Marja Jylhä: Ikä, korona ja tutkijan tehtävä

Gerontologian professori Marja Jylhä

Ikäihmisiä koskevat erityisrajoitukset ovat tuottaneet paljon hyvää ja paljon huonoa. Taudilta suojelu johtaa sosiaaliseen eristykseen ja uhkaa lisätä ikäsyrjintää. Valtiovalta tekee päätöksiä tilanteessa, jossa yhtä hyvää vaihtoehtoa ei ole. Tutkijan tehtävä on muistuttaa mitä päätöksiä tehtäessä olisi otettava huomion ja mitä niistä seuraa. 

Hallitus ohjeisti 15.3. yli 70-vuotiaita elämään karanteenia muistuttavissa olosuhteissa ja kielsi vierailut hoivakoteihin.  Uudessa 4.5. annetussa päätöksessä ohjeet muotoiltiin uudella tavalla, näin:

”Yli 70-vuotiaiden suositellaan edelleen välttävän fyysisiä kontakteja mahdollisuuksien mukaan. Valtioneuvosto korostaa riskiryhmään kuuluvien omaa harkintaa toimintaohjetta noudatettaessa.”

”Rajoitukset vierailuista sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksiköissä ovat voimassa toistaiseksi ja asiaa tarkastellaan seuraavan kerran kesäkuun loppuun mennessä. Esimerkiksi hoivayksiköissä etsitään uusia käytäntöjä turvallisten sosiaalisten kontaktien mahdollistamiseksi.”

Alusta saakka ohjeet ovat herättäneet keskustelua. Vanhenemistutkijan haluttaisiin kertovan, onko hallitus oikeassa vai väärässä. Myyvimmän jutun media saisi, jos sanoisimme, että ihan väärässä on. 

Itse en suostu näin sanomaan. Asia on paljon monimutkaisempi. Eri näkökulmat johtavat erilaisiin päätelmiin. Tässä kolme vanhenemistutkimuksen näkökulmaa.

Koronavirussairauden näkökulma

Yksiselitteinen tieto kertoo, että jos taudin saa, se on sitä vaarallisempi, ankarampi ja useammin kuolemaan johtava mitä enemmän on ikää. Sairastuneiden kuolemanvaara on suurempi kuusikymppisillä kuin sitä nuoremmilla, suurempi seitsemänkymppisillä kuin kuusikymppisillä ja taas suurempi kahdeksankymppisillä kuin seitsemänkymppisillä. Rajoitukset ovat perusteltuja ”hengen ja terveyden suojaamiseksi”. Näyttää, että rajoitukset ovat toimineet niin kuin on tarkoitettukin. On aika varmaa, että ihmishenkiä on säästynyt.

Ikääntyneiden kokonaisterveyden ja hyvinvoinnin näkökulma

Rajoitukset ovat pitäneet ikääntyneet paljolti kotonaan. Vaikka monet lenkkeilevät ahkerasti, liikkuminen kokonaisuutena on vähentynyt, koska aika moni liikkuu enimmäkseen hyötytarkoituksessa, mennäkseen kauppaan, kerhoon tai kylään.  Lihasvoima ja koko toimintakyky uhkaavat heikentyä. Yksin oleminen väsyttää, masentaa ja laskee kognitiivista toimintakykyä. Läheisten ikävä madaltaa mielialaa.  Voi olla, ettei tule syötyä yhtä hyvin kuin ennen. Moni yhdeksänkymmenvuotias on ongelmissa kaupassakäynnin tai apteekkiasioinnin kanssa, kun niistä yleensä ovat huolehtineet seitsemänkymppiset lapset. Pitkäaikaiset ja äkillisemmätkin sairaudet jäävät hoitamatta, kun vastaanotolle ei uskalla lähteä, vaikka aika olisi varattu.

Hoivakotien vierailurajoitukset uhkaavat kaikkein vanhimpien ja hauraimpien fyysistä terveyttä ja elämän laatua. Omaiset ovat tärkeitä auttajia syömisessä, kävelemisessä ja mielialan ylläpidossa. Kun ei voi tavata puolisoa, jonka kanssa on elänyt yhdessä puoli vuosisataa eivätkä elämänsä viimeisiä vuosia tai kuukausia elävät vanhemmat voi tavata lapsiaan, elämältä uhkaa kadota mieli.

Ikäpolitiikan näkökulma

Korkeariskisen ryhmän liikkumisen ja vuorovaikutuksen rajoittaminen iän perusteella on periaatteellista pohdintaa herättävä asia. Tilastot kertovat, että 20-40 -vuotiaat miehet ovat muita suuremmassa vaarassa joutua pahoinpitelyrikosten uhreiksi.  Jos he pysyisivät kotonaan, monelta vammalta säästyttäisiin ja ensihoitoyksikköjen työkuorma vähenisi. En ole kuullut sellaista ehdotettavan enkä ehdota minäkään. Tietenkään nuorehkojen miesten pahoinpitelyvaaraa ei suoraan voi verrata ikääntyneiden koronavaaraan. Rakenteellisesti kyse on kumminkin samasta asiasta.

Yli 70-vuotiaille asetetut rajoitukset koskevat ryhmää, jonka iän vaihtelu on noin 40 vuotta. Harvassa asiassa vastasyntyneet tulisi mieleen niputtaa yhteen 40-vuotiaiden kanssa. Seitsemänkymppiset ovat suurimmaksi osaksi hyväkuntoisia, aktiivisia, nuorempien tavoin maailmaan ja yhteiskuntaan osallistuvia ihmisiä, ja useammin auttajia kuin autettavia. Nyt koko yli 70-vuotiaiden ryhmä tullaan, hyvien aikomusten sivutuotteena, esittäneeksi suojelua ja apua tarvitsevana. 

Yhä suurempi osa suomalaisista on yli 70-vuotiaita. Nopeasti ikääntyvän yhteiskunnan kestävyyden keskeinen edellytys on ikäintegraatio, siis ikäerottelun poistaminen sieltä missä se ei ole ehdottoman perusteltua ja tasavertaisten aktiivisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksien pitäminen auki kaikenikäisille. Koronan vuoksi asetetut ikärajat luovat nyt, ilman että siihen pyrittäisiin, jaon ”tavallisiin suomalaisiin” ja ”ikääntyneisiin”. Pahimmillaan se herättää ageistisia kysymyksiä siitä, miksi nuorempien pitäisi rajoittaa omaa elämäänsä ”niiden vanhojen” suojelemiseksi.  Parhaimmillaankin se uhkaa jättää yhteiskuntaan muistijäljen ”ikääntyneistä”, jotka ovat erilaisia kuin muut.

****

Koronapolitiikka antaa tutkijalle paljon mietittävää ja havainnollistaa yhteiskunnallisen päätöksenteon vaikeutta. Kyseessä on aito dilemma eli sellainen kysymys, johon ei ole yhtä hyvää vaihtoehtoa. Eri näkökulmista voi perustellusti päätyä erilaiseen toimintaan. Näkyväksi tulee sekin, että samalla kun jollakin valitulla toiminnalla saavutetaan tarkoitettuja hyviä tuloksia, sillä voi olla myös monia kielteisiä seurauksia, joita kukaan ei halunnut.

Tässä tilanteessa ja suuren epävarmuuden vallitessa Valtioneuvoston on päätöksiään tehtävä. Nämä päätökset ovat poliittisia ja niitä tehdessään hallitus joutuu pohtimaan monenlaisia terveyden, hyvinvoinnin, talouden, yleisen yhteiskuntaelämän, tasa-arvon ja juridiikan näkökulmia.

Tutkija voi kansalaisena esittää valituista toimintalinjoista oman mielipiteensä ihan niin kuin kaikki kansalaiset voivat. Mutta tutkijan varsinainen tehtävä on toinen. Ensinnäkin tutkijan pitää, tutkimustietoon ja tutkijan kokemuksen antamaan harkintaan perustuen, muistuttaa, mitä asioita päättäjien kannattaisi päätöksensä pohjaksi ottaa huomioon. Toiseksi tutkijan tehtävänä on näyttää, mitä mistäkin päätöksestä todennäköisesti seuraa. Näistä pitää puhua, vaikka viestintuojaa ei aina kiiteltäisikään.

Tätä kirjoittaessani, 6.5., näen viranomaisten puhuvan liikkumisrajoituksista ja kontaktien välttämisestä velvoitteen sijaan suosituksena. Koronalta suojautumisen ohella muutkin näkökulmat tulevat esiin. Vaikka perusohjeet eivät ole muuttuneet, nyt on siis enemmän tilaa ikäihmisten omalle harkinnalle ja toimijuudelle – ja viisaudelle. 

Marja Jylhä

  • Marja Jylhä on gerontologian professori Tampereen yliopistossa. Hän on mukana Gerontologian tutkimuskeskuksessa (GEREC) ja Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoEAgeCare)

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu 6.5. 2020 Gerontologian tutkimuskeskuksen (GEREC) Gerontoblogissa.