Kirjoittaja: Raimo Lovio
Antti Karisto ja Jussi Simpura ovat julkaisseet hyvän kirjan ”Hyvinvoinnin historiaa – ajankuvia Suomesta” (Gaudeamus 2026). Aikoinaan toimittajana ollessani kehitin itsekriittisen mietteen: toimittaja ei voi lukea kirjaa arvostelematta sitä, mutta voi hyvin arvostella lukematta sitä. Nyt virattomana eläkeläisenä voin onneksi lukea kirjoja omaksi ilokseni ja hyödykseni arvostelematta niitä.
Erityisen helppoa tämän periaatteen noudattaminen on Kariston ja Simpuran kirjan tapauksessa, koska he luonnehtivat erittäin nasevasti itseään (”pikemminkin yleisuteliaita generalisteja kuin aina samojen erityisalojen kimpussa askartelevia spesialisteja” 423) ja kirjansa luonnetta yleistajuisena tietokirjana (”enemmän on vapaammalla kädellä vetäistyjä välähdyksiä yhteiskuntaelämän näyttämöiltä” 7).
Kirja koostuu sadasta muutaman sivun pituisesta rajattuun ajankohtaan ja teemaan keskittyvästä ”ajankuvasta”. Ne on jäsennetty vuosikymmenittäin alkaen 1910-luvulta ja päätyen 2020-luvulle. Kirja nojaa tekijöiden omaan ja monien muiden tutkimuksiin. Se ei ole teorialähtöinen, ja pyrkii oman näkemyksen alleviivaamisen sijasta kuvaamaan ymmärtämistapojen kirjoa. Tätä heijastaa myös sen korostaminen, että kirjoittajien mukaan aikakaudet ovat monisäikeisiä ja ”limittäisiä, ne eivät vaihdu yhtäkkisesti ja täydellisesti toisiksi” (143).
Näiden seikkojen takia kirjasta voi kerätä aineksia monenlaisiin aikakausien jäsennyksiin ja näkökulmiin, mikä on vapauttavaa. Itse luin kirjaa innokkaasti kerätäkseni aineistoa ja ideoita sen pohtimiseen, miten vuosia 1945–2030 voisi lähestyä, kun asiaa pohtii suurten ikäluokkien, Suomen talouden rakennemuutosten ja ympäristönäkökohtien korostumisen näkökulmista. Kariston ja Simpuran kirjan keskiössä ovat hyvinvoinnin ja hyvinvointipolitiikan muutokset, mutta he antavat aineksia myös talouden rakennemuutosten ja ympäristökysymysten tarkasteluun. Seuraavassa keskitynkin niihin, vaikkei se tee oikeutta kirjan kaikille ansioille. Juttu on aivan liian pitkä, mutta olkoon.
Murheiden ja sekaannusten vuodet 1915–1945
Olen itse ajatellut, että vuoden 1945 jälkeinen kehitys 2020-luvulle saakka poikkeaa olennaisesti siitä, millaista kehitys oli vuosina 1915–45, tuolloisina sekaannusten vuosina. Karisto ja Simpura eivät tätä eroa vahvasti korosta, mutta oma näkökulmani ohjasi poimimaan kirjasta ajatukseeni sopivia otsikoita ja yksityiskohtia:
Katastrofaaliset poikkeusvuodet: Vuosi 1918 oli ”kaiken kaikkiaan niin traaginen, että sitä voi kutsua hyvinvoinnin vuodeksi nolla” (30). ”Sisällissota ja talvisota ovat kaksi kauheinta vuosikvartaalia itsenäisen Suomen historiassa” (101). ”Vuosina 1939–45 satatuhatta suomalaista kuoli sodassa” (116). ”Lapissa sodan aiheuttama aineellinen tuho oli totaalista” (116).
Talous: ”Suuri lama, suuri pula” (71). ”Vuonna 1933 kunnalliseen köyhäinhoitoon turvautuneiden määrä lähestyi 400 000:n rajaa. Lähimainkaan näin korkealle ei köyhäinavun tai toimeentulotuen saajien määrä ole koskaan muulloin noussut” (74). ”Kulutustavarat olivat kortilla” (109). Vuonna 1942 ”oltiin nälkärajalla” (113).
Terveys ja hyvinvointi: espanjan tauti 1920-luvun alussa, tuberkuloosi. ”Hyvinvointia pystyi mittaamaan vaa’an avulla” (73).
Demokratia: ”Vasta vuoden 1945 vaaleissa äänestysprosentti nousi korkeammaksi kuin ensimmäisissä eduskuntavaaleissa” (5). ”Demokratia veitsen terällä” (65). Rotuhygenia, pakkosteriloinnit (86).
Kirjasta kyllä selviää, että 1920- ja 30-luvut eivät olleet pelkkää kärsimystä ja epädemokratiaa. Talous alkoi olla hyvässä vauhdissa 1930-luvun lopulla ja ensimmäiset kunnallisvaalitkin pidettiin jo 1918. Mutta vastakohta sotien jälkeiseen aikaan verrattuna on silti kirjan perusteella merkittävä. Vuosituhannen vaihteessa syntynyt isovanhempieni sukupolvi oli huono-onninen elämänsä ajankohdan suhteen. He elivät vakavaa sekaannusten aikaa, jollaiseen me emme toivottavasti sentään ajaudu uudelleen 2020-luvun myötä nykyisten sekaannusten seurauksena.
Vuosi 1950 vertailukohdaksi 2020-luvun alun Suomelle?
Karisto ja Simpura korostavat, ettei sodan jälkeinen aika ollut ohi heti syyskuussa 1944 eikä edes keväällä 1945, vaan sota-ajan jäljet ulottuivat 1950-luvun puolelle saakka. Piti solmia Pariisin rauhansopimus 1947, YYA-sopimus 1948, järjestää olympialaiset ja toimittaa sotakorvaukset loppuun 1952, saada kahvi pois säännöstelystä 1954, Tuntematon sotilas valkokankaalle 1955 ja Porkkala palautettua 1956 ennen kuin sodan varjo alkoi kadota. Taloudessa sodan edelliselle vuoden 1938 tasolle oli tosin päästy jo vuosina 1950–52.
Tästä tuli mieleen, että sotien jälkeisen ajan kehitystä arvioitaessa hyvä vertailukohta Suomessa voisi olla vuosi 1950. Paljonko esimerkiksi vuonna 2020 siitä oli edistytty ja missä suhteessa? Vuodet 1944–49 olivat vielä niin paljon sodan painamia, että vertailu esimerkiksi vuoteen 1945 antaisi liioitellun kuvan muutoksista.
Suuri kiihdytys, antroposeenin aika vai moniulotteisempi muutoskuvasto?
Sotien jälkeistä aikaa on käyttämässäni viimeaikaisessa ympäristökirjallisuudessa kuvattu ilmaisuilla ”suuri kiihdytys” ja ”antroposeenin” aikaan siirtyminen (esimerkiksi Uusi eloonjäämisoppi, Kuusi & Rouhinen 2024, 40–55 ja 12 käsitettä maailmasta, Lähde & Vadén 2026, 63–64 ja 240–249). Karisto ja Simpura eivät näitä yleistäviä käsitteitä käytä, mutta puhuvat kyllä samoista asioita omalla tavallaan.
Suurta kiihdytystä ”kuvataan usein rinnakkaisten eksponentiaalista kasvua kuvaavien graafien sarjalla: väestö, BKT, kaupunkiväestö, primäärienergian käyttö, lannoitteiden käyttö, vedenkulutus, paperintuotanto, turismi ja niin edelleen – sekä vastaava sarja lisääntyviä ympäristöpaineita” (Lähde & Vadén 2026, 64). Itse lisäisin tuon listan alkuun tieteen ja tekniikan harppaukset yhtenä selitystekijänä raivoisille muutoksille. ”Kiihdytyksen ajalle on leimallista yhteiskuntien sosio-ekologisessa aineenvaihdunnassa virtaavan aineen ja energian määrän moninkertaistuminen maailmanhistoriallisen lyhyessä ajassa toisen maailmasodan jälkeen”, tiivistävät Lähde ja Vadén (64).
Nämä muutosprosessit tulevat hyvin esiin myös Kariston ja Simpuran kirjan ajankuvissa esipuheesta lähtien. Siinä he toteavat, että ”joskus 1950–1980-luvuilla, talouskasvun kohistessa, hyvinvoinnilla oli olevinaan vain yksi muutossuunta. Kohti koillista sojottava nuoli oli sen kuvastin”. Samalla he kuitenkin korostavat, että ”moniulotteiseksi käsitetyn hyvinvoinnin muutoskuvasto on toisenmuotoinen” (7). Muutos ei ole ollut lineaarista, ja ”hyvinvointi on monista säikeistä koostuva kimppu, josta tulee näkyville aina vain uusia, eriväristen säikeitten kirjavoimia pintoja” (7).
2010-lukuun sijoittuvassa ajankuvassa ”Kärkikastiin kuulutaan” Karisto ja Simpura kertaavat vertailevia hyvinvointitutkimuksia OECD- ja EU-maista ja toteavat Suomen pärjäävän hyvin joitakin aloja lukuun ottamatta. Aiemmassa Hannu Uusitalon, Jussi Simpuran ym. toimittamassa kirjassa ”Hyvinvoinnin muutos ja pysyvyys” (Into 2022, 126–127) esitetään tieto, että Suomen kotitalouksien keskimääräinen tulo oli vuonna 1966 noin 10 000 euroa vuodessa, mutta vuonna 2016 jo noin 30 000 euroa (vuoden 2016 hinnoissa). Reaalinen toimeentulo oli siis kolminkertaistunut 50 vuodessa. Jos vertailu tehtäisiin vuoteen 1950 saakka, niin kasvu olisi vielä rajumpaa.
Tätä voidaan mielestäni hyvin luonnehtia ”suureksi kiihdytykseksi”. Ja sen taustalla on mm. energian käytön moninkertaistuminen. Vuodesta 1950 vuoteen 2005 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen energiakäyttö kasvoi Suomessa 9-kertaiseksi ja sähkön käyttö peräti 20-kertaiseksi. Kariston ja Simpuran ajankuvissa näitä muutoksia kuvataan mm. asuntojen suurenemisen sekä sähkölaitteiden ja autojen yleistymisen avulla.
Kiihdytyksen varjopuolet
Syy miksi Karisto ja Simpura eivät alleviivaa yksiulotteista kasvutarinaa on se, että he ovat hyvin tietoisia kiihdytyksen varjopuolista. Itse asiassa ollakseen suomalaisia sosiaalitieteilijöitä he kirjoittavat suorastaan kiitettävän paljon ympäristöasioista, mistä Ilmo Massa on varmasti iloinen. Taustalla lienee ainakin Jussi Simpuran kiinnostuminen ympäristöasioista jo 1970-luvun alussa nuorena tilastotieteen opiskelijana ja Rooman klubin vuoden 1972 raporttiin perehtyneenä.
Jaksossa ”Enteitä ehtymättömyyden lopusta” kirjoittajat kertaavat vuosien 1973–74 öljykriisin vaiheita, Rooman Klubin raporttia ja YK:n ensimmäistä ympäristökonferenssia Tukholmassa. Hieman myöhemmin jaksossa ”Joko on käyty käännekohdassa?” Simpura ja Karisto selostavat Genuine Progress Indicatoriin (GPI) perustuvia mittauksia hyvinvoinnin kehityksestä.
Ida Kubiszewski työryhmineen julkaisi vuonna 2013 raportin, jonka mukaan tutkituissa 17 maassa ”vuoden 1978 jälkeen GPI-lukema oli alkanut laskea, vaikka kansantuote oli jatkanut kasvuaan. Tätä tulkittiin niin, että talouskasvun tuottamat hyödyt eivät enää ole riittäneet kumoamaan kustannuksia, joita esimerkiksi elinympäristön turmeltuminen tuottaa” (223). Jukka Hoffrenin Suomea koskevassa tutkimuksessa käännepiste oli vuosi 1989. Karisto ja Simpura toteavat, että nämä tutkimustulokset panevat ”pohtimaan hyvinvointihorisonttiemme lyhyyttä ja hyvinvointikäsitystemme kapeutta” (224). Talouskasvun sijasta jatkossa tärkeää voi olla hyvinvoinnin monipuoliseen edistämiseen keskittyvä talousajattelu.
Talouden rakennemuutokset
Ympäristönäkökohtien lisäksi Kariston ja Simpuran kirjassa myös Suomen taloudelliset rakennemuutokset ovat esillä selittämässä hyvinvointikehitystä. Selvimmin kirjassa korostuvat metsäteollisuuden historiallinen merkitys, 1940-luvun sotakorvaukset ja 1950-luvun valtiollisesti tuettu (ja Kekkosenkin korostama) teollistaminen ja pohjoisen vesivoiman valjastaminen, 1960-luvun suuri muutto maalta kaupunkeihin sekä 1990-luvun Nokian nousu pelastamaan lama-Suomea.
Monipuolinen kuvaus on tässä asiassa silti ehkä hieman puutteellinen. Turhan vähälle huomiolle jää pikkuhiljaa monipuolisemmaksi kehittynyt metalliteollisuus (mm. Kaapelitehdas, Wärtsilä, Outokumpu, Valmet, Rautaruukki, Kone, Rauma-Repola, Rosenlew) ja kemianteollisuus (mm. Neste, Kemira, Orion).
Nokian nousu ajoittuu kirjassa 1990-luvulle ja taikasanat tietoyhteiskunta ja innovaatiot 2000-luvulle. Ajankuvat voi ajoittaa perustellusti näinkin, mutta silloin ilmiöiden alkujuuret jäävät pois: 1960-luvun Sitra ja Sponsor, 1970-luvun mikroprosessoripohjaisen elektroniikkateollisuuden alkuvaihe ja 1980-luvun Teknologiakomitea ja Tekesin perustaminen. Nokian elektroniikkaosasto perustettiin jo 1960.
Kiihdytyksen päättyminen Suomen taloudessa jo 2008?
Kariston ja Simpuran 2010- ja 2020- lukuja kuvaavissa ajankuvissa talouden rakennemuutosten analyysi jää aika vähälle, vaikka köyhistä ja velasta onkin puhetta. Aikaisemmin kirjassa todetaan, että monet tutkijat (Pauli Kettunen, Juho Saari) ovat päätyneet siihen, että hyvinvointivaltio saatiin jokseenkin valmiiksi 1980-luvun loppuun mennessä (222). Tulonjako oli tasaisimmillaan 1987 (242).
Sitten iski 1990-luvun lama, Neuvostoliitto hajosi ja Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Poliittisesti Toinen tasavalta päätetään usein tähän (vrt. Esa Leskisen näytelmä Kansallisteatterissa). Taloudellisesti sodanjälkeisen kiihdytyksen päättäminen 1990-luvun alkuun ei kuitenkaan vaikuta perustellulta. Nokia nousi vasta sen jälkeen hetkeksi maailman ykköseksi. Suomi valtasi ykkössijan myös paperiteollisuudessa. Ylipäätään 2000-luvun alussa Suomen innovaatiojärjestelmää ylistettiin kaikkialla ja kasvu jatkui vielä vahvana.
Vuoden 2008 kansainvälistä finanssikriisiä kirjassa käsitellään jaksossa ”Taas ajautuu talous karille” (295–297). Siinä todetaan kriisin vakavuus. ”Vienti putosi viidesosalla, teollisuudesta katosi satatuhatta työpaikkaa ja bruttokansantuote supistui 8,3 prosenttia, enemmän kuin koskaan yhdessä vuodessa sitten vuoden 1918.” Kirjoittajien johtopäätös kuitenkin on, että 1990-luvun lama oli syvempi ja että finanssikriisistä selvittiin nopeammin, vaikka kasvu sen jälkeen on ollut huteraa.
Itsekin olen ajatellut, että Suomen sotien jälkeinen talous- ja yhteiskuntakehitys katkeaa lopullisesti vasta 2020-luvun mullistusten ja sekaannusten seurauksena. Kariston ja Simpuran kirjan lukemisen seurauksena päädyin kuitenkin uudelleen pohtimaan asiaa suuren kiihdytyksen viitekehyksen näkökulmasta. Löysin kolme perustetta miksi saattaisikin olla perusteltua katkaista kiihdytysvaihe, ainakin Suomen talouden näkökulmasta, sittenkin jo vuoden 2008 kriisiin.
Ensinnäkin Nokian komean nousu päättyi dramaattisesti 2008, mikä Kariston ja Simpuran kirjassa noteerataan. Vähemmälle huomiolle jää vuonna 2006 alkanut ja yhä jatkuva Suomen paperiteollisuuden alasajo. Sekä yleensä vanhojen globalisoituneiden suurten teollisuusyritysten vähäiset investoinnit Suomessa finanssikriisin jälkeen.
Toinen perustelu on talouskasvun hiipuminen. Tilastokeskuksen tuoreiden tietojen mukaan bruttokansantuote asukasta kohden ei ole volyymiltään kasvanut lainkaan vuoden 2008 ennätyksen (41784) jälkeen (vuoden 2025 ennakkoluku on 40480). Kuvasta nähdään, että muutos on dramaattinen verrattuna kasvuvuosiin 1975–1990 ja 1994–2008. Olen ollut asenteellisesti hidas vastaanottamaan tätä tietoa, koska kasvun puutetta on hoettu viime vuosina kyllästymiseen asti hyvinvointivaltion leikkausten perusteena. Eivätkä kasvun hyytymisestä ole kohtuutalouden kannattajatkaan riemuinneet.
Kolmanneksi energian kokonaiskulutus ja sähkön kulutus eivät ole kasvaneet vuosien 2006–2007 ennätystason jälkeen enää ollenkaan vaan ovat laskeneet. Fossiilisen energian ja turpeen käyttö on enemmän kuin puolittunut vuoden 2007 ennätyksestä vuoteen 2025 mennessä.
Olisiko siis niin, että suuri kiihdytys taloudellisessa mielessä päättyi Suomessa jo 2000-luvun lopulla eikä vasta 2020-luvulla? Laajemmasta geopoliittisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna olen kyllä edelleen valmis sijoittamaan aikakausien taitekohdan 2020-luvun alkuun Kariston ja Simpuran tapaan (339).
Alkaneesta uudesta sekaannuksen ajasta ei toivottavasti tule yhtä pitkää kuin vuosista 1915–1945. Ympäristö- ja sosiaalisia ongelmia ratkomalla sekaannus varmimmin lyhenee kunhan tästä hirvittävästä geopoliittisesta asekalistelusta selvittäisiin. Taloudessa ajankohtaista on sen uudistaminen hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyväksi, vihreä siirtymä ja uusien yritysten kehittyminen.
Ympäristö hyvinvoinnin perustajana ja osana
Karisto ja Simpura päättävät kirjansa näin: ”On kuitenkin syytä käydä jatkuvaa keskustelua siitä, mistä kaikesta hyvinvointi koostuu, millaista hyvinvointia kannattaa tavoitella ja millaista yhteiskuntaa voi kutsua hyvinvointiyhteiskunnaksi. Tällaisiin kysymyksiin vastaaminen ei vain ole ollut tämän kirjan tehtävä” (342). Viimeinen lause on turhan vaatimaton. Tekijät eivät halua alleviivata hyvinvointinäkemyksiään, mutta kyllä ne tunkevat esiin ajankuvien välitykselläkin.
Kirjan osuva kuningasajatus hyvinvoinnista sanotaan heti kättelyssä kirjan alussa: ”Hyvinvointi on pikemminkin aikalais- kuin ikuisuuskäsite. Mikään hyvinvoinnin määritelmä ei ole yleismaailmallisesti pätevä ja lopullinen” (6). Minun näkökulmastani kirjan erityinen ansio onkin ympäristöasioiden nostaminen sosiaalitieteellisen hyvinvointitutkimuksen keskeiseksi osaksi.
Heti kirjan toisella sivulla Allardtinsa tunteneet tekijät toteavat: “Allardt itsekin piti sitä (hyvinvointimalliaan – RL) keskentekoisena ja harmitteli myöhemmin esimerkiksi sitä, että ei tullut sisällyttäneeksi ekologista hyvää luokitukseensa” (6). Asia toistuu myöhemmin (316). Tässä yhteydessä tekijät viittaavat Tuuli Hirvilammen ja Tuula Helneen tutkimuksiin.
Karisto ja Simpura eivät kirjassa esitä mitään täsmällistä ideaa miten “ekologisen hyvän” voisi sisällyttää esimerkiksi Allardtin Having-Loving-Being-malliin (+Doing). Kirjan luettua on kuitenkin selvää, että sinne se pitää saada, tavalla tai toisella.
Kirjan alkupuolella selviää, että Suomi rakennettiin keskeisesti neljän luonnonelementin pohjalle: metsät (“Metsän tasavalta”), kosket (“Sähköinen hyvinvointi”), hevosten voimat ja lehmien pötsit (61). Aineellinen hyvinvointi syntyy työssä ja tuotannossa luonnonelementtejä kestävästi hyödyntäen. BKT per capitalla on oltava aineellinen sisältö, koska rahaa ei voi syödä eikä osakesalkussa asua.
Metsien ja vesien hyödyntäminen johti ympäristöongelmiin (“Vesiköyhyyttä ja -hyvinvointia”) ja myöhemmin myös ilman saastumiseen. Puhdas ilma ja vaivaton hanavesi ovat nykyisin olennainen osa suomalaisten ympäristöterveyttä ja hyvinvointia. Edelleen kuitenkin biodiversiteetti hupenee ja ilmastonmuutokseen liittyvät riskit kasvavát.
Tätä kirjoitusta aloittaessani ajatukseni olikin pohtia miten ympäristöulottuvuuden lisäämisen hyvinvointimalleihin voisi tehdä, mutta sitten juttu karkasi käsistä historian kuumottavien detaljien syövereihin. Täytyy palata teemaan seuraavalla kerralla. Tekijät itse viittaavat oppaaksi mm. Tuuli Hirvilammin väitöskirjan “Kestävän hyvinvoinnin jäljillä: ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen” (2015). Ehkä vauhtia voisi ottaa Pekka Kuusestakin, jonka 60-luvun sosiaalipolitiikkaa Karisto ja Simpura esittelevät hyvin, mutta jonka ympäristökirja Tämä ihmisen maailma (1982) on jäänyt huomion ulkopuolelle. Sen päivitystä löytyy kirjasta Uusi eloonjäämisoppi (Kuusi & Rouhinen 2024).
Raimo Lovio on professori emeritus
Teksti julkaistu aiemmin Raimo Lovion Facebook sivuilla 8.5.2026
