutosta tasa-arvon ja sosiaalisen turvallisuuden suuntaan? Elämmekö uuden historiallisen aikakauden alkua?

Rinteen hallituksen ohjelma ”osallistava ja osaava Suomi” on rohkaiseva. Se on vaikuttava irtiotto leikkauspolitiikasta tasa-arvon ja mahdollistamisen etenemiseksi. Ohjelman lukeminen synnytti pitkästä aikaa näköalan paremmasta tulevaisuudesta.

Laajaa arvostusta nauttiva toimittaja Unto Hämäläinen arvioi hallitusohjelmaa otsikolla ”Käännös vasempaan päin” (Helsingin Sanomat 28.7.2019). Hän jatkoi: ”Kysymys on … paluusta hyvinvointivaltion rakentamisen kultaisiin päiviin … tavoite on murtaa Suomessa pitkään vallinnut porvarillinen hegemonia.”

Ohjelmassa on isojakin ongelmia. Lupaus korvata Hornet-kaluston suorituskyky täysimääräisesti on kamala ratkaisu. Se että ”budjettitalouden lukuja tarkastellaan hävittäjähankinnoista puhdistettuna” on lievästi sanoen outo. Uhkaus myydä valtion omaisuutta noin kolmella miljardilla eurolla on yhä useamman asiantuntijan mielestä typerää nollakorkojen maailmassa. Muitakin ongelmia löytyy. Esimerkiksi se, ettei puututa hyvätuloisten mahdollisuuteen maksaa tuloistaan melko alhaista tasaveroa kierrättämällä työstä saadut korvaukset yhtiön kautta. Eikä ihmiskunnan kannalta lupaa hyvää se, että hallitus aikoo puolittaa turpeen energiakäytön vasta vuoteen 2030 mennessä.

Suurin ja suunnanmuutosta uhkaava ongelma on kuitenkin hallitusohjelmaan rakennetut giljotiinit, jotka uhkaavat paluulla leikkauspolitiikkaan, ellei ohjelmaan kirjattu työllisyysasteen nosto toteudu ja valtiontalous ole tasapainossa vuonna 2023. Hallitusohjelmassa on kirjattu tarkasti, miten työllisyysastetta ja valtiontalouden tasapainoa mitataan ja millä ehdoin voidaan ”poikkeuksellisissa suhdanneoloissa” käyttää ”kehyksen estämättä” enintään miljardi euroa. Avainkysymyksiksi saattavat tulla verotus ja velkaantuminen. Miten suhtaudutaan suurten tulojen ja pääomien sekä ympäristöhaittojen verottamiseen ja miten valmiita ollaan rahoittamaan ”tulevaisuusinvestointeja” velalla.

Edessä ovat totiset paikat. Unto Hämäläisen arvion mukaan ”vasemmisto ja vihreät pysyvät varmaan suunnanmuutoksen takana. Avainasemassa tiukan paikan tullen on varmaan Keskusta.” Nyt on vaikuttamisen aika, jotta käänne toteutuisi eikä palattaisi leikkauspolitiikan tielle. Eurooppa-tutkimuksen keskuksen tutkija Lauri Holappa kirjoitti hallitusohjelmaa käsitelleessä kolumnissaan, että ”tulevaisuus määrittyy ennen kaikkea sen kautta, millaiset tulkinnat ja näkemykset hallitsevat julkista keskustelua tulevina vuosina”. Juuri niin. Siinä meillä kaikilla suunnan muutosta kaipaavilla on tehtävää.

(VTT Jouko Kajanoja on sosiaalipolitiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja toiminut muun muassa Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä. Hän on myös Vapaus valita toisin -yhdistyksen hallituksen jäsen.)

FT Päivi Uljas: Rinteen hallitusta on tuettava

Itselleni on aivan uusi tilanne se, etten taivu vastustamaan sitä, että vasemmistoliitto on menossa hallitukseen huolimatta niistä ongelmista, joita hallitusohjelmassa on. Oikeistolla oli aivan tipalla, että se olisi saanut eduskuntavaaleissa voiton ja jatkanut ammattiyhdistysliikkeen ja sosiaaliturvan tuhoamista. Tässä tilanteessa ja Sipilän hallituksen kokeneena, ilmapiiri kannustaa hyväksymään, melkein mitä tahansa, kunhan ei vanhan jatkoa.

Agendan muutos, se ettei demarijohto ole niellyt leikkausten välttämättömyyttä, ettei meitä kehoteta vastuulliseen talouspolitiikkaan jne, tämä on valtava ideologinen ja poliittinen muutos, joka voi enteillä todellistakin käännettä. Käänteen hetken muutokset ovat aina alussa hitaita, eikä kaikkea saa.

Tiedän, että ammattiyhdistysliikkeessä ollaan oltu huolissaan jäsenkadosta ja perussuomalaisten noususta, tämä on sekä Rinteen nousun että agendan muutoksen taustalla, näin otaksun. Kansainväliset kokemukset äärioikeistolaisen liikehdinnän kasvusta suhteessa austerityyn/ uusliberalismiin on ehkä ymmärretty nyt paremmin kuin 1990-luvun hallituksissa. Jos Suomessa halutaan muuttaa agendaa pois uusliberalismista, totta kai sellaista tulee tukea.

Toisaalta vasemmistoliiton/skdl:n kannatus on aina laskenut hallituskauden jälkeen, jopa hienojen saavutustenkin jälkeen. Tietenkin sitä kaikkien näiden vuosien jälkeen pelkää, mitä seuraava kausi voi tuoda tullessaan, jos punavihreiden nyt saama niukka enemmistö katoaa, mihin aiemmat kokemukset viittaisivat. Leon Blumin kansanrintama Ranskassa enteili äärioikeiston nousua ennen toista maailmansotaa ehkä kuuluisimpana esimerkkinä voimattomuudesta.

Näimme myös, miten taitavasti oikeistolehdistö ajoi perussuomalaisten voittoa tarttumalla pieniin lihavero ym. lipsahduksiin, joten tiedämme, mitä on odotettavissa. Tulevat vuodet ovat siis äärimmäisen vaativia ja tulenarkoja ja Vasemmistoliiton nuorelta johdolta vaaditaan sellaista viisautta ja taitoa, joka tuntuu lähes epäinhimilliseltä. En kadehdi heidän asemaansa ja aion kaikin mahdollisin tavoin yrittää tukea heitä. Myös olemalla joskus yksityispostissa kriittinen.

Kun voin kuvitella, miten tavattoman väsyneitä kaikki poliittiset aktiivit ovat kaksien vaalien ja hallitusneuvottelujen jälkeen, niin nyt kaikki turha kärjistäminen rakentaa sellaisia railoja, jotka saattavat muuttua syviksi kuiluiksi, tämän olen ammattiliitossa oppinut.

Vasemmistoliitto ja sosialidemokraattinen puolue tarvitsevat nyt kaiken mahdollisen tuen, avun mitä heille voidaan antaa. Ja kunhan pahin väsymys ja voimakkaat emotionaaliset tuntemukset ovat rauhoittuneet, toivon että liikkeiden johtajat rakentavat hyvät kanavat työpaikoille ja yhteisöihin, niin että sataprosenttisen varmasti tuleva kritiikki pysyy liikkeessä, sitä kuunnellaan ja siihen reagoidaan eikä kaunistelua, tukahduttamis- tai erottamistoimenpiteitä tulla näkemään.

  • Filosofian tohtori Päivi Uljas on historiantutkija, ay-toimihenkilö ja kansalaisliikkeiden aktivisti.

Mikko Majanderin blogi: Äänestikö kansa Keskustan oppositioon?

Kuva: Liisa Riekki

(Mikko Majanderin blogi-kirjoitus 24.4. julkaistaan tässä lyhentämättömänä.)

JUHA SIPILÄ PALASI EILEN eduskunnassa ensimmäistä kertaa vaali-illan jälkeen kameroiden eteen ja linjasi, että Keskustalla on ”aika selvä suunta nyt oppositioon. Se on kansan päätös.” Hmm. Millaiseen hallitusratkaisuun Suomessa sitten päädytään, se ei ole enää kansan vaan puolueiden itsensä käsissä, eduskuntaan äänestettyjen voimasuhteiden asettamissa rajoissa.

Keskustakin keikkuu yhä noissa vaihtoehdoissa, joskaan ei ajurin paikalla. Sipilän mukaan vaalivoittajien kesken pitäisi tapahtua ihmeitä, että Keskusta olisi hallitusneuvotteluissa mukana. ”Millaisia ihmeitä?” toimittaja kysyi ja sai vastauksen, joka jätti paljon auki: ”Ne ovat sellaisia, että siellä ei päästä eteenpäin.”

Käytännössä siis selvillä ei ole muuta kuin marssijärjestys. Jos SDP ja Kokoomus eivät löydä yhteistä säveltä, Keskustan palaa täysillä peliin. Ja tämän muut osaavat ottaa siirroissaan huomioon.

”Emme ole ensimmäisenä hinkumassa hallitukseen”, puolueen varapuheenjohtaja (ja miksei potentiaalinen tuleva puheenjohtaja) Katri Kulmuni arvioi heti vaalien jälkeen A-studiossa. Samaan hengenvetoon hän pohti jo hallitukseen menon kynnyskysymykseksi, että koko Suomen täytyy pysyä matkassa.

KANSANVALLAN TUOMIO SIPILÄN hallituksen kakkosversiolle oli musertava. Keskusta ja Kokoomus saivat yhteensä vain 69 kansanedustajaa, Sininen tulevaisuus ei ainuttakaan. Valtaa pitäneen koalition kannatus romahti 31,8 prosenttiin, joka taitaa alhaisuudessaan olla alan Suomen ennätys.

Neljän vuoden takaisella alkuperäisellä perusporvaripohjalla säilyi periaatteessa parlamentaarinen enemmistö, sillä Perussuomalaiset saivat nyt vaaleissa 39 kansanedustajaa. Tällä tuskin on käyttöä. Jussi Halla-ahon puolue ei kesällä 2017 kelvannut enää Petteri Orpon ja Juha Sipilän kumppaniksi, eikä mikään viittaa siihen, että nämä olisivat muuttaneet asiassa mieltään.

Keskustan 18 paikan tappio osoittaa äänestäjien valtavaa pettymystä puolueen politiikkaan, mutta äänestikö kansa samalla Keskustan oppositioon, se on jo kimurantimpi juttu. Kansan tahtoa yhteisten asioiden hoitamiseen voidaan tarkastella monella tavalla.

Vihreät ovat juhlineet suurina vaalivoittajina, ja heidät luetaan mukaan lähes automaattisesti kaikkiin varteenotettaviin hallitusvaihtoehtoihin. Toisaalta Keskustan 31 kansanedustajaa on edelleen puolitoista kertaa suurempi parlamentaarinen mandaatti kuin vihreiden 20 paikkaa. Luulisi silläkin olevan jotain painoarvoa.

RIVIKANSANEDUSTAJAKSI RYHTYVÄ Juha Sipilä korosti eilen tiedotusvälineille saaneensa Oulun vaalipiiristä ison 17 000 ihmisen valtakirjan, jonka aikoo myös kunnialla kantaa. Niin parlamentaarikon tulee tietysti tehdäkin, vaikka henkilökohtainen äänimäärä putosi edellisistä vaaleista melkein puoleen.

Sama koskee yhtä lailla koko puoluetta. Valtakirja kaventui vaaleissa kertaheitolla kolmanneksella, mutta on yhä melkoinen – 424 000 annettua ääntä. Ajetaanko Keskustan korostamaa aluekehitystä parhaiten oppositiosta käsin vai kenties valtiovarainministerin paikalta, jos sellainen sattuisi tulemaan tarjolle hallituskoalition toiseksi suurimmalle puolueelle?

Vaarana toki on, että hallitusyhteistyö vasemmiston kanssa jättäisi kentän auki Perussuomalaisten ja Kokoomuksen muodostamalle oppositiolle. Neljä vuotta on kuitenkin pitkä aika odottaa uuden kannatusnousun palkintoa, jonka kypsymisestä ei nykyisessä poliittisessa kulttuurissamme voi mitenkään olla varma.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen SDP oli historiansa heikoimmasta 16,5 prosentin tuloksesta huolimatta halukas hallitukseen, mutta pääministeripuolue Keskusta valitsi toisin. Otollisesta oppositioasemasta käsin sosiaalidemokraatit onnistuivat lihottamaan kannatustaan vain vaivaiset 1,2 prosenttiyksikköä.

Kuka ja mikä takaa, että Keskustan kävisi yhtään sen paremmin?

(VTT Mikko Majander on poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa, aktiivinen yhteiskuntakeskustelija ja tutkijana ajatuspaja Magmassa.)

Perussuomalaiset ovat heikentäneet hyvinvointivaltiota – eivät maahanmuuttajat

(Antero Eerolan blogi-kirjoitus 9.4. julkaistaan tässä lyhennettynä.)

”Viimeisen neljän vuoden ajan Sipilän-Orpon-Soinin hallitus on leikannut miljardiluokassa koulutuksesta: varhaiskasvatuksesta, ammattikouluista ja yliopistoista.

Lisäksi hallitus on jäädyttänyt ja/tai leikannut kaikkein pienintä perusturvaa saavien suomalaisten etuuksia, joihin kuuluvat:

– työttömien peruspäiväraha, työmarkkinatuki ja työttömyysturvan lapsikorotukset,

– kansaneläke,

– vammaistuet,

– eläkkeensaajien hoitotuet,

– lasten kotihoidon tuki ja sen eri osat kuten hoitoraha, hoitolisä ja sisarkorotukset,

Sipilän hallituksella oli valmiutta jäädyttää jopa sotaveteraanien rintamalisä, ylimääräinen rintamalisä ja hoitotuen veteraanilisä. Itse luulin, että sotaveteraanit olisivat jo uhranneet tarpeeksi. 

Lisäksi hallitus on leikannut kuntien valtionosuuksista, erikoissairaanhoidosta ja vanhustenhoidosta.

Niin sanotulla kilpailukykysopimuksella käytiin julkisen sektorin työntekijöiden taskulla leikkaamalla heidän lomarahojaan.

Suomen eduskunnassa perussuomalaiset ovat äänestäneet jokaisen leikkauksen puolesta. Yksikään maahanmuuttaja ei ole äänestänyt niiden puolesta.

Näin perussuomalaiset ovat omalla toiminnallaan heikentäneet juuri niiden suomalaisten asemaa, jota he sanovat puolustavansa maahanmuuttajia vastaan.

Kun puolue hajosi kesällä 2017, se oli valmis kuittaamaan koko Sipilän hallituksen ohjelman sellaisenaan. Puheenjohtaja Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset olivat siis valmiita hyväksymään myös kaikki kesän 2017 jälkeen tulleet leikkaukset.

Tämä ei ole yllättävää. Iltalehden haastattelussa Halla-aho sanoo työttömyys- ja sosiaaliturvan olevan yhteiskunnan luksustoimintoja.

Monien kokemaan katkeruuteen ja epäoikeudenmukaisen tunteeseen perussuomalaisilla on vain yksi vastaus. Se on maahanmuuttajien leimaaminen, syyttäminen ja syntipukkien osoittelu. Sellainen ei valitettavasti tuo kenellekään ruokaa pöytään.

Wikipedian mukaan ”syntipukki tarkoittaa arkikielessä sitä, jonka syyksi virhe tai epäonnistuminen pannaan riippumatta siitä, onko hän tosiasiallisesti syyllinen”.

Ja lisäksi: ”Jos ihmiset ovat turhautuneita tai onnettomia, he kohdistavat vihamielisyytensä usein ryhmiin tai yksilöihin, jotka ovat epäsuosittuja, erottuvia ja voimattomia. Viholliskuvaa voidaan kehitellä myös tietoisesti, jotta tietty sosiaalinen, etninen tai poliittinen vähemmistö voitaisiin asettaa vastuuseen yleisistä ongelmista.”

Virkkeistä jälkimmäinen on perussuomalaisten poliittisen taikajuoman resepti.

Tavallisten ihmisten kokemus epäoikeudenmukaisuudesta pitää ottaa vakavasti. Olisi väärin vain moralistisesti tuomita heidät rasisteiksi.

Silti pitää voida sanoa, että Suomi ei tarvitse syntipukkeja ja kaunaa. Tarvitaan työtä, toimeentuloa ja kunnon perusturvaa. Tarvitaan oikeudenmukaista verotusta ja rajoja sille, kuinka paljon suuret kantasuomalaiset päälliköt voivat ahnehtia itselleen yhteisiä rahoja.

Se on hyvä muistaa myös sunnuntain eduskuntavaaleissa.”

Antero Eerola

Antero Eerola on toimittaja, kaupunginvaltuutettu ja eduskuntavaaliehdokas