Kirjoittaja: Pertti Rannikko
Julkinen kuva Itä-Suomesta syrjäisenä ja kurjistuvana alueena on itärajan sulkeutumisen myötä jälleen voimistunut. Perinteisesti tämä mielikuva on liitetty alueen syrjäisimpiin kyliin, joiden autioitumisesta ja kuolemasta on puhuttu jo puoli vuosisataa. Itä-Suomen ongelmat koskettavat nyt kutenkin muita alueita kuin syrjäkyliä, jotka ovat rakennemuutoksensa jo läpikäyneet. Tällä hetkellä uhattuina ovat kaupunkien ja taajamien työpaikat ja palvelut. Kylistä hyvinvointivaltio lähti jo viime vuosisadalla lopettamalla koulut, postit, kaupat ja kaikki muut paikalliset palvelut. Jäljellä ei ole enää mitään lakkautettavaa.
Palvelujen lisäksi monet muutkin kylien perinteiset tunnuspiirteet ovat hävinneet. Asiantilaan on ollut pakko tottua. Rakennemuutoksen kokeneet sukupolvet ovat surutyönsä jo tehneet, ja aktiivisessa iässä olevat eivät vertaile nykyisyyttä kylien kukoistuskauteen vaan tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Rakennemuutoksen seurauksille uskalletaan jo vitsaillakin. Heinäkuussa 2024 paljastettiin Tuupovaaran itäisissä kylissä Kylien kuolleiden palvelujen -muistomerkki ja avattiin kuolleille palveluille muistolehto. Tapahtuma ja muistolehdon rakentamisen vaatima yhteistoiminta osoittavat jo itsessään, että kylien kuoleman muistomerkkiä ei suurista muutoksista huolimatta tarvitse pystyttää. Kylät eivät ole muuttuneet sosiaalisiksi tyhjiöiksi tai epäpaikoiksi, vaan ne ovat vaihtaneet muotoaan ja täyttyneet uudenlaisilla toiminnoilla merkityksillä.
Voimistuvat kehityssuunnat
Tämän vuosikymmenen eli 2020-luvun maaseudun keskeiset piirteet ovat monimuotoisuus ja liikkuvuus. Syrjäisen maaseudun kehityssuunnat voidaan tiivistää neljään kerrostumaan, joita kutsun supertuotannoksi, omavaraiseksi elämäksi, vapaa-ajan idylliksi ja mielen tilaksi. Kerrostumat menevät osittain limittäin ja päällekkäin, osin niiden välillä on jännitteitä ja ristiriitoja.
Supertuotannossa markkinatalouden logiikka on entistä hallitsevampi ja luonnon hyödyntäminen entistä voimallisempaa. Supertuotanto on siinä mielessä kaksijakoista, että siihen sisältyy myös vaatimukset luonnonvarojen kestävämmästä käytöstä. Kylien kehityksen kannalta keskeistä on tuotannon ja työpaikkojen erkaantuminen kyläläisten elämästä. Maataloudessa ja metsätaloudessa tapahtuneet muutokset ovat ohentaneet niiden paikallisia sidoksia, eivätkä nykyteknologiaan perustuvat maaseutuelinkeinot elätä montakaan kyläläistä. Suomalaista ruoan tuotantoa ja jakelua kaventanut suuruuden ekonomia on pakottanut maatilat kasvamaan, jotta maataloudesta saatavilla tuloilla voidaan tulla toimeen.
Supertuotannon vastavirtana voidaan pitää uudenlaista kiinnostusta omavaraiseen elämäntapaan. Omavaraisuus ei sinänsä ole mikään maaseudun uusi piirre, ja edelleenkin valtaosa maaseudulla asuvista hoitaa kasvimaata, kerää metsästä marjoja ja sieniä sekä tekee polttopuita. Nykyään maaseudulle hakeutuu kuitenkin myös ihmisiä, jolle omavaraisuus ei ole olosuhteiden ja vallitsevien tapojen sanelemaa vaan omiin arvoihin perustuva tietoinen elämäntapavalinta. Heille maaseutu näyttäytyy paikkana, joissa on tilaa ja mahdollisuus elää ja toimia pienimuotoisesti ja yksinkertaisesti ja tuottaa omin voimavaroin omassa taloudessa tarvittavia hyödykkeitä. Omavaraisissa maaseutuvisioissa korostetaan omin käsin tekemistä, omavaraista ruoanhankintaa, paikallisia materiaaleja ja luonnon monimuotoisuuden parantamista.
Uudenlainen omavaraisuus on maaseudulla vasta ns. heikko signaali, tosin sanoen alkuvaihe ilmiölle, joka saattaa tulevaisuudessa nousta merkittäväksi. Kolmas maaseudun kehityssuunta, vapa-ajan idylli on sen sijaan ollut jo pitkään voimakas trendi. Siinä maaseutu näyttäytyy houkuttelevana asuin- ja vapaa-ajan ympäristönä ja virkistäytymispaikkana. Viiden miljoonan asukkaan maassa on puoli miljoonaa kesämökkiä, joilla arvioidaan olevan lähes kolme miljoonaa käyttäjää. Osa-aika-asuntojen käyttö monipuolistui koronakriisin aikana, kun sekä työntekijät että työnantajat oppivat ja sopeutuivat etätöihin ja etäkokouksiin. Paikasta riippumattoman työskentelyn vakiintuminen tulee piristämään elämää mökkipaikkakunnilla laajemminkin. Osa-aika-asukkaat eivät näy väestötilastoissa eikä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, minkä vuoksi heitä voidaan kutsua maaseudun näkymättömäksi väestöksi. Osa-aika-asukkaitakin peremmin nimitys sopii metsästäjiin, matkailijoihin, retkeilijöihin, luontoharrastajiin ja muihin maaseudulla liikkuviin ryhmiin, joiden, merkitystä syrjäisen maaseudun elinvoimaa arvioitaessa ei pidä unohtaa.
Käsitteellä mielen tila viitataan siihen, että kylä ei hahmotu vain fyysisenä ympäristönä vaan myös perimätietona, tarinoina ja menneisyyden sosiaalisina verkostoina. Kylät ovat tällöin henkinen voimavara, joihin liittyy suku- ja kotiseutuhistoriaa ja muistojen kautta ihmissuhteita. Tällaiset tunneyhteisöt voivat elää myös vain virtuaalisesti, esimerkiksi Facebook-ryhminä. Internetin välityksellä voi kokoontua kaukana toisistaan asuvien ihmisten virtuaaliyhteisö, jonka jäsenet eivät ole välttämättä koskaan edes tavanneet toisiaan, mutta joita yhdistää kiinnostus samaan kylään ja siellä asuneisiin sukuihin ja ihmisiin.
Monimuotoinen ja liikkuva kylä
Kylillä ei ole enää selkeää toiminnallista perustaa, jollainen maa- ja metsätalous olivat ennen. Kylä on erilaisten osasten ja ilmiöiden kokonaisuus, joka ei ole suunniteltu vaan ohjaamattomasti muodostunut, rajoiltaan avoin ja jatkuvasti muuntuva. Kylissä asuu ja liikkuu monenlaisia ihmisiä, jotka kiinnittyvät toisistaan poikkeavilla tavoilla alueen luontoon ja perinteisiin sekä myös ylipaikallisiin ajatusvirtoihin ja kehityssuuntiin. Myös ihmisillä, jotka eivät vakituisesti asu kylässä, voi olla läheisiä ja pysyviä siteitä johonkin alueella olevaan paikkaan. Tällainen kuulumisen paikka voi olla esimerkiksi kesämökki lähiympäristöineen, metsästysmaja metsästysmaineen tai luontopolku laavuineen ja lintutorneineen. Alueella liikkuvat eivät välttämättä koskaan tapaa toisiaan, mutta eri asioilla ja eri aikaan liikkuvien polut voivat mennä ristiin.
Moniaineksisuuden ohella nykykylissä korostuu liikkuvuus: ihmisten, tavaroiden ja informaation kasvava liike ja virta. Monipaikkainen elämänmuoto on muovannut maaseudulle notkean ja liikkuvan sosiaalisen rakenteen. Ihmiset kiinnittyvät ja kuuluvat moniin paikkoihin ja verkostoihin. Ihmisillä ja eri ryhmillä on entistä enemmän omia suhteita ja muista erottuvaa vuorovaikutusta muuhun maailmaan. Kun paikalliset palvelut ovat loppuneet ja yhdistystoiminta hiipunut, on satunnaisten kohtaamisten paikkoja ja tapahtumia kylissä vähemmän, jolloin kylän yhteisöllisyyden ylläpito vaikeutuu.
Sosiaalisten suhteiden tarve ei ole yhteiskunnassa kuitenkaan hävinnyt, mutta ne eivät muodostu enää niinkään paikallisyhteisössä vaan jossain muualla asuvien ja elävien ihmisten kanssa. Yhtenäisen kyläidentiteetin sijaan eri ryhmillä on erilaisia paikallisia ja ylipaikallisia samaistumiskohteita. Kylän rajaaminen ja tarkka sijoittaminen on tullut koko ajan vaikeammaksi, jolloin menneisyyteen sidotut vanhat kyläidentiteetit voivat muuttua yhteistyötä rajoittavaksi nurkkakuntaisuudeksi. Maaseutua ei voi kehittää vain kylässä vakituisesti asuvien ehdoilla, vaan huomioon on otettava myös muut siellä oleskelevat ja liikkuvat. Keskeinen kysymyksiä on, torjutaanko perinteisistä poikkeavia toimintatapoja ja ihmisiä vai pyritäänkö heidät ottamaan mukaan.
Pertti Rannikko, Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori
Rannikko on tutkinut pohjoiskarjalaisia syrjäkyliä 1980-luvun alkuvuosista alkaen, josta lähtien hän on ollut mukana Sivakan ja Rasimäen kylien tutkimusryhmässä. Kylistä on julkaistu tutkimusraportit noin kymmenen vuoden välein. Joulukuussa 2025 ilmestyi Maarit Sirenin ja Pertti Rannikon toimittama Aineen ja tunteen kylät. Uusmaterialistisia tulkintoja Sivakasta ja Rasimäestä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1506, Helsinki Julkaisu on vapaasti luettavissa osoitteessa https://oa.finlit.fi/books/e/10.21435/skst.1506 )
Valokuva Anneli Salonen
