Teksti: Pauliina Kainulainen
Maailmankuvallisen syvätason muutos on välttämätön osa selviytymistämme. Voidaan hahmottaa kolme yhteiskunnallisen transformaation tasoa: käytännöllinen, rakenteellinen ja maailmankuvien taso. Suurin ja kestävin vaikuttavuus on tällä viimeisellä, arvojen ja maailmankuvien alueella.
Uskonnot toimivat tällaisella syvätasolla. Seuraavassa on suppea katsaus siihen, miten kristilliset kirkot ympäri maailmaa ovat havahtuneet ekokatastrofiin ja miten tämä on vaikuttanut niiden hengelliseen opetukseen.
Pääpiirteissään kirkot ympäri maailmaa ottavat ekologisen hätätilan vakavasti. Niin kutsuttu ekoteologia merkitsee ensinnäkin kristinuskon varjon tunnistamista. Tämä traditio on vaikuttanut siihen, miten ihmiskeskeinen ja luonnon hallintaa korostava on moderni länsimainenkin valtakulttuurimme. Näitä painotuksia ekoteologia kritisoi ja nostaa perinteestä tilalle elämää puolustavia painotuksia.
Useimmissa kirkoissa luomakunnan vaaliminen nähdään tärkeänä arvona, vaikkakaan tämä ei aina vaikuta kirkkojen käytännön toimintaan niin paljon kuin soisi. Joissain tapauksissa, kuten esimerkiksi Yhdysvaltojen konservatiivisissa evankelikaalisissa kirkoissa, ilmenee myös muun muassa ilmastodenialismia eli ihmisen vaikutuksen kieltämistä ilmaston lämpenemiseen.
Mutta havaittavissa on myönteisiä heikkoja signaaleita, jotka saattavat muovata kristillisen maailman tulevaisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia ekokatastrofin kontekstissa.
1. Maailmankuva muuttuu kokonaisvaltaisemmaksi
Ekokatastrofin perussyihin lukeutuu myös valistusfilosofian perintö. Vaikka valistus on antanut meille modernin ajan ihmisille luovuttamattoman hyviä asioita, kietoutuu ajattelumalli myös ekologisesti tuhoisaan painotukseen: luonnon lumon eli pyhyyden häivyttämiseen mielenmaisemastamme. Samalla on kadonnut rajan taju sen suhteen, miten ihminen voi hyödyntää muuta luontoa.
Sen sijaan tavalla tai toisella useimmat kirkkokunnat pitävät elossa näkemystä luonnon pyhyydestä. Tämä perustuu siihen, että Jumalan ajatellaan olevan läheisesti läsnä kaikessa, mutta samalla sen tuolla puolen.
Esimerkiksi vanhat suuret kirkkokunnat ortodoksinen ja katolinen kirkko säilyttävät tällaista perintöä. Myös Martti Lutherin jumalakäsitykseen ja maailmankuvaan sisältyi maailman sakramentaalisuuden ulottuvuus.
Kykeneekö moderni kulttuuri uudistumaan ytimeltään ja laajentamaan maailmankuvaansa niin, että luontoa voidaan taas kunnioittaa näin keskeisellä tavalla?
2. Teknologia ja kyky rajoittaa itseään
Kirkkojen suhde yhteiskuntiemme voimalliseen teknologisoitumiseen vaihtelee. Melko tuore ortodoksinen asiakirja Maailman elämän edestä (2020) ottaa tieteen ja teknologian edistymiseen pääosin myönteisen kannan.
Sen sijaan edellisen paavin Franciscuksen merkittävä ekologisiin teemoihin keskittyvä kannanotto Laudato si´ (2015) kritisoi ”teknokraattista paradigmaa”. Tällä paavi viittasi siihen, miten yhä uudet teknologiset välineet eivät ole neutraaleita, vaan ne vaikuttavat siihen, miten elämää ja yhteiskunnallista todellisuutta hahmotetaan. Paavin mukaan nykytilanne vie kohti pintaa ja vaikeuttaa syvempää ymmärrystä tilanteestamme.
Kirkoissa kuuluu ääniä, joiden mukaan on löydettävä kulttuuri, joka kykenee rajoittamaan itseään, myös suhteessa teknologiaan. Kristilliseen perinteeseen kuuluu esimerkiksi paastoaminen, joka merkitsee harjaantumista itsensä vapaaehtoiseen rajoittamiseen.
3. Kohtuullistaminen
Ortodoksisen kirkon merkittävin johtaja, Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos on pitkään profiloitunut ekologisissa kysymyksissä. Sekä hänen että paavi Franciscuksen kannanotoissa korostuu kehotus kohtuullistaa elämäntapaamme. Yksinkertaisen elämäntavan ihanne on elänyt muun muassa luostariperinteessä.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ilmasto-ohjelma Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus (2008) linkittyy tällaiseen painotukseen. Suomessa voimme liittyä myös kulttuurimme itämerensuomalaiseen maailmankuvalliseen kerrostumaan, jossa kohtuus on tärkeä ihanne.
Esimerkiksi niin kutsuttu vihreä siirtymä ei ole mahdollinen, vaan se jää itsepetokseksi, ilman tuotannon ja kulutuksen olennaista kohtuullistamista.
Vastapainona kulutuskulttuurille kirkkojen mietiskelyperinteet kehottavat ihmistä päästämään irti vertailusta ja kilpailusta sekä löytämään sisäisen vapauden, joka vapauttaa myös kuluttamisen pakosta.
4. Kohti kunnioittavaa eläinsuhdetta
Suhteemme eläimiin nyky-yhteiskunnassa on ahdistava. Esimerkiksi niin kutsuttujen tuotantoeläinten tilanteeseen liittyy massiivisia eettisiä ongelmia. On selvää, että ruoantuotannon rakenteet tulevat muuttumaan lähivuosikymmeninä. Myös villien eläinten tilanne on huono, luontokato etenee.
Osana kristillistä teologiaa eläinteologian merkitys kasvaa. Vain yhtenä eläinteologisena näkökulmana voi kysyä, mitä seuraisi, jos todella pitäisimme jokaista eläintä pyhänä? Jokaista broilerikanaa, jokaista hömötiaista?
Nämä kysymykset eivät ole kirkoillekaan helppoja, mutta kristillisestä traditiosta pystyy ammentamaan aineksia maailmankuvalliseen muutokseen eläinsuhteessa. Esimerkiksi pyhät miehet ja naiset kautta kirkon historian ovat aika ajoin luoneet ystävyyden ja auttamisen vastavuoroisia suhteita eläinten kanssa, ikään kuin esikuvana tulevasta harmonian ajasta.
Samoin maailman alkuperäiskansojen ajattelussa ja teologioissa pyrkimys on kohti tasaveroisuutta ja toisten lajien syvää kunnioitusta.
5. Hiljaisuuden voima
Eri puolilla maailmaa tapahtuu liikehdintää, jota voi kutsua vaikkapa luontohengellisyydeksi. Luonto mielletään subjektiksi, jonka kanssa voi olla minä-sinä -suhteessa. Tästä on viriämässä aivan uusin tavoin sanoitettua teologiaa.
Tätä tapahtuu meillä Suomessakin, esimerkiksi niin kutsutussa hiljaisuuden liikkeessä. Siinä korostetaan mystiikan syvätason välttämättömyyttä kirkkojen elinvoimalle – ja samalla niiden vaikutusmahdollisuuksille ekokatastrofin kontekstissa. Kristillisen tradition mystisessä uomassa ajatellaan, että hiljainen, mietiskelevä rukous sekä käytännön toiminta rakkauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta kietoutuvat yhteen.
Aika näyttää, kykenevätkö kirkot kytkeytymään perinteensä voimalliseen, profeetalliseen ulottuvuuteen.
Patriarkka Bartolomeos on lausunut: Maapallo on viimeinen profeetta, mutta sitäkään ei kuunnella.
Pauliina Kainulainen on ekoteologi ja tietokirjailija.
Aiheesta lisää Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportissa Maailmankuvan muutos (2026).
Linkki raportin julkistamistilaisuuteen: https://verkkolahetys.eduskunta.fi/fi/valiokuntien-tilaisuudet/2026-03-18-tuv
