Johanna Sinisalon romaanissa Joutsenlaulu (2025) lintujen laulu nousee keskiöön viestintänä, jonka merkityksiä ihminen ei ole osannut tulkita. Lähitulevaisuuteen sijoittuva teos nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä tapahtuu, kun todellisuuden merkityksiä eivät enää määrittele yksinomaan ihmiset, vaan myös muut lajit ja teknologiset järjestelmät. Tässä artikkelissa Joutsenlaulua tarkastellaan teoksena, joka avaa ajankohtaisen näkymän ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Keskiössä on se, miten lintujen kommunikointi ja teknologian välityksellä rakentuva ihmisen toimijuus1haastavat käsityksen ihmisestä ekologisen kokonaisuuden keskipisteenä ja miksi tällainen lukutapa on erityisentarpeellinen ekologisten kriisien ajassa.
Johanna Sinisalo on suomalaisen spekulatiivisen fiktion keskeisiä uudistajia, jonka teokset haastavat vakiintuneita lajityyppien konventioita ja kytkeytyvät kysymyksiin vallasta, ihmisyydestä ja luonnon monimuotoisuudesta. Hänen tuotannossaan ihmisen asemaa ekologisessa ja kulttuurisessa verkostossa tarkastellaan kriittisesti osana ihmiskeskeistä ajattelutapaa, jonka rajat ja seuraukset tulevat näkyviin. Tämä näkökulma on keskeinen myös lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Joutsenlaulussa, jossa teknologinen kehitys on muuttanut sekä työn tekemisen muotoja että ihmisen suhdetta ympäristöönsä. Romaanin päähenkilö Jane työskentelee etäyhteyksien varassa pelastustehtävissä ja saatehtäväkseen tutkia eristettyä lintujen suojelualuetta, joka avautuu hänelle teknologian välityksellä.
Ihmiseltä suljetussa ympäristössä hän kohtaa tekoälyn, joka on pitkään analysoinut lintujen kommunikointia ja alkaa paljastaa järjestelmällisen viestinnän, jota ihminen ei ole osannut tai halunnut tunnistaa. Tämän asetelman kauttaromaani purkaa eläinten ja ihmisten välisiä hierarkioita ja nostaa esiin kysymyksen siitä, kenellä on valta määritellä merkityksiä, tietoa ja toimijuutta ekologisessa kokonaisuudessa.
Joutsenlaulussa lintujen kommunikointi näyttäytyy itsenäisenä kielenä, jonka rakenteet eivät avaudu ihmisen totutuilletulkintamalleille. Tällainen asetelma haastaa sen, millaisin ehdoin tietoisuutta ja toimijuutta ylipäätään tunnistetaan. Samalla se nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä jää huomaamatta silloin, kun maailma ymmärretään ensisijaisesti inhimillisen kokemuksen kautta.
“Laulu ja liverrys, kuherrus ja vihellys, tirskaukset ja tremolot. [–] Luonnonäänet kohensivat mielialaa ja lievittivät stressiä. Tällaisenkin asian me olemme unohtaneet, syrjäyttäneet, tuhonneet.”(s. 111)
Ekokriittisessä keskustelussa on puhuttu “hiljaisesta keväästä” kuvaamaan tilannetta, jossa lintujen laulu vaimenee ympäristömyrkkyjen, elinympäristöjen tuhoutumisen ja lajikadon seurauksena. Käsite juontaa juurensa Rachel Carsonin ympäristöklassikosta Silent Spring (1962), jossa kevät ilman lintujen ääniä toimii varoituskuvana ekosysteemien romahtamisesta. Sittemmin “hiljainen kevät” on laajentunut tarkoittamaan myös kulttuurista menetystä ja ihmisen kyvyttömyyttä tunnistaa oman toimintansa vaikutuksia ympäröivään luontoon.
Joutsenlaulussa äänten läsnäolo kääntyy tätä taustaa vasten toisenlaiseksi kysymykseksi siitä, miten valikoivasti ihminen on kuunnellut maailmaa, joka ei ole koskaan lakannut puhumasta. Posthumanistisessa2 lukutavassa linnut hahmottuvat kertomuksen täysivaltaisina tekijöinä, joiden kautta ihmiskeskeinen maailmankuva alkaa murtua. Janen havaintojen myötä paljastuu, että lintujen vuorovaikutus noudattaa rakenteita, joita ihminen ei ole tullut tunnistaneeksi. Tämä oivallus siirtää hänet maailman keskiöstä sen reunoille: tarkkailijan paikka vaihtuu osallisuudeksi monilajisessa verkostossa, jonka toimintaperiaatteet eivät ole koskaan olleet riippuvaisia ihmisen tulkinnasta.
Romaanissa lintujen kommunikointi paljastuu järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi, jota ihmisen omat kategoriat eivät tavoita. Tämä havainto siirtää näkökulmaa pois oletuksesta, että maailma olisi rakennettu ihmisen ymmärrys edellä. Janen työ perustuu teknologiseen hallintaan ja etäisyyteen, mutta lintujen viestintää koskeva paljastus murtaa tämän asetelman: maailma ei enää avaudu niillä käsitteillä, joihin on totuttu nojaamaan. Kyse on tuttujen selitysmallienhorjumisesta, muutoksesta, joka tapahtuu ennen näkyviä katastrofeja. Tässä yhteydessä teoksen nimi Joutsenlaulu voisi viitata ajatukseen joutsenen viimeisestä laulusta ennen kuolemaa – ja näin toimia vertauskuvana ekologiselle tilanteelle, jossa varoitusmerkit ovat yhä kuultavissa, mutta toiminnan aika on käymässä vähiin.
Teknologia toimii Joutsenlaulussa sekä mahdollistajana että rajoitteena. Se avaa Janelle pääsyn suojelualueelle, mutta samalla se lisää etäisyyttä maailmaan, jota hänen on tarkoitus ymmärtää ja suojella. Teknologian varaan rakentuva toimijuus antaa vallan toimia, mutta kaventaa kokemisen ja havainnoinnin tapoja. Ekokriittisestä näkökulmasta tämäristiriita on keskeinen: ympäristön tulkinta siirtyy yhä enemmän teknologisille järjestelmille samalla, kun ihmisen oma suhde luontoon ohenee. Romaanissa tekoäly, joka kykenee ymmärtämään lintujen kommunikointia toisella tavalla kuin ihminen, tekee tämän asetelman näkyväksi. Kun teknologia havaitsee sellaista, mikä ihmiseltä on jäänyt huomaamatta, nousee esiin kysymys siitä, riittääkö etääntynyt toimijuus maailman ymmärtämiseen tai sen suojelemiseen.
Kirjallisuuden didaktiivisuudella tarkoitetaan sen kykyä vaikuttaa lukijan ajatteluun tarjoamalla kokemuksia, jotkaavaavat tilan uudenlaiselle ymmärrykselle. Joutsenlaulu tekee tämän lintujen kautta. Teos tuo esiin jotakin, joka on ollut lähellä, mutta jota ihminen ei ole osannut kuunnella. Sama ilmiö näkyy ilmastokriisissä, jonka merkit ovat olleet pitkään näkyvissä, vaikka niihin ei ole suostuttu reagoimaan niiden vaatimalla vakavuudella.
Romaani ei tuo ratkaisuja, vaan horjuttaa käsitystä ihmisestä ekologisen kokonaisuuden keskipisteenä. Näin teos avaa tilan sellaiselle osallisuudelle, jossa ihmisen ääni ei enää automaattisesti nouse muiden yläpuolelle ja jossa ekologiset kysymykset kytkeytyvät laajempaan pohdintaan vallasta ja vastuusta:
“Vai onko planeetan demokratia mennyt rikki saman tien, kun ilmastokriisin annettiin edetä suitsimatta, ja kaikilla luonnonresursseja seikkailematta hyödyntävillä teollisuusmagneeteilla on kiire kahmia loputkin mineraalit, metsävarat ja makean veden lähteet ehtiäkseen vielä omana elinaikanaan elämään yltäkylläisyydessä?” (s. 79)
Tämä kysymys kohdistuu ihmistoimijuuteen ajassa, jossa ekologinen kriisi edellyttää selkeitä ja nopeita päätöksiä. Kyse ei ole tiedon puutteesta, vaan siitä, miten havaintoihin suhtaudutaan ja millaista vastuuta niiden pohjalta ollaan valmiita kantamaan.
Spekulatiivinen fiktio voi tällaisessa tilanteessa auttaa näkemään totutut ajattelutavat etäämmältä ja tekemäännäkyväksi sen, missä kohdin ymmärrys ei enää riitä. Se muistuttaa, että ekologiset kysymykset eivät ole tulevaisuuden ongelmia, vaan tämän hetken päätöksiä.
Anna Lehtonen, vapaa kirjoittaja
1 Toimijuus tarkoittaa tässä yhteydessä kykyä vaikuttaa maailmaan, tehdä valintoja ja toimia ympäristössä yksin tai yhdessä muiden ihmisten, lajien ja teknologioiden kanssa.
2 Posthumanismi viittaa ajattelutapaan, jossa ihminen ei ole maailman itsestäänselvä keskipiste, vaan yksi toimija muiden elollisten, teknologisten ja ekologisten entiteettien joukossa.
