Marja Saarenheimo
Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä kummallisuutta, että sellaisista kaikille yhteisistä asioista kuin ilmasto ja luonto on tullut (puolue)poliittisesti ihmisiä jakavia ilmiöitä. Ehdoton enemmistö alan tutkijoista jakaa huolen ilmastonmuutoksen vakavista seurauksista, jotka ovat monessa maailmankolkassa totta jo nyt. Myös enemmistö suomalaisista on kyselyiden mukaan ainakin jonkin verran huolissaan maapallon lämpenemisestä. Tietoa on yllin kyllin. Luulisi, että näin vakavien uhkien edessä kaikki maailman päättäjät, jokainen yritysjohtaja ja jokainen yksittäinen kansalainen pitäisivät velvollisuutenaan osallistua kiireesti ratkaisujen tuottamiseen maailman pelastamiseksi.
Akatemiatutkija Timo Miettinen, jota on mediassa totuttu kuulemaan kommentoimassa niin sanottuun kovaan turvallisuuteen liittyviä asioita, kertoi joulun alla eräässä radion politiikkaohjelmassa heränneensä miettimään, miksi ilmastokriisistä ei puhuta A-studiossa joka ilta. Hän kuvasi tätä asiantilaa julkisen keskustelun tragediaksi.
Ketterä ihmismieli
Törmäsin viime syksynä norjalaisen psykologin Per Espen Stoknesin kymmenisen vuotta sitten ilmestyneeseen kirjaan What we think about when we try not to think about global warming. Siinä hän toteaa muun muassa, että informaation lisääminen ei yksin ratkaise ongelmaa, koska ihmismieli on liian ketterä ja kyvykäs tuottamaan perusteluja miltei mille tahansa ja kuinka hullulle tahansa mielipiteelle.
Stoknesin teos vahvisti ajatustani siitä, että ilmasto- ja luontopolitiikassa on kyse ainakin yhtä paljon, ellei jopa enemmän, kulttuurista ja (sosiaali)psykologiasta kuin biologiasta ja ilmastomalleista.
Stoknes on tunnistanut viisi estettä sille, että emme aktivoidu selvästi nykyistä enemmän toimimaan ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi tai vaatimaan päättäjiltä tarmokkaampia ilmastotoimia. Ensimmäinen on etäisyys: esimerkiksi meille suomalaisille uhka näyttäytyy sekä maantieteellisesti että ajallisesti kaukaisena. Se koskee joitakin muita; ei meitä. Meillähän on nytkin koko maassa lunta ja pakkasta. Ja kesäisistä helteistä täytyy osata nauttia, kun niitä kerrankin pääsee kokemaan.
Toinen este on, että ilmastonmuutos kehystetään usein eräänlaisena tuomiopäivänä, jota luonnehtivat menetykset, uhraukset ja kustannukset. Pitäisi luopua lomamatkoista, autoilusta ja lihan syönnistä. Syntyy helposti tarve väistellä koko asiaa, jos ei samalla tuoda esiin konkreettisia ratkaisumahdollisuuksia ja uudenlaiseen elämäntapaan liittyviä iloisia puolia.
Kolmantena esteenä Stoknes mainitsee sosiaalipsykologiasta tutun ilmiön kognitiivinen dissonanssi. Kun ihminen kohtaa tietoa, joka ei sovi yhteen hänen aikaisempien käsitystensä tai arvojensa kanssa (esimerkiksi että lentäminen on ilmaston kannalta haitallista), syntyy henkinen jännite, jota voidaan pyrkiä ratkaisemaan esimerkiksi karttelemalla uutta tietoa pikemmin kuin muuttamaan käyttäytymistä.
Epämukavien faktojen vähätteleminen tai kartteleminen voi hetkeksi auttaa välttelemään myös epämukavia tunteita, kuten pelkoa ja ahdistusta. Pahimmillaan tämä voi johtaa haluun kieltää koko ilmastonmuutos. Näin voi käydä esimerkiksi, jos omassa sosiaalisessa kuplassa esiintyy roolimalleja, jotka pitävät ilmastonmuutospuheita huuhaana.
Viides este, joka on jossain mielessä kaikkien edellisten taustalla, liittyy kulttuuriseen identiteettiin. Kokemus kuulumisesta johonkin ryhmään ja sen arvojen ja asenteiden jakaminen on meille ihmisille tärkeä. Siksi suodatamme herkästi pois kaikkea, mikä kyseenalaistaa tätä identiteettiä. Kulttuurinen identiteetti runnoo faktat alleen.
Mitä hyötyä esteiden tunnistamisesta on?
No ainakin ymmärrys siitä, että ei kannata turhaan lyödä päätä seinään, jos seinän voi kiertää. Stoknes hahmottelee onnistunutta ilmastoviestintää viiden periaatteen pohjalta: 1) Puhu asioista, jotka tapahtuvat lähellä ja koskettavat ihmisiä henkilökohtaisesti ja konkreettisesti. 2) Kehystä ilmastonmuutos tavalla, joka ei herätä liian voimakkaita kielteisiä tunteita. 3) Vähennä dissonanssia tuomalla esiin konkreettisia toimintamahdollisuuksia. 4) Vältä herättämästä syyllisyyttä, joka usein johtaa kuulijan puolustuskannalle. 5) Vähennä kulttuurista ja poliittista vastakkainasettelua.
Edellä mainitut periaatteet ovat monille meistä tuttuja ja jo käytössä. Miksemme käyttäisi niitä vieläkin johdonmukaisemmin. Ilmastoisovanhempien jäsenillä on valtava määrä tietoa, taitoa ja kekseliäisyyttä. Ja ennen kaikkea meillä on halu muuttaa maailmaa ja suojella pienimpiä. Miten valjastaisimme nämä entistäkin tehokkaammin lisäämään painetta niitä kohtaan, joilla on eniten valtaa päättää tulevaisuudestamme. Me olemme poliittisesti sitoutumaton yhdistys. Me voimme purkaa kulttuurista vastakkainasettelua ja painottaa sitä, että tässä asiassa olemme kaikki samalla puolella.
Kulttuurissa, joka korostaa lyhyen aikavälin taloudellista hyötyä ja välitöntä mielihyvää, on vaikea motivoida ihmisiä toimintaan, jonka tuloksia ei välttämättä ole itse edes todistamassa. Siksi iäkkäiden ihmisten ilmastoaktivismi on erityisen merkittävää. Mielihyvä on toki meillekin tärkeää. Se voi tulla esimerkiksi yhdessäolosta, tunteesta, että tekee jotain tai vaikka paradoksaalisesti siitä, että seisoo rankkasateessa, helteessä ja pakkasessa osoittamassa mieltä, näkee vaivaa, kärsii hetken. Ideoidaan yhdessä, miten saamme joukkoamme kasvatettua ja päättäjät pysymään paremmin hereillä.
Lähteet:
Per Espen Stoknes: What We Think About When We Try Not To Think About Global Warming. Toward a New Psychology of Climate Action. Chelsea Green Publishing, 2015.
Timo Miettinen YLEn Uutispodcastissa 29.12.2024.
Marja Saarenheimo
Ilmastoisovanhempien hallituksen jäsen
FT, psykologi
Teksti on julkaistu aiemmin Ilmastoisovanhempien blogissa 8.1.2026. Lupa saatu.
