Teksti: Kaisa Huttunen
Hyvinvointialueet perustettiin vuoden 2023 alussa takaamaan kaikille suomalaisille yhdenvertaiset, saavutettavat ja laadukkaat sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelut ja vahvistamaan ennaltaehkäiseviä ja perustason palveluja.
Perustamisjärjestys oli tämä: valittiin johto ylhäältä alaspäin ja määriteltiin johdon palkat. Rakennettiin hallinto. Käynnistettiin toiminta.
Hyvinvointialueet saivat varsin laajasti päättää toimintansa järjestämisestä ja valtion yleiskatteisen rahoituksen kohdentamisesta. Samalla tiedettiin, että vakavat talouden tai järjestämiskyvyn ongelmat voivat johtaa arviointimenettelyyn ja valtion ohjauksen vahvistumiseen.
Jo ensimmäisinä toimintavuosina lähes kaikki alueet ajautuivat taloudellisiin vaikeuksiin.
Hyvinvointialueiden sisäisessä puheessa ja säännöllisesti toistuvissa massiivisissa henkilöstöinfoissa uhkakuvaa rakennettiin etenkin arviointimenettelystä, jota nyt tuli välttää kaikin keinoin. Näin siitäkin huolimatta, että mahdollisen arviointimenettelyn mukanaan tuoma muutos kohdistuisi ennen kaikkea hyvinvointialueen omaan päätösvaltaan ja tätä myöten johtoon ja sen asemaan, ei niinkään työntekijöihin tai asiakkaiden mahdollisuuksiin saada tarvitsemansa palvelut.
Säästämisestä tuli alueen keskeinen tavoite ja sen johdon elinehto.
Säästäminen hyvinvointialueilla tapahtuu seuraavasti:
Kun käytettävissä oleva rahoitus ja tarvittavan sopeutuksen määrä ovat selvillä, hyvinvointialue ratkaisee itse, miten sopeutus toteutetaan ja mihin säästöt kohdistetaan.
Säästötavoite ei jää hyvinvointialueen yhteiseksi miljoonaluvuksi. Se pilkotaan organisaatiossa alaspäin toimialoille, palveluille ja yksiköille, joista jokainen saa oman osuutensa säästettäväksi ja seuraa sen toteutumista omassa taloudessaan.
Työntekijät kutsutaan mukaan ”yhteisiin säästötalkoisiin”. Kannustimena toimii yhtäältä palkitseminen, usein ennen kaikkea sosiaalinen palkitseminen: olemme hyvä tiimi, kannamme yhdessä vastuumme, olemme onnistuneet, voimme olla ylpeitä, olet esimerkillinen hyvinvointialueen työntekijä. Toisaalta mukana kulkee uhka: jos emme säästä riittävästi, joku voi menettää työpaikkansa, olisihan se ikävää, jos hyvä työkaveri joutuisi lähtemään.
Näin säästäminen ei enää ole vain taloudellinen välttämättömyys, vaan tavoiteltava hyve, ja siinä onnistuminen ei ainoastaan työn ja työntekijän arvon, vaan myös kollegiaalisuuden ja sosiaalisen lojaliteetin mittari. Hyvä työntekijä säästää, hyvä tiimi saavuttaa säästötavoitteensa ja hyvä johtaja pitää yksikkönsä budjetissa.
Sosiaali- ja terveyspalveluissa säästön kohde ei kuitenkaan ole abstrakti menoerä. Säästetty euro voi tarkoittaa palvelua, jota asiakas ei saanut, tarvetta, johon ei vastattu, tai apua, joka ei tullut.
Säästön, kivan tiimihengen ja johtajan vahvistuvan aseman maksaa silloin juuri se ihminen, jonka etu tulisi lain, ammattietiikan ja koko palvelujärjestelmän alkuperäisen tarkoituksen mukaan turvata.
Tämä ristiriita häivytetään hyvinvointialueen puheessa. Asiakkaan asemaan vaikuttava säästö muuttuu ”sopeuttamiseksi”, ”tuottavuudeksi”, ”palvelurakenteen keventämiseksi” tai ”resurssien tarkoituksenmukaiseksi kohdentamiseksi”.
Työntekijä on niin täysillä mukana yhteisen organisaation pelastamisessa, että hän unohtaa ydintehtävänsä: asiakkaan auttamisen.
Kun organisaation keskeinen, ja usein lähes ainoa, mitattava onnistumisen kriteeri on säästäminen, alkaa toiminta mukautua siihen, mitä mitataan ja mistä palkitaan. Organisaatio tekee sitä, mihin sen kannustimet sitä ohjaavat.
Ongelmaa syventää se, että säästämistä jyvitetään organisaation rakenteen mukaisesti, vaikka ihmisten elämä ja palvelujen vaikutukset eivät noudata organisaation rajoja.
Jos säästö aiheuttaa kustannuksen toiselle yksikölle, se ei näy ensimmäisen yksikön tuloksessa. Vaikka tänään käytetty raha säästäisi moninkertaisen summan viiden vuoden kuluttua, se ei näy tämän vuoden tuloksessa. Eikä talousarviossa näy lainkaan se mittaamaton inhimillinen ja ylisukupolvinen kärsimys, jonka tarvittavan avun epääminen aiheuttaa asiakkaalle ja hänen läheisilleen.
Järjestelmä palkitsee välittömien kustannusten pienentämisestä.
Hyvinvointialuetta ei kiinnosta, voiko 7 000 euron päihdekuntoutus palauttaa ihmisen työelämään ja veronmaksajaksi vuosikymmeniksi. Sen sijaan kysytään, voidaanko 7 000 euron meno välttää juuri nyt tarjoamalla tilalle esimerkiksi tunnin keskusteluaika joka toinen kuukausi.
Hyvinvointialuetta ei kiinnosta, voidaanko muutaman tuhannen euron kotipalvelun avulla ehkäistä lapsen tilanteen kriisiytyminen ja myöhemmin satojatuhansia tai miljoonia maksava huostaanotto. Sen sijaan kysytään, voidaanko kalliin palvelun kustannus välttää tämän vuoden talousarviossa jättämällä se vielä myöntämättä.
Lopputulos ei ole sattuma. Järjestelmä tuottaa aina sitä, mitä se mittaa ja palkitsee.
Yhteiskuntakriittisellä ajattelulla ja rakenteellisella sosiaalityöllä olisi tähän sanottavaa. Sosiaalityön tehtävänä on tunnistaa ja tehdä näkyväksi niitä yhteiskunnallisia rakenteita ja epäkohtia, jotka tuottavat ja ylläpitävät pahoinvointia.
Mutta kun säästäminen on nostettu yhteiseksi hyveeksi ja paitsi organisaatioon myös sen sosiaaliseen yhteisöön sitoutumisen mittariksi, ei sen seurauksista puhuva työntekijä enää näyttäydy asiakkaan oikeuksien puolustajana. Hänestä tulee epälojaali, hankala ja yhteisen tunnelman pilaaja.
Sekään ei ole sattumaa. Kriittisen ajattelun vaientamisesta tulee hyvinvointialueen säästölogiikan välttämätön jatke.
Kaisa Huttunen,
puheenjohtaja, Sosiaalityöntekijäin liitto ry
Artikkeli julkaistu aiemmin Kaisa Huttusen Facabook sivullla 3.11.2026. Lupa saatu
