Teksti: Johannes Kananen
Filosofi Eero Ojanen on kirjoittanut kirjan ”Valistuksesta vastuun aikakauteen: maailmanhistorian nykyinen vaihe” (Avain, 2025), jossa hän arvioi valistuksen ajan vahvuuksia ja heikkouksia. Tällainen arvio on tarpeellinen tässä ajassa, kun maailma vaikuttaa tulleen hulluksi. Eurooppa ja Suomi siinä sivussa etsivät hämmennyksissään paikkaa maailmanjärjestyksestä, jossa kaikki järki ja ennakoitavuus tuntuu kadonneen.
1600- ja 1700-luvuilla alkanut valistuksen aika päätti pimeän keskiajan ja sisälsi pyrkimyksen kehittää ihmisen omaa kriittistä ajattelua ja vapautua erityisesti kirkon auktoriteetista. Tunnemme modernin valistuksen ajan erityisesti luonnontieteiden saavutuksista ja teknologisesta kehityksestä. Valistuksen aikaan kuului myös demokratian ja kansalaisoikeuksien kehitys sekä ajatus sivistyksestä, ihmisen moraalisesta ja henkisestä kehityksestä. Suomessa erityisesti J.V. Snellman edusti ja edisti sivistysajattelua.
Nyt kun elämme murrosaikaa, meidän täytyy myös suhtautua kriittisesti eurooppalaiseen valistukseen ja miettiä, mikä siinä oli onnistunutta ja mikä meni pieleen. On nimittäin niin, että eurooppalainen valistus on osaltaan myös luonut niitä ongelmia, joiden kanssa kamppailemme tässä ajassa. USA:n traaginen kehitys edistyksellisestä demokratiasta autoritarismiin on osoitus kaikista niistä ongelmista, joita länsimaiseen valistukseen liittyy.
Valistuksen aikaan kuului luonnon alistaminen ihmisen omia tarkoituksia varten sekä sokea teknologiausko ja usko tieteellis-tekniseen kehitykseen ja edistykseen. Valistuksen aikana korostui välineellinen ajattelu ja talous sai hyvin hallitsevan aseman yhteiskunnallisessa elämässä. Ajateltiin, että talouskasvu ja materiaalisen vaurauden lisääntyminen ratkaisee yhteiskunnalliset ongelmat.
Valistuksen aikakauteen kuului myös tieteen ja uskonnon turhan jyrkkä vastakkainasettelu. Tämä vastakkainasettelu liittyi aikoinaan auktoriteettien haastamiseen, mutta tieteellä oli yhtä lailla taipumus asettua auktoriteettiasemaan. Uskonnollinen auktoriteetti korvattiin tieteellisellä auktoriteetilla. Luonnontieteellinen tutkimusmenetelmä on toiminut tieteellisen auktoriteetin takeena.
Eero Ojasen mukaan olemme siirtymässä vastuun aikakauteen, jolloin meidän täytyy ymmärtää osamme kokonaisuudessa. Emme voi vain luottaa sokeasti tieteellis-tekniseen edistykseen vaan meidän jokaisen täytyy ottaa vastuuta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kehityksestä. Tässä ajassa se tarkoittaa sitä, että oman ajattelumme avulla oivallamme, mikä valistuksessa oli hedelmällistä ja mikä puolestaan sellaista, mikä tulee jättää taaksemme.
Luovan potentiaalin kollektiivinen vapautuminen
Valistuksen aikana tapahtui yksi historiallisesti merkittävä asia, jota voidaan nimittää inhimillisen luovan potentiaalin kollektiiviseksi vapautumiseksi. Voidaan ajatella, että kulttuurien kehitys on ihmisen luovan potentiaalin tulosta. Kaikki, mitä näemme ympärillämme, rakennukset, liiketoiminta, kirkot, museot, kirjastot – heijastelevat tätä inhimillistä luovaa potentiaalia. Ihmisillä on erilaisia kykyjä mutta jokaisella ihmisellä on ainutlaatuinen potentiaali, jota hän elämässään pyrkii tekemään todelliseksi. Elämän merkityksellisyys syntyy tästä oman yksilöllisen potentiaalin toteutumisesta ja sivistys on yksi tapa realisoida tätä inhimillistä potentiaalia.
Aiempina aikakausina, kuten vaikkapa antiikin aikana, ihmiskunta oli hyvin tietoinen tästä inhimillisestä potentiaalista ja sen kehittämisestä. Mutta vasta modernina aikakautena ja demokratian kehittyessä tuli mahdolliseksi se, että tämä potentiaali vapautui kollektiivisella tasolla. Eli jokaisella ihmisellä oli aidosti mahdollisuus kehittää itseään ja oman elämänsä päämääriään yksilöllisellä tavalla. Sivistys tai luovuus ei ollut vain yläluokan etuoikeus vaan periaatteessa jokaisella ihmisellä oli mahdollisuus kehittää omia yksilöllisiä kykyjään ja osallistua modernin yhteiskunnan monimutkaiseen työnjakoon yksilöllisten kykyjensä pohjalta.
Toki moderneihin yhteiskuntiin liittyi paljon epätasa-arvoa, alistamista ja luovan potentiaalin rajoittamista, mutta usean sukupolven ajan kehitys kulki siihen suuntaan, että kollektiivinen luova potentiaali vapautui. Tämä näkyi kulttuurielämän kukoistuksena: tieteen, taiteen, koulutuksen sekä uskonnollisen ja yhteisöllisen elämän kehityksenä.
Sosiaalipolitiikalla oli merkittävä rooli luovan potentiaalin kollektiivisessa vapauttamisessa. Erityisesti pohjoismaissa sosiaalipolitiikka jakoi materiaalista vaurautta tasaisesti niin, että kaikkien ihmisten perustarpeet täyttyivät ja heillä oli mahdollisuus keskittyä luovan potentiaalinsa kehittämiseen ja toteuttamiseen. Vaikka sosiaalipolitiikka ei suoraan tunnistanut ihmisen yksilöllistä luovaa potentiaalia vaan keskittyi enemmän materiaalisiin resursseihin ja perusterveyteen, oli kehityksen seurauksena kuitenkin se, että kulttuuri pääsi kukoistamaan. Suomi kehittyi ryysyrannasta hyvinvointivaltioksi, kuten Jouko Siipi on kuvannut.
Vastalääke egoismille
Nykyisen katastrofaalisen kehityksen juuret ovat 1980- ja 90-luvuilla, jolloin välineellinen ajattelu otti ylivallan politiikassa. Tuolloin itsekkyyttä ja oman edun tavoittelua korostava talousajattelu yleistyi ja yhteiskunnallisia rakenteita – mukaan lukien sosiaalipolitiikkaa – ryhdyttiin uudistamaan välineellisen, itsekkyyttä korostavan ajattelun mukaisesti. Tämän kehityksen seuraukset näkyvät nyt kaikille sotina, varallisuuseroina, populismina, ilmastonmuutoksena ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen rapautumisena.
Siksi meidän pitää sosiaalipolitiikassa tunnistaa se, mikä oli arvokasta ennen tätä kehitystä, eli inhimillisen luovan potentiaalin kollektiivinen vapautuminen. Toisin kuin silloin, meidän pitää nyt tietoisesti edistää sellaista sosiaalipolitiikkaa, joka tukee inhimillisen potentiaalin kollektiivista vapauttamista. Eli meidän pitää harjoittaa luovuuden sosiaalipolitiikkaa käytännössä.
Vuonna 2024 perustettu Luovuuden sosiaalipolitiikan verkosto on esimerkki pyrkimyksestä toteuttaa luovuuden sosiaalipolitiikkaa käytännössä. Tämä verkosto koostuu viidestä innovatiivisesta kansanliikkeestä, jotka kaikki työskentelevät inhimillisen luovuuden parissa. Nämä kansalaisyhteiskunnan aloitteet sisältävät myös innovatiivisia visioita yhteiskunnan kehittämiseksi.
Valistuksen ajan sosiaalipolitiikan merkittävin keksintö oli sosiaaliturva, joka jakoi materiaalisia resursseja tasaisesti niin, että luova potentiaali pystyi vapautumaan. Tämä keksintö syntyi asiantuntijatiedon pohjalta ja se pantiin täytäntöön suunnitelmallisesti, voisi jopa sanoa insinöörimäisesti. Sosiaaliturvassa oli kuitenkin vahva universaalinen ulottuvuus, eli sosiaaliturva kuului kaikille riippumatta sosiaalisesta taustasta, asuinpaikasta tai sukupuolesta. Tämä universaalisuus ja solidaarisuus oli pohjoismaisen sosiaalipolitiikan ydintä.
Sosiaaliturvan universaali ajatus on kuitenkin päässyt katoamaan, kun erityisesti vähimmäisturvaan ja työttömyysturvaan sekä kuntoutukseen on lisätty käyttäytymisehtoja, ja suoranaisia rangaistuksia väärinkäytösten pelossa. Siksi sosiaaliturvaa pitää kehittää niin, että työn ja toimeentulon kysymykset ajatellaan uudelleen. Yksi tapa tässä kehittämisessä on se, että otetaan kansalaisyhteiskunnan innovaatiot mukaan sosiaalipolitiikan uudistamiseen. Tämä on luovuuden sosiaalipolitiikkaa. Se ei tarkoita sitä, että asiantuntijatiedosta luovuttaisiin eikä esimerkiksi sitä, että vakuutusmatematiikka ei olisi eläkkeiden kannalta enää tärkeää vaan sitä, että asiantuntijat, eli tutkijat, viranomaiset ja sosiaalihuollon ammattilaiset kohtaavat dialogisesti kansalaiset ja ne innovatiiviset visiot, jotka nousevat esille kansalaisyhteiskunnasta liittyen sosiaaliturvaan ja siihen liittyviin kysymyksiin työstä ja toimeentulosta.
Vain tällä tavalla voidaan luoda positiivisia tulevaisuuden kuvia, jotka innostavat ihmisiä toimimaan ajassa, joka muutoin vaikuttaa katastrofaaliselta ja ulkoa ohjatulta. Laskennallinen vakuutusmatematiikka tai insinööritieto ei yksinään tuota merkityksellisiä tavoitteita, jotka hedelmällisesti vievät kehitystä eteenpäin. Toisaalta voi olla, että vakuutusmatematiikkaa tarvitaan myös tulevaisuuden sosiaaliturvassa.
Luovuuden sosiaalipolitiikka edellyttää siksi myös tieteellisen tutkimuksen orientaation muutosta. Tieteellinen tutkimus ei tuota faktoja tai havaintoja päätöksenteon tueksi vaan tieteen ja politiikan suhde on dynaamisempi ja dialogisempi. Faktojen ja arvojen jyrkkä vastakkainasettelu oli valistuksen ajan piirre. Kuitenkin esimerkiksi sosiaaliturvan purkamista ja universaalisuuden ja solidaarisuuden heikentämistä on perusteltu neutraalina ja objektiivisena ja sosiaaliturvan puolustajat on leimattu ideologisiksi.
Vastuun aikakaudella tutkijoiden pitää myös ottaa vastuuta omasta tutkimuksestaan ja tiedostaa sen vaikutus yhteiskunnalliseen kehitykseen. Siksi sosiaalipolitiikan tutkijat ovat osallisia yhteiskunnalliseen kehitykseen – hyvässä ja pahassa. Tämä rooli pitää tiedostaa. Arvovalinnat täytyy tehdä näkyviksi.
Julkisen keskustelun liepeillä ja marginaaleissa etsitään jo nyt sosiaalipolitiikalle uusia suuntia. Yksi esimerkki on keskustelu pärjäämisestä, jossa haetaan uusia lähtökohtia ihmisen toimijuudelle. Luovuuden sosiaalipolitiikka liikkuu samoilla alueilla ja nämä keskustelut voivat täydentää toisiaan niin, että poliittisena yhteisönä löydämme uusia suuntia ja myönteisiä kehitysnäkymiä.
Kansainvälisesti on olemassa myös esimerkkejä kansalaisten aloitteiden kanavoimisesta sosiaalipoliittiseen päätöksentekoon. Citizen Network-verkosto toimii hieman vastaavalla tavalla kuin Luovuuden sosiaalipolitiikan verkosto ja sen työ on käynnistynyt vammaisten ihmisten oikeuksien ja toimijuuden vahvistamisen tavoitteesta. Tämä myös Suomeen ulottuva verkosto on esimerkiksi edistänyt vammaisten ihmisten henkilökohtaista budjettia ja sen toimeenpanoa.
Samalla tavalla päätöksentekoon konkreettisia suosituksia tuova Luovuuden sosiaalipolitiikan verkosto on keskustellut paljon kapean taloustieteen laajentamisesta niin, että taloudessa tunnistettaisiin ihmisten keskinäisriippuvuus ja luovuttaisiin rakentamasta taloutta oman edun tavoittelun varaan. Lääketieteessä, hoiva- ja sosiaalitieteissä pitäisi tunnistaa ihmisen kokemusmaailma ja ammatillisessa kohtaamistyössä vuorovaikutukseen pitäisi kuulua myös tunnetaso; empatia ja rakkaus – mitä verkostoomme kuuluva Arvostavan katseen ammattilaisten yhteisö on konkreettisesti jo vuosien ajan edistänyt. Uudistunut tutkimus luo pohjaa uusille käytännöille.
Näin yhteiskunnallisia rakenteita voidaan uudistaa niin, että ne antavat tilaa innovaatioille ja rohkealle, uudistavalle ajattelulle. Kun valistuksen ajan ongelmat ja puutteet tunnistetaan ja tiedostetaan siirryttäessä vastuun aikakauteen, luovuuden sosiaalipolitiikan myötä yhteiskunnallisia rakenteita voidaan muokata niin, että ne palvelevat ihmistä ja ihmisen luovan potentiaalin vapauttamista. Vain tällainen kehitys voi viedä meidät murroskauden yli kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää uutta aikakautta, missä ihminen toimii vastuullisesti muita ihmisiä ja luontoa kohtaan.
Johannes Kananen on sosiaalipolitiikan dosentti
