Kirjoittaja: Olli Tammilehto, vapaa kirjoittaja ja tutkija

Robert Whitaker: Hulluna Amerikassa, Huonoa tiedettä, huonoa lääketiedettä ja pitkään jatkunutta mieleltään sairaiden pahoinpitelyä. Apeiron, Vantaa 2024, 481 s.

Robert Whitaker (Wikipedia) oli 1990-luvun lopulla lääketieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja, joka uskoi, että antipsykoottiset lääkkeet olivat parantaneet dramaattisesti skitsofreniadiagnoosin saaneiden potilaiden elämää. Sitten hän törmäsi kahteen tutkimukseen, jotka saivat hänet ihmettelemään, mistä psykiatriassa oikein oli kysymys: Toisen tutkimuksen mukaan skitsofreniapotilaiden hoitojen lopputulokset olivat huonontuneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Toinen tiedeartikkeli taas raportoi, että skitsofrenian hoidon tulokset olivat Yhdysvalloissa ja muissa rikkaissa maissa paljon huonommat kuin köyhissä maissa. Ihmettelystä kasvoi monivuotinen tutkimus- ja kirjoittamisprojekti, joka kulminoitui kirjaan Hulluna Amerikassa (Mad in America). Se on ilmestynyt Yhdysvalloissa monena painoksena vuodesta 2002 lähtien ja on nyt vihdoin saatu suomeksi.

Teoksesta on muodostunut klassikko niiden ihmisten keskuudessa, jotka etsivät vaihtoehtoja modernille psykiatrialle, ja siihen viitataan ympäri maailmaa. Kirja on yhdysvaltalaisen ja paljolti myös eurooppalaisen psykiatrian historia 1600-luvulta meidän päiviimme.

Aluksi mielisairaita pidettiin eläimen tasolle vajonneina ihmisinä. Vangittuja hulluja käytiin jopa katsomassa samaan tapaan kuin eläimiä eläintarhoissa. Heitä yritettiin palauttaa ihmisiksi menetelmillä, joita kiduttajat käyttävät vieläkin – esimerkiksi upottamalla ihminen häkissä veteen niin, että hän luulee hukkuvansa ja hädin tuskin selviytyy hengissä.

Mieleltään tai muussa suhteessa erilaisten tai hankalien ihmisten leimaamista mielisairaiksi ja heidän kaltoinkohteluaan edisti 1900-luvun alkupuolella eugeniikka eli rodunjalostusoppi. Hullut, joita uskottiin olevan enemmän alemmissa yhteiskuntaluokissa, piti sterilisoida, kastroida tai eristää, jotta he eivät päässeet levittämään huonoa perintöaineista.

Innokkaimmat yhdysvaltalaiset eugeenikot vaativat mielisairaiksi leimattujen tappamista, mitä ajatusta natsit vähän myöhemmin toteuttivat laajassa mitassa. Kaikkia mielisairaita natsit eivät kuitenkaan suoraa päätä murhanneet vaan heille tehtiin ”lääketieteellisiä kokeita”.

Kun natsit tuomittiin sodan päätyttyä, kansainvälinen Punainen Risti vaati, että sähköshokkeja saaneille keskitysleirien vangeille oli maksettava korvauksia valetieteellisistä kokeista, joita heille oli tehty ilman heidän suostumustaan. Kuitenkin samaan aikaan yhdysvaltalaiselle ja eurooppalaiselle annettiin sähköshokkeja pakkohoitona. Tämä käytäntö jatkui vuosikymmeniä sodan jälkeen niin, että yli miljoona ihmistä pakotettiin tähän kauheuteen.

Neuvostoliitossa toisinajattelijat leimattiin mielisairaiksi ja suljettiin laitoksiin. Heitä lääkittiin 1970-luvulla moderneilla psyyken lääkkeillä neurolepteilla. Länteen salakuljetetuissa vetoomuksissa uhrit kuvasivat niiden käyttöä kaikista pahimpana kidutuksena. Lännessä Idän toisinajattelijoiden kohtelu tuomittiin yleisesti, mutta samaan aikaan samat neuroleptit olivat laajassa käytössä Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan sairaaloissa ja avohoidossa.

Hulluna Amerikassa -kirjan potilaskertomuksia on vaikea lukea tuskaa tuntematta: niin monelle hienolle, arvokkaalle ja läheisten rakastamalle ihmiselle on aiheutettu vakava aivovamma tai kuolema ”hoidon” nimissä. 

Teoksessa on onneksi kuitenkin myös mieleltään sairaiden hyvän hoidon historiaa. Se alkaa vuonna 1789 käynnistyneestä Ranskan suuresta vallankumouksesta, jossa kaiken muun ohella mullistettiin joksikin aikaa myös mieleltään sairaiden kohtelu. Aikaisemmista käytännöistä, jossa ihmiset kuolivat sairaaloissa nälkään, kylmyyteen ja kidutuksen kaltaisiin ”hoitoihin”, siirryttiin ”moraaliseen hoitoon”. Julmista fyysisistä ”parannusmenetelmistä” luovuttiin, potilaille annettiin riittävästi ruokaa, heille puhuttiin ystävällisesti ja heidän valituksiaan kuunneltiin. Lähestymistapa oli menestys: potilaat alkoivat käyttäytyä hyvin ja puhua järkevästi niin, että hoito voitiin lopettaa.

Vähän myöhemmin moraalinen hoito alkoi myös Englannissa. Yorkin kveekarit avasivat vuonna 1796 turvapaikan mieleltään sairaille. Talon ympärillä oli kauniita puutarhoja ja kävelypolkuja. Potilaita rohkaistiin lukemaan etenkin runoutta. He saivat osallistua ompelu- ja kotitöihin sekä puutarhanhoitoon. Potilaita kohdeltiin lempeästi ja kunnioittavasti.

Kveekarien moraalisen hoidon tulokset olivat erittäin hyviä, ja lähestymistapa omaksuttiin 1800-luvun alkupuolella useilla paikkakunnilla Yhdysvalloissa. Moraalinen hoitoa harjoittavat sairaalat onnistuivat myös USA:ssa parantamaan potilaita menestyksellisesti. Valitettavasti kuitenkin nämä maallikoiden johtamat laitokset siirtyivät vähitellen lääkärien hallintaan ja lääkkeet ja fyysiset ”hoitomenetelmät” otettiin jälleen käyttöön. Kehitystä edisti sairaaloiden paisuminen, jolloin moraalista hoitoa oli vaikeampi toteuttaa. 

Whitaker kertoo myös viime vuosikymmenien kokeiluista, joissa moraalista hoitoa muistuttavia menetelmiä on käytetty menestyksellisesti. Suomalaista lukijaa yllättää, että paljon kiitosta saa Tornion Keroputaalla vuoteen 2022 saakka toiminut sairaala, jossa psykoosiin menneitä potilaita ei aluksi lääkitty ollenkaan. Sen sijaan harjoitettiin ”avointa dialogia” (Wikipedia). Lääkkeitä annettiin tarpeen mukaan, jos psykoosi jatkui pitkään. Tulokset olivat hyviä: noin 80 % potilaista palasi työelämään tai kouluun.

Miksi sitten psykiatria on tavan takaa hairahtunut vaarallisiin hoitomenetelmiin, jotka eivät potilaita auta? Kirja antaa tähän useita vastauksia, mutta tärkein niistä on raha. Whitaker kuvaa, kuinka lääketeollisuuden harjoittama psykiatrian korruption on aste asteelta edennyt yhä pahemmaksi. Nykyisin prosessi menee niin, että ensin teollisuuden rahoittamalla valetieteellisellä tutkimuksella saadaan uusi lääke näyttämään hyvältä, jonka jälkeen tämä valetieto markkinoidaan suurella rahalla psykiatreille ja suurelle yleisöllä. 

Jos haluaa tarkemmin perehtyä isojen lääkefirmojen tuhoisaan vaikutukseen psykiatrisen tutkimuksen laatuun, kannattaa lukea Whitakerin teoksen rinnalla vuonna 2016 suomeksi ilmestynyt kirja Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sen on kirjoittanut lääketieteellisen tutkimuksen menetelmiin syvällisesti perehtynyt ja kansainvälisesti erittäin arvostettu lääketieteen tutkija, professori Peter Gøtzsche (Wikipedia).

Hulluna Amerikassa -kirjan suomentaminen on merkittävä kulttuuriteko aikana, jolloin yhä suurempi osa suomalaisista luokitellaan mielenterveyspotilaiksi. Janne Kurki on suoriutunut vaativasta urakasta erinomaisesti.

Asiasanat: mielenterveyspalvelut, mielenterveyspotilaat, potilaiden kohtelu, hoitomenetelmät (psykiatria)