Long Playn artikkelissa Esa-Pekka Salosen mietteitä Wagnerista ja nykyajan tuhoenteistä

Esa-Pekka Salosen ja Helsingin kaupunginorkesterin konserttiharjoitukset Huvila-teltassa Helsingin juhlaviikoilla v. 1997. Kuva: Tuomas Jääskeläinen, CC BY 4.0

Taide- ja kulttuuriaiheisiin erikoistunut toimittaja Suna Vuori on tehnyt peräti 57-sivuisen haastatteluihin pohjautuvan artikkelin Esa-Pekka Salosen kapellimestari ja säveltäjä puoliskoista. (Aika vs. Salonen, 28.3.)

Virkistävän avoimesti Salonen kuvailee suhdettaan erityisesti Wagneriin musiikkiin, jonka neljästä osasta koostuvaa Ring-sarjaa hän johtaa Kansallisoopperassa vuoteen 2021 asti.

Salonen kuvaa Wagnerin musiikkia niin voimakkaaksi, että se tunkeutuu suoraan verenkiertoon kuin alkoholi tai huume. Wagnerin oopperat vievät Salosen ikään kuin toiseen sfääriin, jossa ajan puristuminen kokoon luo oman vireystilansa. Parhaimmillaan syntyy voimakas yhteyden tunne musiikin, esittäjien ja yleisön kanssa.

Wagnerin oopperan jälkeen kuulija voi olla jopa hieman pökerryksissä ja kokea kuin olisi ”käynyt toisessa ulottuvuudessa tai hengittänyt ilmaa, jollaista ei ole missään muualla.” (s. 11, Aika vs. Salonen.)

Weimarin loppukausi ja nykyajan tuhoenteet

Artikkelin loppupuolella Salonen kertoo pitävänsä uusimpia sävellyksiään (Castor ja Pollux) kuin Saksan Weimarin tasavallan loppuaikoina kirjoitettuina:

”On lähestyvä totalitarismi, lähestyvä katastrofi, ehkä vieläkin pahempaa. Ja me vain jatkamme leikkimistä… Weimarin tavattoman rikas ja monipuolinen taide-elämä päätti olla huomaamatta mitä tapahtui. Tai ehkä se huomattiinkin ja tehtiin mitä voitiin, mutta ei voitu paljon. Jos jollekin tulee mieleen, että tässä on jotain symmetriaa tähän aikaan, ikävä kyllä näin on. Tuskallisen paljon yhtäläisyyksiä.” (s. 50)

Viimeisenä klassisen musiikin säveltäjänä, jolla oli suuri yhteiskunnallinen voima, Salonen pitää Dimitri Šostakovitšia. Ihmiset saattoivat silloin jopa leiriytyä lipputoimiston eteen päästäkseen Šostakovitšin teoksen ensiesitykseen ja keskustelivat viikkokausia teoksen aiheista ja niiden merkityksistä. Myös Suomessa saatettiin ennen keskustella laajasti esimerkiksi näytelmistä.

Puhe taiteesta on sittemmin hiljentynyt kaikkialla – etenkin politiikassa, ja Salonen haluaa muistuttaa, kuinka sanomaa kaikille kuuluvasta oikeudesta taiteeseen ja sivistykseen pitivät Suomessa yllä niin alkiolaiset kuin työväenliikekin.

Long Playn pitkä artikkeli on niin virkistävä lukukokemus, että toivoisi Esa-Pekka Salosen voivan inspiroida ajatuksillaan useamminkin suomalaista kulttuurikenttää.

Olisi hienoa, jos hän voisi olla mukana vaikka vain ideoimassa Ylelle kulttuuriohjelmien ja -keskustelujen sarjaa. Koronan takia peruttujen esitysten takia Salosella saattaisi juuri nyt olla aikaa johonkin uuteen projektiin.

MIKAEL KALLAVUO