Marja Jylhä: Vanhuspalvelujen puutteet syövät luottamusta yhteiskuntaan – miten vastaavat hallitus ja sote-alueet?

Gerontologian professori Marja Jylhä

Tuoreen kyselytutkimuksen1 mukaan 65–84-vuotiaista suomalaisista vain joka viides (21%) luottaa siihen, että Suomessa saa tarvitessaan ympärivuorokautista hoitoa.  Kotihoidon saamiseen luottaa 39 %. Terveyspalveluihin uskotaan selvästi enemmän: 70–80 % kyselyyn vastanneista uskoi siihen, että tarvitessaan saa hoitoa äkilliseen tai pitkäaikaiseen sairauteen.

Epäluottamus vanhuspalveluihin ei ole aiheetonta. Ympärivuorokautista hoitoa, siis hoivakotihoitoa, on tarjolla vähemmän kuin tarvittaisiin, ja epäsuhta on kasvanut jo vuosikausia.  Tilanne on seurausta pitkäaikaisesta poliittisesta linjasta, joka on jatkunut, vaikka hallitusten kokoonpano on vaihtunut. Kotihoidosta ei ole tilannetta korvaamaan, koska se ei ole paljoa lisääntynyt, eikä se kykene kovin huonokuntoista ihmistä auttamaan.

Hoivan tarve on kasvanut, koska suomalaisten elinikä on nopeasti pidentynyt. Pidempi ja terveempi elämä on yhteiskunnan suuri saavutus. Mutta kun yhä useampi elää hyvin vanhaksi, viimeisinä vuosinaan moni tarvitsee toisten ihmisten apua; itse asiassa elämän viimeisten vuosien hoivan tarve on sitä suurempaa, mitä vanhemmaksi eletään. Kasvanut vanhuspalvelujen tarve ei siis ole merkki yhteiskunnan epäonnistumisesta vaan se on suuren onnistumisen väistämätön sivutuote.

Moni vähän nuorempi kyselee, pitääkö omaa vanhenemistaan nyt pelätä, kun hoivan ongelmista puhutaan niin paljon. Silloin on hyvä muistaa, että yli 85-vuotiaistakin suomalaisista suuri enemmistö elää kotonaan ihan tavallista itsenäistä ja aktiivista elämää ystäviensä, perheidensä ja harrastustensa parissa. Suomessa on myös paljon erinomaista kotihoitoa ja hyviä hoivakoteja, joissa hauraampanakin voi elää turvallista ja omannäköistään elämää, ja tuhatmäärin saamaansa hoitoon tyytyväisiä ikäihmisiä.

Mutta ongelmia on liikaa sekä hoivakotihoidossa, omaishoidossa, iäkkäiden sairauksien hoidossa ja omaishoidossa. Selvimmin kriisi näkyy hoivakotihoidon kieltämisenä sitä tarvitsevilta.

Vanhuspalvelujen kiristäminen ei tuo säästöjä vaan aiheuttaa turhia lisäkuluja. Hoivavastuun siirtyminen keski-ikäisille lapsille hidastaa toivottua työurien pitenemistä. Päivystykset kuormittuvat, kun kotona olemisen tullessa mahdottomaksi ei ole muutakaan paikkaa, minne voisi mennä2.  Sairaalajaksot pitkittyvät, jos kotona ei enää pärjää eikä hoivakotipaikkaa saa.   Poliisi joutuu entistä useammin etsimään kadonneita ihmisiä; tällaisten tehtävien määrä on parissa kymmenessä vuodessa melkein kaksinkertaistunut, ja suuri osa niistä johtuu muistisairaiden ihmisten eksymisestä3.  Palvelujen puutteet syövät ihmisten luottamusta sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmään ja yhteiskuntaan yleensä.

Tuoreessa kirjassani ”Vanhuustutkijan koronavuosi” 4 kirjoitin näin:

”Vanhojen ihmisten viimeisten elinvuosien hoidon heikentäminen on kuitenkin sellainen asia, jota en kykene ajattelemaan ilman tunnereaktiota. Tuossa elämänvaiheessa ihminen lopulta tarvitsee niin kovin vähän. Hän ei pyydä jäähallia, stadionkonserttia, tunnin junaa minnekään, ei uusia hävittäjiä eikä edes ratikkaa. Hän pyytä, että voisi pysyä puhtaana, vaikka ei yksin pääsekään vessaan, että saisi tarpeeksi ruokaa, vaikka ei itse jaksaisi syödä, että lähitienoilla olisi turvallinen toinen ihminen, joka pitäisi maailman ymmärrettävänä ja torjuisi turvattomuuden ja kauhun. Ja jonka kanssa voisi jutella, niin että tuntisi itsensä ihmiseksi ja ehkä joskus tuntisi iloa. …Nyky-Suomessa tämä vain on liikaa pyydetty. Juuri tähän ei ole varaa.”

Suomella on tietenkin varaa tarjota kohtuullinen hoiva kaikkein vanhimmille ja hauraille kansalaisilleen heidän viimeisiksi elinvuosikseen. Kysymys on siitä, pidetäänkö ihmisiä tärkeinä vielä tässäkin elämänvaiheessa.

Valtion ja sote-alueiden suuri haaste on palauttaa kansalaisten luottamus siihen, että he saavat vanhuudessaan ne palvelut, jotka laki heille lupaa. Hoitajiakin varmasti löytyy, kun työolot ja palkka ovat kohdallaan. Ikäihmisten palvelut kannattaisi ottaa valtakunnan tasolla perusteelliseen kokonaistarkasteluun, jossa pohditaan myös rahoituksen vaihtoehdot. Asia ei ratkea hetkessä, mutta työ pitää aloittaa. Raha yksin ei tilannetta ratkaise, mutta ilman rahaa se ei ole ratkaistavissa.

Marja Jylhä on gerontologian professori Tampereen yliopistossa. Hän on mukana Gerontologian tutkimuskeskuksessa (GEREC) ja Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoEAgeCare).

  • (Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Gerontologian tutkimuskeskuksen sivustolla 21.1.22.)

Viitteet:

  1. Vanheneminen ja sosiaalinen hyvinvointi (SoWell) -tutkimuksen valtakunnallinen postikysely 2021
  2. Meuronen A. Päivystykset eivät voi ratkaista ikääntymistä. Suomen Lääkärilehti 76;1630-31, 2021
  3. Rappe E, Rajaniemi J. Turvallinen asuinalue ikääntyneille. Ympäristöministeriön julkaisuja 2021: 10. Ympäristöministeriö 2021.
  4. Jylhä M. Vanhuustutkijan koronavuosi. Myöhäiskeski-ikä ja pitkäikäisyyden vallankumous. Vastapaino, Tampere 2021