Kun 2000-luvun globaalipolitiikan onnistumisista keskustellaan, äärimmäisen köyhyyden väheneminen nousee käytännössä aina esiin. Tilastojen perusteella ilmiö onkin todellinen ja itse asiassa köyhyyden vähenemisen vauhti on varsin vakuuttavaa. Kehitysrahoituksen vaikuttavuuden osoittamisen kannalta kyseessä on tärkeä trendi.
Yksioikoiset tarinat edistyksestä ovat kuitenkin aina karkeita ja kehitysyhteistyöjärjestelmällä on paljon muitakin ulottuvuuksia ja tärkeitä oikeutusperustoja. On tärkeää hahmottaa, mitä äärimmäisen köyhyyden väheneminen tarkoittaa – ja mitä se ei tarkoita. Asiaan kuuluu runsaasti metodologisia valintoja ja varauksia, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi.
Optimismin tuotantoa: äärimmäinen köyhyys ja globaalit tavoitteet
Äärimmäisen köyhyyden kehittymistä on seurattu erityisen tarkasti vuosina 2000–2015 globaalipolitiikkaa ohjanneiden YK:n Vuosituhattavoitteiden yhteydessä. Tavoitteisiin kirjattiin äärimmäisen köyhyyden puolittaminen, ja kun se näytti tapahtuvan jo muutama vuosi ennen vuotta 2015, tavoitteesta tuli erityisen näkyvä: tarjolla oli konkreettinen osoitus edistyksestä.
Tavoitteen saaman huomion nojalla kuvittelisi olevan päivänselvää, että sen sisältö on yksiselitteinen ja hyvin tunnettu. Valitettavasti asia näyttää olevan päinvastoin.
Jo Vuosituhattavoitteiden sisältö oli tarkoituksellisen hämärästi valittu. Vaikka yleisesti puhuttiin köyhyydessä elävien määrän puolittamisesta, kyse ei ollut määrästä vaan osuudesta, ja vieläpä suhteessa selvästi vuotta 2000 varhaisempaan vertailuvuoteen 1990. Tuolloin kriittiset tutkijat laskivat, että 19 prosentin vähennys äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrässä tavoitteiden asettamisesta vuoteen 2015 riittää siihen, että köyhyys on määritellyllä tavalla puolitettu. Oli vaikea välttyä vaikutelmalta, että edistystä haluttiin liioitella sopivien määritelmien valinnalla.
Vuosituhattavoitteiden jälkeen päämääräksi on nostettu äärimmäisen köyhyyden poistamisen maailmasta kokonaan. Tavoitevuosi on 2030. Uusissa niin sanotuissa kestävän kehityksen tavoitteissa (SDG) on toki paljon muutakin sisältöä: itse asiassa joidenkin kritiikkien mukaan tavoitteet kurkottavat jo liian moneen suuntaan. Köyhyyden vähentäminen, ja nyt siis poistaminen, on kuitenkin pysynyt keskeisenä tavoitteena.
Äärimmäisen köyhyyden määritelmiä
Tarvitseeko entistä harvemman kärsiä äärimmäisestä köyhyydestä? Vastaus edellyttää äärimmäisen köyhyyden merkityksen tuntemista ja määrittelyä.
Äärimmäinen köyhyys voidaan itse asiassa ymmärtää kahdella eri tavalla. Ensinnäkin se on eettinen ongelma. Äärimmäisen syvä köyhyys on niin tuhoisaa ihmisarvoisen elämän edellytyksille, että siihen tulisi suhtautua selvästi vakavammin, kuin mihin tahansa muuhun resurssiniukkuuteen.
Urbanisaatio nostaa äärimmäisessä köyhyydessä elävien elinkustannuksia
Toiseksi äärimmäinen köyhyys on Maailmanpankin käyttämä eksakti määritelmä tilastolliselle ilmiölle. Maailmanpankin määritelmässä ihminen elää äärimmäisessä köyhyydessä, jos hänen ostovoimansa on alle 1,9 dollarin päivässä. Rajaa on tarkastettu alkuperäisestä 1,08 dollarista. Lähiaikoina rajaa ollaan jälleen tarkastamassa, nyt 2,15 dollariin.
Nämä kaksi merkitystä eivät ole automaattisesti päällekkäisiä. Tilastollisessa määritelmässä ehkä yllättävintä ja eettisen määritelmän kannalta hämäävintä on, ettei sitä ole määritelty vastaamaan perustarpeiden kuluja. Vaikka äärimmäistä köyhyyttä pidetään ongelmana siksi, että riittävän ravinnon ja muiden perustarpeiden puute nakertaa ihmisarvoisen elämän edellytyksiä, ei Maailmanpankin köyhyysrajan ylittäminen takaa näiden tarpeiden täyttymistä.
Globaali köyhyysraja onkin alun perin valittu ottamalla 30 köyhän maan käyttämät kansalliset köyhyysrajat ja laskemalla niiden mediaani. Kyse ei siis ole pyrkimyksestä määritellä, minkä tulotason saavuttaneen ihmisen voi katsoa vapautuneen äärimmäisestä köyhyydestä. Äärimmäinen köyhyys on näin ollen tilastollinen sopimus, jonka olisi yhtä hyvin voinut tehdä jollain toisellakin tavalla.
Matala raja
Toinen merkillepantava seikka äärimmäisen köyhyyden määritelmässä on, että raja ei mittaa rahaa, vaan ostovoimaa. Puhuttaessa 1,9 dollarista päivässä monelle tulee mieleen, että summalla voi varmaankin köyhän maan hintatasolla pärjätä ainakin välttävästi. Köyhyysraja ei kuitenkaan ole 1,9 dollaria, vaan rahamäärä, joka vastaa 1,9 dollarin ostovoimaa Yhdysvalloissa. Toisin sanoen raja on käytännössä huomattavasti matalampi kuin useimmiten mielletään.
Koska raja on asetettu äärimmäisen matalalle tasolle, sen yläpuolelle nouseminen merkitys on kyseenalainen. Voidaanko todella sanoa, että ihminen on noussut äärimmäisestä köyhyydestä, jos hänen ostovoimansa vastaa kahta dollaria päivässä?
Monet tutkijat ovatkin esittäneet, että äärimmäisen köyhyyden muutoksia seuratessa tulisi käyttää huomattavasti korkeampaa köyhyysrajaa. Esimerkiksi kolme tai neljä kertaa nykyistä äärimmäisen köyhyyden rajaa korkeampi taso voisi olla taso, jonka saavuttaneen ihmisen voitaisiin sanoa päässeen äärimmäisestä köyhyydestä. Kuva globaalista köyhyyden vähenemisestä saattaisi tällöin olla kuitenkin vähemmän valoisa: ylempää köyhyysrajaa käyttämällä edistys köyhyyden vähenemisessä näyttää hitaammalta.
Maailmanpankin tutkijat ovat itse vastanneet kritiikkeihin liian matalasta köyhyysrajasta toteamalla, että matala köyhyysraja on nimenomainen tarkoitus. Onhan köyhyysrajan tarkoitus mitata pelkästään absoluuttista eikä suhteellista köyhyyttä, ja odotusten tiedetään kasvavan tulotason noustessa. Toisin sanoen rajan määrittelyssä pienempänä pahana pidetään sitä, että köyhyyteen kuolevia ihmisiä tilastoidaan äärimmäisestä köyhyydestä nousseiksi, kuin sitä, että määritelmään eksyisi suhteellista elementtiä.
Toki Maailmanpankki tekee tilastoja myös käyttäen ylempiä köyhyysrajoja, $3.20 ja $5.50. Näiden kuitenkin sanotaan vain täydentävän varsinaista kansainvälistä köyhyysrajaa.
Myös siihen kiinnitetään toisinaan huomiota, että rahan kääntäminen ostovoimaksi voi tuottaa epätarkkuuksia. Ostovoiman mittaamisessa verrataan niin sanottujen hyödykekorien eli keskeisten tuotteiden hintaa eri maissa. Jos hyödykekoriin valitaan tuotteita, joihin köyhimmillä ei käytännössä ole varaa, tulos vääristyy. Viime aikoina tilastointi on kuitenkin kehittynyt teknisesti, joten voi olettaa, että tämäkin ongelma tiedostetaan ja pyritään huomioimaan.
Tulot ja tulojen tarve
Itse asiassa 1,9 dollarin ostovoima on niin vähän, että tällainen tulotaso yksinkertaisesti tappaa, jos ihminen on rahataloudesta täysin riippuvainen. Tuolla tulotasolla muut kysymykset kuin tietyn tulorajan ylittäminen tai alittaminen voivat olla paljon tärkeämpiä. Maaseudulla voi pärjätä kohtuullisesti, jos pystyy kasvattamaan ruokaansa itse, kalastamaan ja niin edespäin. Kaupunkialueilla tilanne on paljon vaikeampi, ja erilaiset epäviralliset verkostot ja ruohonjuuritason solidaarisuus korostuvat.
Äärimmäisen köyhien määrä nousisi jopa kahteen miljardiin, jos huomioidaan kustannuserot
Vaikka ostovoima kertoo aika hyvin sellaisten tilanteiden eron, jossa ihmisellä on käytössään kuukaudessa 3000 tai 2000 euroa, se ei kerro äärimmäisessä köyhyydessä elävien selviytymisen mahdollisuuksista riittävästi. Huolestuttava jatkokysymys kuuluu: ovatko näiden ihmisten selviytymisen strategiat heikentyneet? Onko urbanisaation nopeus, heikkenevät luonnonresurssit, solidaarisuuksien rapautuminen ja moni paikoin otettaan koventava yhteiskunnallinen kuri pitänyt huolen siitä, että äärimmäisen köyhyyden rajan tuntumassa on itse asiassa entistä vaikeampi elää – vaikka tulotaso olisikin heilahtanut viivan yläpuolelle?
On syytä erotella kaksi eri asiaa: tulot ja tulojen tarve. Kun maailma vaurastuu, tulojen tarve luonnollisesti kasvaa. Tämä ei tarkoita sitä, että ihmiset ainoastaan tottuisivat materiaalisesti hieman siedettävämpään elämään, esimerkiksi monipuolisempaan ruokaan. Pikemmin samojen perustarpeiden tyydyttäminen voi edellyttää vauraammassa yhteiskunnassa korkeampaa ostovoimaa, kun esimerkiksi kommunikaation muodot muuttuvat ja liikkumisen tarve kasvaa. Maailmanpankki tilastoi 700 miljoonaa ihmistä äärimmäisen köyhiksi köyhyysrajan mukaan, mutta luku nousee noin kahteen miljardiin, jos huomioidaan samojen toimintakykyjen edellyttämät kustannukset eri maissa.
Samasta syystä sinänsä hyvät pyrkimykset tarkentaa köyhyystilanteen muutoksia ottamalla huomioon kotitarveviljelyn taloudellinen arvo, ovat rajallisia. Ehkäpä aikaisemmin käytetyssä köyhyystilastossa ihmisellä oli vaikkapa dollarin ostovoimaa vastaavasti itseviljeltyä ruokaa, ja nykyisin kaksi dollaria rahaa: rikastuminen on siis tilastoa näin korjaten dollari, ei kaksi dollaria kuten pelkkä tulotaso antaisi ymmärtää. Mutta nykyisin ihmiset taas saattavat tarvita kulutusta, joita ennen ei olisi tarvinnut, jo ruokaa saadakseen.
Kulutustaso ei myöskään sano mitään siitä, mitä palveluita on saatavilla ilman rahaa. Esimerkiksi koulu- ja perusterveydenhoidon maksujen poistaminen monissa maissa on epäilemättä parantanut köyhyydessä elävien ihmisten elämää merkittävästi, mutta tämä ei tietenkään näy suoraan heidän tuloissaan.
Varmuus, osallisuus, yhteisö
On yleisemminkin paljon köyhyyden ulottuvuuksia, joita tuloja mittaamalla ei tavoiteta. Tilastojen tekijät toki tuntevat nämä rajoitteet, mutta populaarissa keskustelussa tuloköyhyys esitetään yleensä mutkattomasti köyhyyden koko merkityksenä.
Alin köyhyysraja 3–4 kertaa korkeammalle tasolle
Ensinnäkin köyhyys tilastoissa jo lähtökohtaisesti olettaa, että kyseessä on yksilön ominaisuus. Ympäröivällä yhteisöllä ei silloin ole tilastoinnin kannalta merkitystä. Kuitenkin ympärillä olevien ihmisten rikkaus tai köyhyys vaikuttaa paljon muuhunkin kuin odotuksiin tulotasosta. Usein sosiaaliset turvaverkot ovat kuitenkin köyhyydessä pärjäämisen kannalta keskeisiä. Ehkä köyhyyden ydin onkin sellaisissa yhteiskunnallisissa suhteissa, joita ostovoimaa tutkimalla ei edes periaatteessa voi havainnoida?
Toinen olennainen kysymys liittyy varmuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuisi toivottavalta, että äärimmäisestä köyhyydestä nouseminen merkitsisi edes jonkinlaista luottamusta siihen, että seuraavana vuonna ei palata äärimmäiseen köyhyyteen.
Ylivoimainen enemmistö äärimmäisestä köyhyydestä nousseista on jäänyt Maailmanpankin käyttämän kahden köyhyysrajan väliin. Ylempi köyhyysrajakin on erittäin matala, ja köyhyyden väheneminen on tätä rajaa katsoen huomattavasti hitaampaa kuin alemmalla köyhyysrajalla. Monet äärimmäisestä köyhyydestä nousseet myös valuvat takaisin alemman rajan alle.
Äärimmäisen köyhyyden väheneminen on siis merkinnyt sitä, että mittaushetkellä useampi ihminen on näiden köyhyysrajojen välissä kuin alemman köyhyysrajan alla. Se on toki lähtökohtaisesti myönteistä, mutta ihmiselämän kokemuksen näkökulmasta voi olla liioiteltua puhua siitä, että tämä määrä ihmisiä on ”noussut köyhyydestä”, kuten julkisessa keskustelussa usein tiivistetään. Monet tutkijat ovatkin kritisoineet köyhyystilastoja siitä, että ne kääntävät katseen ”eilisen eikä huomisen köyhyyteen”, toisin sanoen sivuuttavat tulevaisuusperspektiivin ja sen, kuinka epävarmaa ja haavoittuvaista elämä köyhyydessä on.
Olen itse kutsunut tätä ”mikro-investointinäkökulmaksi”. Toisin sanoen tuloja tulisi ajatella toimeentulon lisäksi tulevaisuuden kautta. Köyhyydessä elävien ihmisten mahdollisuudet parantaa elämäänsä riippuvat usein luottamuksesta tulevaisuuteen, kun positiivinen tulevaisuuskäsitys mahdollistaa pienten parannusten tekemisen.
Lopuksi
Äärimmäisen köyhyyden väheneminen on hienoa, mutta tilastojen rajoitteet on syytä huomioida. Myös kansainvälisiä köyhyyden vähentämistavoitteita esitetään usein tarkoitushakuisesti ja liioitellen, mikä huomattiin erityisesti Vuosituhattavoitteiden yhteydessä.
Tuloköyhyyden vähentyminen tarkoittaa vähintäänkin sitä, että ihmiset käyttävät enemmän rahaa kuin ennen. Sillä usein on yhteys todelliseen elämän helpottumiseen. On kuitenkin huomattava, että tulojen tarve voi nousta merkittävästikin, ja esimerkiksi aliravitsemuksen ja köyhyyden toisinaan ristiin menevien trendien tulisi herättää perusteltua huolta.
Äärimmäisen köyhyyden vähenemisen ymmärtämiseksi tulisi aina seurata useampaa köyhyysrajaa rinnakkain, ei ainoastaan äärimmäisen matalaa $1,9 rajaa. On myös huomattava, että tilastot jättävät näkyvistä huomattavan tärkeitä asioita, kuten erilaiset turvaverkot, maksuttomasti saatavilla olevat tavarat ja palvelut, ja tulevaisuuden näkymät. Globaalin tason tilastot sivuuttavat väistämättä monia paikalliseen kontekstiin liittyviä tekijöitä, jotka saattavat kuitenkin olla äärimmäisessä köyhyydessä elävien kannalta olennaisimpia. Tilastoilla on paikkansa, mutta niiden perusteella ei kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä.
Tämä ei tarkoita pelkästään tarvetta tarkastaa optimistista tarinaa pessimistisempään suuntaa. Esimerkiksi 1990-luvun kehityspolitiikan virheiden korjausliikkeenä monissa matalan tulotason maissa on poistettu tai kohtuullistettu peruskoulutuksen ja terveydenhuollon maksuja, mikä on äärimmäisen tärkeä tulotilastoissa näkymätön tekijä.
Toisaalta äärimmäisen köyhyyden kriteerit ovat laajentuneet ja niitä tulee edelleen monipuolistaa. Köyhyysrajojen ohella uusimmissa globaaleissa kehitystavoitteissa on alettu puhua entistä enemmän eriarvoisuudesta. Keskustelun ulottaminen eriarvoisuuteen laajentaa käsityksiä köyhyydestä, kannustaa kehittämään monipuolisempia välineitä köyhyyden tutkimiseen, ja auttaa näkemään yksinkertaistavien edistyskertomusten tai niiden vastakohtien yli.
- Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.
Linkkejä aiheeseen:
YK: Eradicate extreme poverty and hunger: https://www.mdgmonitor.org/mdg-1-eradicate-poverty-hunger/
Maailmanpankki: https://www.worldbank.org/en/topic/poverty
