Teksti. Satu Hassi
Kertomus maasta on hyvä kirja ja kauniisti kirjoitettu. Ei Ekosäätiö turhaan palkinnut Kauppista trilogiasta, jonka uusin osa tämä kirja on. Myös WWF näyttää palkinneen kirjan vuoden luontokirjana. Paikoitellen kirjaa lukee kuin löytöretkikertomusta. Kauppinen kertoo tapaamisistaan tutkijoiden kanssa eri maissa ja näiltä oppimistaan asioista.
Idean kirjaan Kauppinen kertoo saaneensa hämärtyvänä iltana suolla. Rimmen pinnassa näkyi valo ja hetken ajan hän ajatteli näkevänsä Maan kuvajaisen. Oikeasti vedenpinnasta tietysti heijastui Kuu. Siitä lähti ajatus kirjoittaa siitä, mikä Maa oikeastaan on planeettojaan, paikka, joissa elää ziljoonia lajeja, hiilen kiertoon perustuvaa kauneutta. Mitä kaikkeen tuohon vaikuttaa monimuotoisuuden hupeneminen, mistä ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon?
Kirja sisältää hämmästyttävän paljon uutta tietoa myös kaltaiselleni politiikkanörtille, joka olematta biologi on vuosikymmenien ajan erinäisten ympäristöpolitiikkavääntöjen ohessa oppinut eri alojen tutkijoilta yhtä ja toista.
Kauppinen kirjoittaa luonnosta eläytyvästi, mutta kuvaa samalla elonkehää hiilenä, hiilivarastona ja hiilen kiertona. Kun manipuloimme hiilen kulkua ja varastoitumista, muutamme oloja, joissa lajit ovat tuhansien vuosien aikana oppineet pärjäämään. Esimerkiksi ihmisistä valtaosa on tuhansien vuosien ajan elänyt seuduilla, joilla vuoden keskilämpötila on noin 13 astetta. Siellä viljely on tuottavinta. Mutta seuraavien 50 vuoden aikana näiden alueiden sijainti tulee muuttumaan enemmän kuin 6000 viime vuoden aikana. Miljardit ihmiset joutuvat oloihin, jollaisia heidän kotiseuduillaan ei ole koettu tuhansiin vuosiin.
Esimerkkejä asioista, joita en tiennyt ennen tämän kirjan lukemista: Kaiken elävän aineksen sisältämän hiilen paino on noin 550 gigatonnia (miljardia tonnia). Tästä eläimissä, mukaan lukien ihmiset, on kaksi gigatonnia, ja siitä puolet niveljalkaisissa, kuten hyönteisissä. Sienissä hiiltä on 12 gigatonnia, siis kuusinkertaisesti verrattuna kaikkiin eläimiin. Ylivoimaisesti eniten elävän aineksen hiiltä on kasveissa, 450 gigatonnia. Kivikehässä hiiltä on moninkertaisesti enemmän, mutta se liikkuu hitaasti. Siksi sillä, mitä tapahtuu kasveille, on iso vaikutus ilmastoon, ilmakehässä hiiltä on 850 gigatonnia.
Vielä isompi vaikutus on fossiilihiilen varannoilla. Niitä ihmiskunta on syytänyt ilmakehään noin 450 gigatonnia. Mutta jäljellä on moninkertaisesti enemmän, riittävästi ”keittämään koko planeetta”.
No, entä ratkaisut? Yksi niistä on isojen puiden vaaliminen. Maankäytön muutoksilla ilmakehään on syydetty noin 220 gigatonnia hiiltä. Tämä alkoi jo ennen teollista vallankumousta. Kolmasosa maapallon metsistä on muutettu viljelysmaaksi, noin puolet siitä 1900-luvulla. Metsien puiden hiilestä yllättävän iso osa on nimenomaan suurissa puissa. Suomalaisessakin metsäkeskustelussa vedotaan usein siihen, että nuoret puut kasvavat nopeasti. Se ei silti korvaa hiilivarastoa, joka siirretään ilmaan, jos kaadetaan suuret puut ja tehdään niistä lyhytikäisiä tuotteita.
Kauppinen tiivistää: ”Jos [suuri puu] esiteltäisiin teknologiamessuilla, se olisi nerokas keksintö ja vetonaula: menetelmä, jolla hyvin paljon hiiltä voi varastoida hyvin pienelle alalle.”
Euroopan vanhoissa metsissä tehdyssä mittauksessa todettiin, että suuriin, halkaisijaltaan vähintään 60-senttisiin puihin on varastoitunut jopa puolet metsän biomassasta ja hiilestä. Länsi-USAssa todettiin, että vaikka puista vain noin 3 % oli isoja, niihin oli varastoituneena yli 40 % metsien hiilestä. Länsi-Yhdysvalloissa laki suojaakin suuria puita. Trump yritti ensimmäisellä kaudellaan kumota lain mutta epäonnistui. Ympäri maailmaa on saatu sama tulos: suuriläpimittaisiin puihin on varastoituneena karkeasti puolet varttuneiden metsien biomassasta.
Usein väitetään, etteivät isot vanhat puut enää sido hiiltä. Niin kauan kuin ne elävät, ne sitovat hiiltä paksuntamalla runkoaan, juuriinsa ja varistavat karikkeena hiiltä maaperään.
Puiden katoaminen vaikuttaa haitallisesti lukemattomiin lajeihin. Metsissä elää maapallon nisäkäslajeista kaksi kolmasosaa, kolme neljäsosaa lintulajeista ja neljä viidesosaa sammakkolajeista.
Metsäasioissa Suomi on ”kokoaan suurempi” toimija. Metsien eliölajisto hupenee, on huvennut jo vuosikymmeniä. 1800-luvun ryöstöhakkuiden ajan jälkeen metsien pinta-ala ja puumäärä on kasvanut, mutta silti lajisto on köyhtynyt. Sen on tavallaan itsestäänselvyys, kun sen sanoo, mutta enpä tullut ajatelleeksi ennen tämän kirjan lukemista: sellaisia metsiä, joihin Suomen metsälajisto on sopeutunut, ei juuri ole ollut 200 vuoteen. Vielä 1950-luvulla metsien rakenteessa oli kuitenkin paljon vaihtelua. Oli lahoavaa puuta, lehtipuita, vanhoja puita. Nyt valtaosa metsistä on säntillisesti ”hoidettu” ”jaksollisen kasvatuksen”, eli siis avohakkuuseen tähtäävän metsänkäsittelyn oppien mukaisesti.
”Kadonneet metsälajit kokonaisen valtion alueella, joka sattuu olemaan maailman metsäisimpiä, kertovat metsien ekosysteemin köyhtymisestä. Elämän herkimmät kerrokset kuoriutuivat pois Suomen metsistä jo 1900-luvulla, seuraavat kerrokset ovat kuoriutumassa nyt, minkä näyttää uhanalaisten lajien suuri määrä”, toteaa Kauppinen. Jääkauden jälkeen tänne saapuneita lajeja on kuitenkin myös jäljellä. Inarissa keloja tutkimalla on saatu selville, että mänty alkaa kuolla 400–450-vuotiaana. Kelonakin se säilyy pystyssä vielä pari sataa vuotta.
Ratkaisujen yksi osa siis löytyy metsistä, kuten metsien kiertoaikojen pidentäminen eli hakkuuvälien harventaminen yhdistettynä suurten puiden säilyttämiseen, tai metsien ennallistaminen. Euroopan luonnonmetsistä löytyi tutkimuksissa hiiltä hehtaaria kohti 2,3 kertaisesti verrattuna talousmetsiin ja 1,6-kertaisesti verrattuna tietokonemallien laskelmiin.
Eikö Eurooppa ole kuitenkin maapallon mitassa pieni? Kyse ei ole vain pinta-aloista. Yksi Kauppisen siteeraamista tutkijoista sanoo: ”suuri osa käytännöistä, joiden pohjalta kansainvälinen sääntely syntyy”, luodaan Euroopassa.
”Eläviä” ratkaisuja löytyy muualtakin kuin metsistä. USAssa Sierra Nevadan vuoristoalueella tutkija esittelee Kauppiselle kosteaa niittyä, jonka vaatimattoman näköiset kasvit ovat kuin ”yhteyttämiskoneita”, ”kasvi käytännössä suihkuttaa hiiltä maan alle”, niitty ”on kuin hiilidioksidijoki taivaalta”. Hehtaarilla saman alueen metsää oli hiiltä maan yllä ja alla yhteensä saman verran kuin koskemattomalla vuoristoniityllä pelkästään maan alla, noin 250 tonnia, Boeing 787 -matkustajakoneen painon verran.
Yhdysvalloista on hävitetty isoja metsäalueita ja myös kosteista niityistä on hävitetty iso osa.
Suomessa vastaavia ekosysteemeitä ovat kausikosteikot ja suoarot, joita on aiemmin ollut soiden liepeillä paljon. Ne on kuitenkin suurelta osin hävitetty ojittamalla ja rakentamalla.
Veden ohjaaminen pois ekosysteemistä, virtaamaan ojia pitkin, ilman niityille tulvimista, on muuttanut suuria ekosysteemeitä hiili-imureista hiilen lähteiksi. Ennallistaminen ja kevättulvien salliminen sen sijaan parantavat nopeasti niittyjen tilaa ja kasvattavat hiilivarastoja.
Ja yllättäviä tietoja tulee lisää. Minulle uusi käsite oli MAOC-hiili, ”mineral-associated organic carbon”, jota maaperän mikrobien toiminnan johdosta kertyy mineraalihiukkasiin, kuten saven ja hiekan pintaan. Tämä maaperän hiilen muoto on osoittautunut pysyvämmäksi kuin aikaisemmin oli ajateltu. Tätä hiiltä on nykyarvion mukaan maaperässä melkein 900 gigatonnia, eli melkein kaksinkertaisesti planeetan maanpäällisten ekosysteemien hiilimäärä. Planeetan kuumeneminen tulee kiihdyttämään maaperän mikrobien toimintaa ja vapauttamaan hiiltä ilmaan.
Mutta toisaalta: ”maaperä tarjoaa elollisen luonnon suurimman potentiaalin hiilen poistamiseen ilmakehästä, mahdollisesti vuosittain jopa kaksi kertaa vuotuiset fossiilisen polton päästöt yhteensä. Yhden laskelman mukaan noin puolet tästä hiilen poistamisesta perustuu olemassa olevan maaperän suojeluun, hieman yli puolet kunnostettuihin, ennallistettuihin ja uudelleen perustettuihin ekosysteemeihin, joissa on toimiva, hiiltä varastoiva maaperä.”
Maaperä, jos kohtelemme sitä hyvin, voi siis olla iso liittolainen ja antaa aikaa päästä fossiilipolttoaineista eroon.
Maaperästä paljastuu paljon muutakin mielenkiintoista: Iso-Britanniassa tehdyssä rewilding-kokeessa paljastui, että nisäkkäiden laiduntaminen kasvattaa pensaiden juuristoa. Laiduntamisen myötä juuristossa voi olla hiiltä nelinkertainen määrä verrattuna aiempaan arvioon. Sen lisäksi kasvit ”vuotavat” maaperään juurinesteinä osan ilmasta yhteyttämästään hiilestä, keskimäärin kymmenesosan. Tällä tavalla ne vaikuttavat maaperän mikrobeihin omaksi edukseen.
Kirjassa on paljon muutakin todella mielenkiintoista tietoa, esimerkiksi kosteikkojen merkityksestä, muuttolintujen valtaväylistä, makean veden kestämättömästä käytöstä, ekosysteemien monipuolisen lajikirjon tärkeydestä, hiiliviljelystä, meriruohoniityistä, ja ylipäänsä merenrannikoiden ekosysteemien ja vuorovesisoiden muodostamasta ”sinisestä metsästä”, luonnon auttamisesta kaupungeissa.
Ajankohtaisen poliittisen keskustelun kannalta keskeinen asia kirjassa on ennallistaminen, siis juuri se paljon parjattu ennallistaminen, josta EU sääti asetuksen joitakin vuosia sitten ja jota Suomi vastusti (Marinin hallituksen puolueista vain Vihreät ja Vasemmistoliitto tukivat sitä) ja jota Orpon hallitus on yrittänyt saada jälkikäteen heikennettyä. Onneksi EU-komissio päätti, ettei se avaa tätä asetusta.
Planeetan hiilen kierron näkökulmasta ennallistamisasetuksen pointti on ryhtyä Euroopassa hillitsemään ekosysteemien ja maaperän hiilivarastojen tyhjenemistä ilmakehään muun muassa suojelemalla kosteikkoja ja palauttamalla niitä lähemmäs luonnontilaa. Aiempi luonnonsuojelu on keskittynyt lajien suojeluun. Mutta lajit eivät säily ilman elinympäristöään. Lajit tarvitsevat tilaa, ja toisiaan. ”2020-luvun suuri ymmärryksen kasvu on tapahtunut siinä, että on suojeltava suuria pinta-aloja sen sijaan, että puhuttaisiin esimerkiksi vain uhanalaisista lajeista.”
”Luonnon auttamiseksi riittää usein, kun sille antaa tilaa.”
Satu Hassi on eläkkeellä olevan vihreiden kansanedustaja
Teksti on julkaistu Satu Hassin Facebook sivulla 11.12.2025. Uusintajulkaisuun on saatu lupa.
