Hämmentävä ilmiö
Oikeistopopulismi hämmentää. Se hämmentää niitä, jotka ovat tottuneet yhdistämään kansanvallan demokratiaan. Populistit sanovat edustavansa kansaa eliittejä vastaan, mutta tukevat autoritaarisia johtajia. Populistijohtajat ovat usein huomattavan varakkaita, näkyviä mediahahmoja tai johtavissa asemassa muuten, ja heistä tulee eliittiä viimeistään, kun he saavuttavat poliittista valtaa.
Populismi hämmentää vielä enemmän niitä, jotka pitävät itsestään selvänä, että kansanvallan tarkoitus on tuoda esille yhteiskunnassa vallitsevia etuja ja sovitella niitä yhteen. Populistipuolueet vastustavat verotusta ja niiden politiikka sortaa usein liikkeiden pääkannattajaryhmien etuja. Ne sanovat vastustavansa valtion holhousta ja kannattavansa vapaata kilpailua mutta niiden talouspolitiikka suosii suuryrityksiä, jotka vaativat valtiolta suojelua ja diilejä veronmaksajien kustannuksella.
Kaikkein eniten oikeistopopulismi hämmentää niitä, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että konservatiivit vaalivat kansallista yhtenäisyyttä ja tukevat perinteistä moraalinormistoa, uskontoa ja hyviä tapoja. Populistit julistavat olevansa arvokonservatiiveja, mutta jakavat kansalaisia toisiaan vastaan, suhtautuvat piittaamattomasti uskontoon ja epäluuloisesti kirkolliseen johtoon ja käyttäytyvät julkisuudessa, varsinkin somessa, epäsovinnaisen huonotapaisesti.
Anomia ja pakkovalta
Populistit eri maissa eroavat toisistaan monissa poliittisissa kysymyksissä, josta syystä monet tutkijat ovat hylänneet käsitteen liian epämääräisenä. Kaksi asiaa niitä kuitenkin yhdistää: hyvätapaisen eliitin vastustaminen ja maahanmuuttovastaisuus, johon tavallisesti liittyy myös muiden vähemmistöjen paheksunta.
Nämä ovat juuri niitä asioita, joita toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä muotitieteeksi noussut uusi sosiologia piti oireina modernin yhteiskunnan häiriötilasta, jota sanottiin anomiaksi. Suomessa tätä ajattelua kehitti ja edusti näkyvimmin Helsingin yliopiston sosiologian professori, akateemikko Erik Allardt (1925–2020). Hän tunnisti näitä oireita itä- ja pohjoissuomalaisessa vasemmistolaisuudessa, jota hän kutsui korpikommunismiksi. Se ei edustanut ja edistänyt työväenluokan asemaa teollisuus-suomalaisen sosialismin tavoin, muun muassa siksi, että pienviljelijätalous perustui yksityisomistukseen, tosin valtiosta riippuvalla tavalla. Korpikommunismista muodostui vennamolaisuuden esiaste, jota suomalaista oikeistopopulismia edustavat puolueet, nykyisin perussuomalaiset, ovat myöhemmin seuranneet.
Häiriötilan syynä Allardt (1964) piti modernisoituvan yhteiskunnan erilaistumista. Palkkatyö teollisuudessa ja palvelutaloudessa aiheuttaa ammattien eriytymistä ja synnyttää erilaisia elämäntapoja. Niihin vaikuttaa koulutus, kaupungistuminen ja pienperhemuodon yleistyminen. Myös kansainvälisillä vaikutteilla on merkitystä. Sodanjälkeisen sukupolven kapina patavanhoillisuutta vastaan tähtäsi juuri valinnanvapauden lisäämiseen ja yhdenmukaisuutta vaativan normiston kumoamiseen. Jos erilaistuminen ei kuitenkaan etene samaa tahtia normiodotusten joustamisen kanssa kuten kävi Suomen maaseudulla, syntyy normiton tila. Ihmiset eivät enää oikein tiedä, millaista on hyvä ja hyväksyttävä elämä. Kyvyt hyötyä erilaisuudesta jäävät jälkeen valinnanvapauden lisääntymisestä ja seurauksena on anomia eli vieraantuminen ja kadonnut tuntuma elämän mielekkyyteen. Sen ilmenemismuotona voi olla vetäytyminen ja ”yletön kiinnostus maailmanlopun tapahtumista tai Hollwoodin tähtien yksityiselämästä” ja muita irrationaalisia mielikuvia maailmasta.
Anomian käänteisilmiö on tila, jossa erilaistuminen kyllä lisääntyy ja samoin kyvyt hyötyä siitä, mutta yhdenmukaisuutta vaativa normisto pysyy tiukkana. Tällöin syntyy pakkovaltaa ja ristiriitoja, kun ihmisiä pakotetaan elämään yhdenmukaista elämää, vaikka heillä olisi halua ja kykyä omaksua uusia tapoja ja uudenlaisia ihanteita.
Anomia ja pakkovalta synnyttävät epävarmuutta ja kapinointia. Yhteiskunnan kiinteys ja toisistaan poikkeavien ryhmien vuorovaikutus on epävakaata ja ennakoimatonta, usein kuvitteellisten symbolien ohjaamaa ja tunneperäistä.
Poliittinen side
Anomian käsite sopii osittain kuvaamaan myös sitä vastarintaa, joka oikeistopopulistisina liikkeinä kohdistuu normien joustavuutta vastaan. Kapinointi on tunnepitoista ja nojaa kuvitteellisiin mielikuviin kuten salaliittoteorioihin pikemminkin kuin rationaalisiin perusteluihin esimeriksi rokotteiden hyödyistä, luontokadon ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista tai kansallisista eduista. Vastarinta ei tosin ilmene vetäytymisenä yhteiskunnallisesta toiminnasta, mutta se ei myöskään pyri pakkokeinoin jälleenrakentamaan kansakunnan yhtenäisyyttä yhdenmukaisilla normeilla. Ilmiö vaatii tarkempaa erittelyä.
Populistiset kärjistykset suvakkeja ja hyysäreitä vastaan kuten puheet oikeudesta olla suomalainen Suomessa, syödä lihaa ja makkaraa, tupakoida parvekkeella, vastustaa homojen oikeuksia, korostaa sukupolieroja yleensä ja ajatella epäsovinnaisesti, eivät tähtää kansakunnan yhtenäisyyteen. Sen sijaan ne haastavat luottamusta tutkittuun tietoon. Ne ovat symbolisaatioita, joilla ilmaistaan jotain muuta kuin rationaalisia päämääriä.
Arvokonservatiivinen itseymmärrys on jo sinänsä kuvitteellista. Kun esimerkiksi ”perinteisillä perhearvoilla” tarkoitetaan heteroparia ja heidän lapsiaan, jotka asuvat samassa taloudessa ilman sukulaisia tai kotiapulaisia, jätetään huomiotta se, että ydinperhe on moderni ja sangen vastikään vakiintunut perhemalli. Lähiöt rakennetiin täyteen tuohon malliin sovitettuja pienperheasuntoja vasta 1960-luvulta alkaen. Sosiologi Elina Haavio-Mannilan (1933-2025) 1990-luvulla tekemistä tutkimuksista (2015) käy ilmi, että perheen arvostus korreloi modernisaatioindikaattoreiden kanssa (koulutus, kaupunkilaisuus, keskiluokkaisuus) ja on suurempaa miehillä kuin naisilla. Ydinperheen yleistyminen on kyllä lisännyt avioeroja, mutta se on ymmärrettävää pienperheen tunneyhteisön ja siihen liittyvien romanttisten odotusten vuoksi.
Myös uskonnon liittäminen perinteisiin arvoihin herättää kysymyksiä. Tutkimukset osoittavat, että populistien uskontomyönteisyys, esimerkiksi vaatimus oikeudesta laulaa Suvivirsi koulujen kevätjuhlissa, ei perustu kristilliseen uskoon vaan oikeuteen julkisesti tunnustaa luterilaisuutta ja kokea omia sisäisiä tunnemuistoja. Oma selvitykseni pohjoismaisten populistipuolueiden uskontopoliittisista kannanotoista osoitti, että ne pitävät kiinni uskonvapaudesta, mikä kattaa myös uskonnottomuuden. Vain ruotsidemokraatit sitoutuvat luterilaiseen oppiin, mutta hekin erehtyvät sakramenteista, joita luterilaisuudessa on vain kaste ja ehtoollinen, ei avioliittoon vihkiminen eikä ruumiinsiunaus. He ja sisarpuolueet naapurimaissa arvostelevat kirkon johtoa liberaalisuudesta, jopa ”sosialismista”. Tutkimusten mukaan uskonnollisuus on Euroopassa suorastaan ”rokotus populismia vastaan”.
”Perinteiset arvot” ovat siis identiteettipolitiikkaa, symbolista erottautumista muista ja erityisesti maahanmuuttajista ja vähemmistöjen puolustajista. Erottautumisen tekee radikaaliksi ajatus, että on olemassa ihmisiä, jopa kansalaisia, joilla ei olekaan samoja oikeuksia kuin ”meillä”, eipä välttämättä ihmisoikeuksia ollenkaan. ”Send them back”. Itsemääräämisoikeus ja valinnanvapaus koskevat vain niitä, jotka kuuluvat ”meidän” poliittiseen yhteisöömme, miten se sitten määritelläänkään.
Tällainen erottelu pöyristyttää meitä, jotka olemme eläneet YK:n ihmisoikeuksien julistuksen (1948) jälkeisessä maailmassa ja pidämme ajatusta kaikille ihmisiksi syntyneille kuuluvista oikeuksista itsestään selvänä. Kuitenkin myös tämä normaali on yhtä nuori kuin populistien ”perinteiset arvot”, eikä sen mukaan eletä useimmissa maailman maissa nykyäänkään. Modernisaatioteorian edeltäjä, suomalainen sosiologi Edward Westermarck (1862–1939) tuli tutkimuksissaan 1900-luvun alussa siihen tulokseen, että erottelu meihin ja muihin, ystävään ja viholliseen, on luonnollinen ja välttämätön evoluution tulos pienissä ja alkukantaisissa yhteisöissä mutta suurissa yhteiskunnissa sen merkitys vähenee. Niissäkin sitä ilmenee sodissa ja muissa konflikteissa (1906). Voimme edelleen havaita erottelun myös poliittisissa kiistoissa. Saksalainen oikeusteoreetikko Carl Schmitt (1888–1985) tiivisti, että vasta kun erilaisia pyrkimyksiä edustavat ryhmät pitävät toisiaan vihollisina, voimme puhua politiikasta (2015/1932). Yhteen kuuluminen edellyttää tunnuksia ja symboleita, jollaisia voivat olla uskonto, kansakunta, paikallisuus, kansanomaisuus – tai ”perinteiset arvot”.
Oikeistopopulismissa symbolien merkitys korostuu sisällön kustannuksella. Tutkimuksissani olen havainnut, että populistisesti ajattelevia ihmisiä liittää toisiinsa vain kaksi arvoa: itseohjautuvuus ja yksityisyyden vaaliminen. He ovat liberaaleja ja vastustavat valtion kontrollia, koska katsovat olevansa päteviä itse päättämän valinnoistaan vaikkapa alkoholin käytön suhteen, päinvastoin kuin jotkut muut. Heidän liberalisminsa on elitismiä, mutta alhaalta päin, ylempiä vastaan. He ovat erityisen herkkiä yksityisyydestään. Samanhenkisten kesken he viihtyvät, mutta jättävät mieluusti rauhaan toistensa yksityiselämän, johon he katsovat myös uskonnon ja poliittisten mielipiteiden kuuluvan. He arvostavat ”puhdasta sosiaalisuutta”, kuten sosiologi Arto Noro (1947–2022) aikoinaan totesi. Sitä voi myös sanoa tyhjäksi solidaarisuudeksi, joka poliittisessa toiminnassa syrjäyttää etujen ajamisen mutta korostaa erottelua meihin ja muihin.
Poliittinen side yhdistää, ja mitä vähemmän se kiinnittyy sosiaalisiin ryhmiin kuten ammattiin ja yhteiskuntaluokkaan, joilla on yhteisiä etuja, sitä enemmän korostuu johtajuuden merkitys. Tavallisen kansan puolustaminen ylempiä vastaan ei ole autoritaarisuuden vastakohta vaan sen uusi muoto. Se jatkaa sitä liberalismia, jota aikanaan tarvittiin patavanhoillisen yhdenmukaisuuden murtamiseksi yhteiskunnan modernisoitumisen tieltä. Sen ydin on itseohjautuvuus ja yksityisen sisäisen minän suojelu. Samalla irtautuu sosiaalisista siteistä, joiden yhteensovittaminen vaatii edustuksellisen demokratian kunnioittamista. Tilalle on tullut vahvasti symboloitunut poliittinen side, pelkkä kuulumien ”meihin”, jonka vastinparina on eliittiin ja ulkopuolisiin kohdistuva viha.
Pekka Sulkunen
Kirjoitus perustuu teokseen Sosiologinen modernisaatioteoria, valinnanvapaus ja demokratia. Vastapaino 2026.
Pekka Sulkunen on sosiologian professori emeritus, Helsingin yliopisto
Lähteitä
Allardt, Erik (1964) Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Juva: WSOY.
Haavio-Mannila, Elina (2015) Sex roles and social structure : selected articles 1958–2014. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Noro, Arto (1991) Muoto, moderniteetti ja kolmas. Tutkielmia Georg Simmelin sosiologiasta. Helsinki: Tutkijaliitto.9
Schmitt, Carl (2015/1932) Poliittisen käsite. Suom. Arto Kuuserä ja Jussi Palmusaari. Helsinki: Tutkijaliitto.
Westermarck, Edward (1906). The Origin and Development of the Moral Ideas. London: Macmillan.
