Päivi Uljas: Onko tietä pahan kehästä hyvän kehään

EVAN arvo- ja asennetutkimus analysoi säännöllisesti suomalaisten arvoja ja asenteita ja sen sisältö on ollut itselleni jatkuvan riemun aihe. Tuorein, tänä keväänä 2019 julkaistu tutkimus Huolettomien hallitus antaa jälleen kerran mainion aineiston kansalaisten näkemyksien analysointiin. ”Suomalainen hyvinvointivaltio on aina hintansa arvoinen”, sanoo 81 prosenttia tutkimuksen vastaajista. ”Terveydenhuollon kehittäminen” (80 %) ja ”Köyhyyden poistaminen” ovat hallituksen tärkeimpiä haasteita, arvioivat vastaajat. Miksi siis vasemmistoa äänestää vain vajaa 30 prosenttia suomalaisista, kun kansalaisten valtava enemmistö näyttää kannattavan sellaisia asioita, joita erityisesti vasemmistolaiset haluavat edistää? 

Tuhansien yhdensuuntaisten yksilöllisten ratkaisujen seuraukset

Carlo Ginzburg on puhunut siitä, miten tuhansien yhdensuuntaisten yksilöllisten ratkaisujen seuraukset muuttavat maailmaa. Useimmat suomalaiset ovat kohdanneet elämässään yhden tai useamman ikävän ongelman viime vuosina:

  • Vanhemmat ihmiset pelkäävät kuolevansa märissä vaipoissa vessojen eteisiin, kun vanhustenhuolto on retuperällä 
  • Työlainsäädäntö on mahdollistanut aivan liian paljon määräaikaisilla ja pätkätyöläisillä keinottelua, ulkoistamista, vuokratyövoimaa, alipalkattua alihankintaa, palkkojen poljentaa sopimusshoppailulla
  • Työttömyysturva on melko kehno ja työttömän oikeusturva liki mitätön
  • Terveyskeskuksiin on pitkät jonot 
  • Kouluissa ja lastentarhoissa on aivan liian vähän opettajia
  • Eläkeläisköyhyys
  • Lapsiperheiden köyhyys
  • Leipäjonot
  • Maaseudun palvelut ovat liki kadonneet 

Systeemin rapautuessa jokainen järjissään oleva ihminen pyrkii kaikin keinoin itse varautumaan pahan päivän varalle. Widerin tutkimus vielä vuodelta 2006 arvioi, että suomalaisten omaisuus on vähäistä, koska he luottavat runsaisiin hyvinvointivaltion palveluihin. Osuuspankin tutkimusten mukaan säästäminen, varautuminen ”pahan päivän varalle” on lisääntynyt viime vuosina. Ihmisten halu osallistua yhteisen hyvän kustantamiseen heikkenee, koska sellaista ei kenties olekaan luvassa ja tällöin ei haluta maksaa veroja eikä tukea veronkorotuksia edistävää politiikkaa. Suurella osalla ei ole mitään taloudellista mahdollisuutta varautua pahan päivän varalle vaan elämä on yhtä selviytymistaistelua. Tulevaisuus ei näytä paremmalta, ja jos yleensä äänestetään lainkaan, niin silloin räväköintä agressiota. Ja näin oikeistolaistuminen etenee hienoista arvoista huolimatta suorastaan itseään tuottavana kehänä, tuhansien yksilöllisten ratkaisujen seurauksena. Mitä enemmän oikeisto leikkaa palveluista, sitä enemmän ihmiset joutuvat turhautuvat tai varautumaan ”pahan päivän varalle” ja äänestävät veronalennuksia suosivaa poliittista linjaa, joka taas leikkaa jne…

Kuilun partaalla

Kun Sipilän johtama hallitus onnistui aivan muutamassa vuodessa tuhoamaan sosiaalisia oikeuksia, pidentämään työaikoja ja leikkaamaan köyhiltä, sen kannatus romahti. Oikeistomedia Yleä myöten alkoi nopeasti rummuttaa perussuomalaisia sellaisella voimalla, että tosiasiassa edellisen hallituksen ideologinen toimintalinja oli miltei voittamassa. Ottaen huomioon menneiden vasemmiston hallituskausien kokemukset tai yleensä hallitusvastuun seuraukset mille tahansa suomalaispuolueelle, näyttäisi nykyinen hallitustilanne vain lyhyeltä onnelliselta välivaiheelta, joka saattaa päättyä todelliseen kuiluun. Vasemmiston kokonaiskannatus on jo nyt historiallisen alhaalla ja mahdollinen seuraava vaalitappio saattaa tuoda valtaan entistä mustemmat voimat. Vasemmistoliiton ja sosialidemokraattisen puolueen nykyiset johtajat eivät ole juurikaan syyllisiä siihen politiikkaan, jolla vuosikymmenten aikana on kadotettu suuri osa vasemmiston kannattajakuntaa, mutta juuri näiltä uusilta päättäjiltä vaadittaisiin valtavaa asiantuntemusta ja selkärankaisuutta selvitä tästä vaarallisesta tilanteesta. Ymmärrän siis päättäjien paineen, heihin kohdistuvat vaatimukset, tiedän inhottavan mollaamisen ja tämän tilanteen vaikutuksen stressattuun psyykeen ja myötätuntoni on kovasti hallitukseen osallistuvien nuorten ministerien puolella. Kenelläkään ei ole tietoa siitä, miten pitäisi edetä, mutta itse kohdistaisin huomion seuraaviin asioihin.

Meillä on varaa parempaan

Nyt syntynyt hallitus on täpärä kompromissi, jonka olemassaolo, toiminta ja jopa jatko on miltei kokonaan kepun varassa. Kun kepu toisaalta ainakin tähän mennessä on jarruttanut kaikkia sellaisia verotusmalleja, jotka kohdistuisivat suuriin omaisuuksiin, ei hyvinvointivaltion rahoitukseen näyttäisi löytyvän juuri muita keinoja kuin tavallisten kansalaisten kukkaro, lisääntyvät kulutusverot ja ilmastosyillä perustellen energiaverot tai valtion omaisuutta myymällä. Tällaisissa tilanteissa päättäjiltä lipsahtaa helposti ilmaisu, ettei ole varaa parempaan ja myös tyypillisesti tehtyjen neuvottelutulosten ja päätösten kehuminen. On inhimillistä nähdä vaikeiden neuvottelujen ja kompromissien tulos hyvänä, tämä tiedetään tuhansien kunnallisten elinten ratkaisujen, työpaikkojen ja liittojen neuvottelujen tulosten arvioinnista. Mutta tähän syntiin ei nyt saisi sortua, koska se jos mikä vahvistaa oikeiston hegemoniaa. Jos vasemmistolaiset päättäjätkin julkisuudessa kertovat, ettei ole varaa, silloin on varauduttava itse jne…

Helsingin Sanomien pääkirjoituksen (Naisvaltaiset alat vajosivat ongelmiin, 10.9.2019) viimeinen kappale alkaa ”Hyvinvointivaltiota oli helppo kasvattaa ja parantaa vuosikymmeninä, jolloin sekä talous että työikäisen väestön määrä kasvoivat. Nyt tilanne on toinen. Nykyisten palvelujen ylläpito edellyttäisi nykyistä korkeampaa työllisyysastetta ja sitä kautta suurempaa veronmaksajien ja verotulojen määrää.”

Pääkirjoitus jättää häveliäästi mainitsematta, että työntuottavuus on noussut aivan valtavasti niistä kultaisista vuosikymmenistä. Artikkelissa unohdetaan mainita myös ne monet miljardit, joilla työnantajien, osinkojen ja suurten tulojen veronmaksuvelvollisuutta on kevennetty. Kovalla kamppailulla saavutettu palkkojen ja pääoman jakosuhde ja verotuksen taso mahdollistivat 1970- ja 1980-luvuilla hyvinvointivaltion kehittämisen ja niistä vuosista yhteiskuntamme kokonaisvarallisuus on kasvanut hyvin paljon. Viimeisten vuosikymmenien aikana on tapahtunut valtava kansalaisten työn tulosten uusi jako suuren rahan hyväksi; palkkojen osuus kansantulosta on laskenut ja suurten tulojen ja omaisuuksien verotus vähentynyt tuntuvasti. Meillä olisi varaa paljon parempaan yhteiskuntaan, jos tulonjakoon ja verotukseen saataisiin tasaavia ratkaisuja, vaikkapa vain palaamalla HS:n kultaamien menneiden vuosien verotussysteemeihin ja veroprosentteihin puhumattakaan sen aikaisesta funktionaalisen tulonjaon tasosta. 

Nämä kysymykset tulee olla vasemmistolaisen politiikan ytimessä; poliitikkojen puheissa, tutkijoiden tutkimuksissa ja kirjoituksissa, liikkeiden tuottamassa aineistossa ja sosiaalisessa mediassa, mutta myös arjen päätösten ja toiminnan tasolla kunta- ja ammattiliittotyössä. Evan samainen tutkimus Huolettomien hallitus osoittaa, ettei tilanne ole täysin tuntematon myöskään kansalaisille. Kun tutkimuksessa hieman irvaillaan siitä, ettei kukaan haluaisi maksaa enemmän veroja, mutta kylläkin kaikki haluavat parantaa palveluja, vastaajista 47 prosenttia näkee sentään, että pääomatulojen verotusta tulisi kiristää. Tyytymättömyys kohdistuu päättäjiin osin sen tähden, että heidän koetaan suosivan suurituloisia. Tämänkaltaiseen kansalaismielipiteeseen nojaamalla tulee rakentaa liikettä tulonjaon muutosten välttämättömyydestä ja mahdollisuudesta ja vaikuttaa puolueisiin ja yleiseen mielipiteeseen tavoitteena luottamuksen näköala, joka voi katkaista tämän itseään toteuttavan oikeistolaistumiskierteen, yllämainittujen tuhansien yksilöllisten ratkaisujen suunnan. Voimakas, perusteltu ja näyttävä aloitteenvaltaaminen oikeudenmukaisen tulonjaon puolesta saattaisi tulpata vasemmiston kannatuksen valumista oikeistoon. 

Kaikkien poliittisten puheiden ja postausten tulisi alkaa lauseella: ”Meillä olisi todellakin varaa parempaan, jos…”. 

Kuka määrittää agendan

Itseäni on kiinnostanut se, miksi radikaalivasemmiston hallitusvastuun seuraukset ovat aina olleet niin ongelmallisia. Aiheesta ei juuri ole tutkimuksia, ja jokainen hallitusvaihe on myös ollut oman historiallisen tilanteensa vanki, eikä helppoja yleistyksiä voi edes ajatella. Kolmen suuren hallituksen aikaansaannokset vuosina 1945–1948 olivat todella merkittäviä, silti vuonna 1945 SKDL:n kannatus oli ollut 23,47 ja vuonna 1948 enää 19,98 prosenttia. Itse muistan sen valtavan toiveikkaan illan, kun kokoonnuimme erään järvenpääläisen ystävämme asuntoon vuonna 1970 odottamaan hyvää vaalitulosta, koska kaikki vaikutti menevän eteenpäin ja meno oli huikeata. Muistan illan karmeat pettymykset ja isännän raivon, kun hän pikku hönössä raahasi sohvaansa vintille heittäen irrationaalisen kommentin: ”sekin olisi äänestänyt porvareita, jos sillä olisi ollut äänioikeus”.  

Suomen itsenäisyyden ajan toinen eduskunnan vasemmistoenemmistö syntyi vuonna 1966, jolloin SKDL sai 21,20 prosenttia äänistä. Tämä ihmeellinen jakso synnytti mm. peruskoululainsäädännön, työsopimuslain, joka vahvisti työehtosopimusten yleissitovuuden ja laati suuntaviivat kansanterveyslain toteuttamiselle. Silti tuona kauheana yönä vaalitulos SKDL:lle oli vain 16,58 prosenttia, eli pudotus oli valtava. Kyseiseen ajanjaksoon oli sisältynyt SAK:n eheytyminen, SKDL:n sisäisen opposition synty, Tshekkoslovakian tapahtumat ja paljon muuta, joka saattaisi selittää vaalitappiota, mutta merkittävin selittäjä lienee nykymuodikkaasti ns. identiteettipolitiikka. Eduskuntavaaleissa 1970 SMP (perussuomalaisten edeltäjä) sai suurvoiton ja 18 kansanedustajaa. Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annetuista äänistä SMP sai 23,9 prosenttia ja Kuopion vaalipiirissäkin 21,2 prosenttia. Suomen Gallupin tekemän selvityksen mukaan SMP:ta äänestivät etupäässä aiemmin epäpoliittiset, maaseudulla ja varsinkin ns. kehitysalueilla asuneet, käytännön ammateissa toimivat naiset ja miehet, jotka olivat sidottuja asuinpaikkaansa ja joilla oli alhainen sosiaalinen arvostus. Enemmistö, noin 70 prosenttia heistä sai pääasiallisen toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta ja heidän arvonsa vastasivat 1910–1940-lukujen kansakoulun ihanteita. 

Vaikka hilpeä uusvasemmistolainen nuoriso närkästytti suomalaista mediaa 1960-luvun puolivälin jälkeisinä vuosina, ei selittävänä tekijänä todellakaan ollut maaseudun äänestäjien kansakouluihanteiden protesti hippimeininkiä vastaan vaan todelliset ja merkittävät taloudelliset olosuhteet. Suomalainen ihanne, maanomistus ja maanviljely pienillä tiloilla oli käynyt kannattamattomaksi ja satojen tuhansien ihmisten tulevaisuus näytti synkältä. SMP:n johtaja Veikko Vennamo kutsui vasemmistoenemmistöisen hallituksen ratkaisuyrityksiä talonpojan tappolinjaksi ja hyödynsi tyytymättömyyden vaalivoitokseen. SKDL:n äänestäjäkunnasta suuri osa tuli alueilta, joilla pientilatalouden romahtaminen tuntui voimakkaasti, ja juuri niillä alueilla pienviljelijäporukkaa siirtyi paljon SMP:n taakse. Tästä me järvenpääläiset teinit ja uudet työväenluokkataustaiset ylioppilaat emme tienneet mitään. 

SKDL:n vuonna 1970 kokema vaalitappio voisi olla opettava tämän hetken vasemmistolaisille poliitikoille ja päättäjille, koska jälleen samantyyppinen retoriikka on liki Euroopan laajuista. Tero Toivanen on kuvannut Ranskan keltaliivien liikehdintää taajamien ulkopuolella asuvien protestiksi energia- ym. politiikkaa vastaan ja myös Suomessa perussuomalaiset jälleen keräävät kannatusta puhumalla unohdetun kansan puolesta ja aseena heillä on mm. ilmastomuutoksen torjunnan vastustaminen. Li Andersson, ja viimeksi nyt vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalo ovat varoittaneet sellaisesta politiikasta, jossa ilmastokriisin ratkaisut rahoitetaan köyhimmillä. Vasemmistolaisten tulisi mielestäni tehdä tämän asian puolesta paljon käytännöllistä ja kansanläheistä työtä ja kysyä, miten autottomat vanhukset, koululaiset tai työttömät saavat mahdollisuuden julkisiin palveluihin, kulttuuriin ja harrastuksiin taajamien ulkopuolisilla alueilla, joilla ei ole julkista liikennettä. Samoin tulisi huolehtia siitä, miten energiaverotuksen nousu korvataan tilanteissa, joissa oman auton käyttö on työmatkojen ja työaikojen takia välttämättömyys. Pitäisi myös kysyä riittävätkö pelkästään verotuksen työmatkavähennykset kompensoimaan energiaveron vaikutuksia pienituloisten perheiden talouteen, vai pitäisikö myös vähemmän ansaitsevien perheiden lapsilla olla mahdollisuus osallistua harrastetoimintaan, vaikka se vaatisi oman auton käyttöä ja millaista vero- ja tukipolitiikkaa se edellyttäisi. Tämä keskustelu tulisi kyetä rakentamaan sellaiseksi, että liike hyödyntäisi eri puolella asuvien kansalaisten kokemuksia ja kannustaisi heitä kertomaan ongelmistaan ilman että heidät leimataan tyhmiksi ja vanhanaikaisiksi sediksi ja tädeiksi. Olisi tavattoman tärkeää, että liikkeen agendaa on muodostamassa monenlaiseen sosiaaliseen ja kulttuuriseen ryhmään kuuluvat ihmiset, jotka asuvat eri puolilla Suomea. 

Vastaliikkeiden kuunteleminen

Olen paljon myös pohtinut sitä, miksi perussuomalaisten nousun myötä keskustelutyyli on muuttunut niin rivoksi, räävittömäksi ja inhottavaksi. Useimmat törkeimmän tyylin keskustelijat ovat kuitenkin käyneet monta luokkaa maailman parasta koulua, miksi niin moni ikään kuin nyt hylännyt sellaisen ennen niin arvostetun ”sivistyneen keskustelutavan”. Sakari Timonen on omassa blogissaan Kielipeliä kirjoittanut siitä, miten nettikeskustelun tyyli ja netin valtaaminen törkykirjoituksilla on tapahtunut tietoisen suunnitelman ja huolellisen pitkäkestoisen masinoinnin tuloksena. Myös esimerkiksi edellisten vaalien alla nähtiin, miten oikeiston media pyrki kanavoimaan koetun tyytymättömyyden Halla-ahon ja äärioikeiston hyväksi, eli mistään viattoman spontaanista tyytymättömyyden lähteestä ei äärioikeistolainen propaganda pulppua. Silti on kysyttävä, että miksi se puree, miksi maailman ehkä eniten lukeva, hyvin koulutettu kansa nielee tätä. Mistä ns. ”sivistyksen” hylkääminen kertoo?

Teoksessa Plutocracy & Democracy: How Money Corrupts Our Politics and Culture tutkija Walter Russell Mead toteaa mm, että eräs turhauma yhdistää koko amerikkalaista ylempää keskiluokkaa, se on kokenut epämiellyttävän yllätyksen ja joutunut äänestäjien populistisen raivon kohteeksi. Meadin arvion mukaan luokkasota on muuttunut sodaksi keskiluokan sisällä, kun alempi keskiluokka on kääntynyt ylemmän keskiluokan ammattilaisia vastaan. ”Amerikassa on vallalla yleinen näkemys siitä, että ylemmän keskiluokan ammattilaiset ja älymystöt ovat pettäneet – että pohjimmiltaan he unohtivat, kuka maksoi heidän palkkansa. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, kun yksityisen sektorin työntekijöiden reaalitulot laskivat, ylemmän keskiluokan asiat eivät muuttuneet, eivätkä muuttaneet mitään. Päinvastoin, intellektuellit ja akateemikot toimivat lähinnä cheerleaderina globalisaatiossa, automatisoinnissa ja muissa prosesseissa, joiden uskottiin olevan vastuussa vanhan mallin hajoamisesta.” 

Voisiko Walter Russell Meadin näkemyksestä olla mitään hyötyä suomalaisen oikeistopopulismin analysoimiseksi? Onko ”eliitin/sivistyksen” vastainen raivo ammentanut voimansa siitä, että lähes kahden vuosikymmenen ajan myös suomalainen poliittinen eliitti liki puoluekantaan katsomatta on kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä sulkenut silmänsä niiltä ongelmilta, joita ulkoistamiset, kilpailuttamiset, julkisen sektorin supistaminen ovat tuottaneet näiden alojen työntekijöiden elämään. Onko hyväksytty annettuna se, että monien yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä tekevien tulee työskennellä niin pienillä palkoilla, etteivät ne riitä edes elämiseen. Moni kotimarkkina-ala, kuten vaikkapa leipomo- tai kirjateollisuus on jo katoamassa tai siirtynyt suurelta osin ulkomaiseen omistukseen. Paikalliset ennen arvostetut pienyrittäjät kituvat henkihieverissä tai ovat lopettaneet toimintansa monikansallisten yritysten kilpailun alla. Voisiko vaikka vähemmistöihin kohdistuva vihamielisyys nousta sellaisesta tunteesta, että sivistyneistö näkee vain jonkun vähemmistön ongelmat muttei yhteiskunnallisen epätasa-arvon lisääntymistä kaikkialla. Voiko törkeäkielinen kansallisuusmielisyys olla vastaliike niille vannotuille läntisille vapaakaupan arvoille, jotka kenties yhdistyvät ihmisten mielissä toimenpiteisiin, joilla on viety niin monen ihmisen työstä ja elämästä ihmisarvo. Ehkä edellä mainittu pohdintani ei osu kohteeseen, mutta haluaisin haastaa ilmiöstä kunnollista keskustelua, koska vasemmiston toimijoiden tulisi osata lukea vastaliikkeiden viestejä nykyistä paremmin, analysoida niiden sanoma oman toimintansa negaationa, ja kohdistaa oman liikkeen toiminta paremmin, eikä vain keskittyä ampumaan sanansaattajaa, vaikka se olisikin tietoisesti rakennettu provokaatio tai tosi tympeä tyyppi. Somekeskusteluja seuraamalla vaikuttaa kuin aloite olisi puolihulluudella, johon muut vastaavat toistaen ja mainostaen sellaista. Vasemmistolaisen liikkeen tulee kohdistaa politiikkansa yhteiskunnallisiin kipupisteisiin ja vallata itse keskustelualoite omilla tavoitteillaan ja taitavalla viestinnällä; esiintyä ei minään pienen äärioikeiston vastapoolina, vaan kansalaisten enemmistön toiveiden tulkkina ja eteenpäin viejänä. 

(Puheenvuoro Tampereen Sosiaalifoorumissa, 14.9.2019.)

Lähteitä:

Ginzburg, Carlo: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus, Helsinki 1996.

Plutocracy & Democracy: How Money Corrupts Our Politics and Culture Cowen, Tyler; Mallaby, Sebastian; Fukuyama, Francis; Reich, Robert; Kurth, James; Mead, Walter Russell. The American Interest. Kindle Edition.