Kirjoittaja: Milla Unkila
Yhteiskuntamme romahdus on paitsi vääjäämätön, myös käynnissä. Romahdus ei kuitenkaan tarkoita kaiken päättymistä – on omissa käsissämme, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä on kollapsologian, eli vapaasti käännettynä vaikkapa romahdusopin lähtökohta.
Kollapsologia on monitieteinen kenttä, joka syntyi kymmenisen vuotta sitten pitkän linjan kestävyystutkijoiden parissa. Toisistaan tietämättä useat tutkijat nimittäin tekivät saman havainnon: vaikka meillä olisikin olemassa ratkaisuita yksittäisiin vakaviin ongelmiin – ilmastonmuutokseen, luontokatoon, sosiopoliittiseen turbulenssiin, talouden polarisaatioon – ongelmamme ovat kuitenkin niin yhteenkietoutuneita, että kokonaisuuden suuntaa ei saa käännetyksi kestävälle uralle. Esimerkiksi, vaikka tiedämme, miten meidän pitäisi toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, nykyisessä talousjärjestelmässä, nykyisten poliittisten lainalaisuuksien vallitessa, emme kykene niin toimimaan.
Mikä on se yhteiskunta, joka romahtaa?
Vaikka elämä maailman eri kolkissa on kovin erilaista, olemme kuitenkin viimeisten vuosisatojen aikana luoneet globaalin talousjärjestelmän, joka määrittelee niin sen voittajien kuin hyväksikäytettyjenkin arkea ja toimintaa. Luonnonjärjestelmät, joita toimintamme nävertävät, ovat myös planetaarisia: ilmastonmuutos ja luontokato vaikuttavat kaikkialla. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa voi sanoa, että erilaisuuksistamme huolimatta elämme kaikki samassa yhteiskunnassa.
Romahdus toki näyttää kovin erilaiselta aaltojen pyyhkimällä Tyynenmeren saarella, Lontoon tai New Yorkin kaltaisessa metropolissa tai keskikokoisessa suomalaiskaupungissa. Se myös etenee eri tahtiin ja eri muodossa erilaisilla maantieteellisillä alueilla, ja vaikuttaa varsin eri tavalla erilaisissa yhteiskuntaluokissa oleviin ihmisiin. Meistä joillakuilla on enemmän aikaa ja mahdollisuuksia varautua – tai kieltää kehityskulku. Yhteistä on kuitenkin se, että se, mitä olemme tottuneet pitämään omana normaalinamme, muuttuu lähitulevaisuudessa kaikilla.
Mitä kollapsologia on?
Käsite kollapsologia esiteltiin ensimmäisen kerran Pablo Servignen ja Raphaël Stevensin kirjassa ”How everything can collapse” (2015). Kirjoittajat keskittyivät myös seuraavassa kirjassaan erityisesti siihen, minkälaisia vaikutuksia yksilölle meneillään olevan romahduksen hyväksymisellä on, ja samasta on kirjoittanut paljon myös Jem Bendell, Deep Adaptation -liikkeen käynnistäjä. Kollapsologian ensimmäinen askel onkin henkilökohtainen hyväksyminen, tilanteen tunnistamisen aikaansaamasta ahdistuksesta yli pääseminen. Romahduksen vääjäämättömyyteen uskominen voi viedä joko piiloutumaan sängyn alle tai kirvoittaa pohdintaa siitä, mikä tässä ajassa on aidosti merkityksellistä ja tärkeää.
Kollapsologian tutkimus ja otsikon alle sopiva aktivismi jakautuu kolmeen merkitykselliseksi tunnistettuun osa-alueeseen, romahduksen anatomian tutkimukseen, lievennys- ja sopeutumiskeinojen etsimiseen ja tulevaisuuden yhteiskuntien perusteiden pohtimiseen.
Kolme pääteemaa
Sivilisaatioiden romahdusten tutkimuksella on pitkät perinteet – löytyyhän historiastamme niistä lukuisia esimerkkejä. Siinä missä yhtäältä meneillään olevassa romahduksessa on samoja piirteitä kuin aikaisemmissakin (mitä monimutkaisempi yhteiskunta, sitä hauraampi se on), toisaalta teollisen vallankumouksen jälkeen muovautunut yhteiskuntamme eroaa aiemmista sivilisaatioista paitsi mittakaavaltaan myös rakenteeltaan ja laadultaan. Nykyisen romahduksen juurisyiden jäljittäminen sekä tekojemme, että tekoihimme johtaneiden maailmankuvien, arvojen ja uskomusten näkökulmista voivat auttaa tulevia sukupolvia välttämään tiettyjä samoja sudenkuoppia.
Lähimpänä perinteistä kestävyystutkimusta on osa-alue, jossa pohditaan mahdollisuuksia lieventää romahduksen syvyyttä: jokainen pelastettu laji ja ilmaston lämpenemisestä pois viilattu asteen kymmenesosa helpottaa jälleenrakentajien lähtötilannetta. Lieventämiseen liittyy elimellisesti sopeutuminen, eli eritoten aktivistien toimintakenttä, missä etsitään keinoja selviytyä romahduksen rytinöissä. Omavarainen ruuantuotanto ja alueellisten selviytyjäverkostojen luominen ovat usein esiin nostettuja teemoja, joissa tarkastellaan hengissä säilymisen peruskysymyksiä: jos globaalisti hajautettu ruuantuotanto lakkaa ja esimerkiksi sähköjärjestelmät kaatuvat, miten syömme ja pysymme lämpiminä?
Se, mikä erottaa kollapsologian monista muista maailmanloppua povaavista keskusteluista tai survivalismista on sille ominainen paremman tulevaisuuden luonnostelu. Romahdus nähdään välivaiheena ja parhaimmillaan mahdollisuutena parempien yhteiskunnallisten järjestelmien rakentamiseen. Tulevaisuuden yhteiskuntien perusteiden pohtiminen onkin merkittävässä roolissa: minkälaisille arvoille alamme jälleenrakentaa? Minkälainen talousjärjestelmä mahtuisi planetaaristen rajojen puitteisiin? Millä perusteella valta annetaan – tai otetaan? Mitä haluamme säilyttää tästä yhteiskuntakokeilusta ja miten sen säilytämme? Minkälaista on aidosti hyvä ihmiselämä maailmassa, jossa luonnon monimuotoisuuden arvo tunnistetaan ja sitä kunnioitetaan?
Kohti loppua – ja sen jälkeen
Kollapsologian ytimessä on ajatus yksilön elämän merkityksellisyydestä ja yhteisöllisyyden arvosta. Sen ihmiskuva perustuu ajatukseen siitä, että kyky tarinoiden ja uskomusten ohjaamaan yhteistyöhön on lajimme erityinen vahvuus – vaikka kaikki yhteistyön muodot eivät olekaan johtaneet hyviin lopputuloksiin oman lajimme saati muiden lajien näkökulmasta. Yhteiskuntamme ovat rakentuneet arvojemme ja maailmankuviemme ohjaamille valinnoille, eivät kehkeytyneet evoluution omaisten luonnonlakien sääteleminä. Sen vuoksi on omissa käsissämme, miten selviämme romahduksen yli ja minkälaisia tulevaisuuden yhteiskuntia alamme jälleenrakentaa.
Kirjoittaja Milla Unkila (KTT) on Turun yliopiston kauppakorkeakoulun erikoistutkija ja toimii Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa BIODIFUL-hankkeessa tutkijana ja viestintä- ja vuorovaikutuspäällikkönä. Hän on kokoamassa suomalaista kollapsologiaverkostoa ja toivottaa yhteydenotot sen tiimoilta tervetulleiksi: milla.unkila@utu.fi
