Kirjoittaja: JP Jakonen
Taloyhtiömme postilaatikkoon saapui kirje. Siinä kaupattiin valokuitua, jonka avulla koteihin luodaan nopea ja varma nettiyhteys. Kirjeessä mainittiin, miten tämänkaltaista tietoliikennettä voidaan nykyisessä maailmantilanteessa pitää ”kriittisenä infrana”.
Se oli hyvää myyntityötä. Vaikuttaminen epävarmuuteen ja pelkoon pitää mielen virkeänä ja valppaana. Eikä siinä ole mitään väärää – elämme epävarmuuden ajassa, jossa uusi normaali on perin epänormaalia.
Samanlaista kriittistä infraa tarvitaan myös ihmisen sisäpuolelle, mielen turvarakenteisiin. Sitä loimmekin yhdessä kollegani Matti Kamppisen kanssa uutta kirjaa tehdessämme. Teimme humanistista insinöörityötä kahden henkisen valokuidun kimpussa.
Ensimmäistä työn tulosta kutsumme Kerrostalomalliksi®. Sen avulla usein näkymättömät maailmankuvat ja mielenmaisemat saadaan nostettua päivänvaloon. Samalla selkiytyy miksi ei kannata kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu.
Ajattele paljon puhuttuja kulttuurisotia. Ne tuntuvat, jos niitä yhtään pysähtyy miettimään, oikeastaan aika kummallisilta. Eri mieltä olevat ihmiset sinällään yhtenäisessä kansakunnassa ovat valmiita puolustamaan mielipiteitään väkivaltaan asti. Tämä ilmiö on toki tuttua vuosisatojen ja -tuhansien myötä. Vakaassa länsimaisessa yhteiskunnassa se herättää silti hämmästystä. Vaurauden keskelläkö meidän pitää silti sotia ajatustemme vuoksi?
Jos tätä tarkastellaan Kerrostalomallin kautta, ilmiö on selkeämpi.
Ensimmäisestä kerroksesta näkyy oma piha. Ajattelu on itsekeskeistä. Vahvin johtaja on alfauros, joka määrää muita. Toisesta kerroksesta näkyy yhteinen piha. Ajattelu on ryhmäkeskeistä. Johtaja on se, joka valvoo roolien ja sääntöjen hallintaa. Kolmannesta kerroksesta näkyvätkin jo kaikki pihat, kaikkialla. Ajattelu on modernia, maailmakeskeistä, globaalia. Johtajuus on ansioiden myötä tulevaa asemaa, monimutkaisen todellisuuden sääntöpohjaisuutta ja asteittain jo systeemistä. Neljäs kerros paljastaa marginaalit – ne pienet tarinat ja identiteetit, jotka jäävät suurten tarinoiden, sääntöjen ja kerrostalojen varjoihin.
Jokainen näistä maisemista uskoo vakaasti oman todellisuutensa ylivertaisuuteen. Yksikään niistä ei vielä aidosti kykene ottamaan kokonaisuuden näkökulmaa, vaikka juuri sitä tarvitaan monimutkaisen todellisuuden johtamisessa. Vähimmillään se tarkoittaisi systemaattista kykyä irtautua omasta perspektiivistä ja uskoa hiukan vähemmän oman maailmankuvan autenttisuuteen.
Tiedän, se kuulostaa jakomielitautiselta. Eikö terve minuus ole juuri sellainen, joka ottaa todesta näkemänsä asiat? On se sitäkin – mutta melko joustamatonta se on henkisen huoltovarmuuden kannalta.
Hyvä ja viisas ja tulevaisuuteen kurkottava yhteiskunta on sellainen, jossa kaikki mielenmaisemat, maailmankuvat ja näkökulmat hyväksytään. Johtajalta – oli hän sitten valtiollisella tasolla tai yksityisen sektorin johtaja – vaaditaan näin ollen paradoksin sietämistä. Hänen pitää olla niin joustava omassa sisäisessä maailmassaan, että voi samaan aikaan ottaa todesta muiden näkemät maisemat ja olla ottamatta todesta omaa maisemaansa.
Tähän avuksi kehitimme toisen henkistä huoltovarmuutta avustavan kuvion. Sille annoimme nimeksi V-käyrä. Se kuvaa sitä, miten samaan aikaan mielipiteidemme kanssa kasvaa koettu kärsimys.
Teknisesti ilmaistuna kyse on psykologisen kärsimyksen fenomenologiasta, arkisemmin sanottuna vitutuksesta.
Tuo epämääräinen negatiivinen tunnetila nousee asteittain (kuvion vasenpuoli). Sen ensimmäinen vaihe syntyy yhtä aikaa kärsimyksen kokemuksen myötä, kun valinnoista vapaasta tietoisuudesta nousevat luonnolliset tarpeemme ja preferenssimme (”Nyt pitää mennä vessaan”, ja ”Taidanpa mennä vesiklosettiin”) muuttuvat haluiksi, odotuksiksi, vaatimuksiksi ja uhkavaatimuksiksi. Jos nämä eivät toteudu, alkaa vituttaa.
Jos osaamme poistua V-käyrältä (kuvion oikea puoli) tai ainakin tiedostaa sen syntymekanismin, on meillä ja muilla helpompaa olla. Kaikkein yksinkertaisimmillaan se auttaa ottamaan omat halut, odotukset ja vaatimukset vähemmän tosissaan. Vakavilta ne voivat kyllä tuntua – mutta niin tuntuu vierustoverin V-käyrästäkin, kun siinä nousevat omat kilpailevat odotukset ja vaatimukset.
V-käyrällä on kaksi tarkoitusta. Toisaalta se osoittaa, miten kokemuksellisesti ahdas, tukahduttava ja henkistä ympäristöä saastuttava V-tunne syntyy tiettyjen vaiheiden kautta, ja usein niin nopeasti, että huomaamme sen vasta kuin on liian myöhäistä. V-käyrä toimii siis karttana maastoon, joka kiihtyneessä tilassa kiitää ohi liian nopeasti.
Toisaalta se näyttää, miten kaiken koetun kärsimyksen taustalla, eräänlaisena huomaamattomana, mutta alati läsnä olevana rauhoittavana taustahuminana, on valinnoista vapaa tietoisuus (kuvion alalaidassa). Tuo tietoisuus, jota erilaisissa viisausperinteissä kutsutaan eri nimillä (Ein Sof, Turiyatita, Tao), on hyvin arkinen kokemus kokemuksen takana. Sitä on vaikea huomata, koska se, joka sen huomaa, ei ole siitä erillään. Näin ollen se ei ole huomaamisen kohde ensinkään, vaan sen lähde.
Henkinen huoltovarmuus on näin ollen kahdentyyppistä.
Toisaalta meillä on keinoja ymmärtää toisiamme paremmin ja rakentaa suunnitelmia tuon ymmärryksen varaan. Jos tiedämme, että kakkoskerroksesta katsottuna maailma näyttää ryhmän kilpailulta toista ryhmää vastaan (ja tiedämme kehityspsykologisesta tutkimuksesta, että tämä on yleisin kehityskerros maailmassa), voimme ennustaa globaalin myllerryksen jatkuvan vielä pitkään. Si vis pacem, para bellum.
Ja toisaalta voimme levätä jatkuvasti käynnissä olevassa valinnoista vapaassa tietoisuudessa, josta katsottuna kaikki mielen ja maailman oikut ovat vain nyppyjä nukkamatolla, aaltoja tyynen meren pinnalla, tähtipölyä mittaamattomassa avaruudessa. Olemme olentoja, joilla on ainutlaatuinen olemus, mutta ennen kaikkea kyse on olemisesta, verbinä – vailla subjektia tai objektia. Know yourself to be the changeless witness of the changeful mind.
Ajattelun työkalut ovat usein hyvin käsitteellisiä. Kestävä henkinen kehitys -kirjassamme olemme yrittäneet astua ulos pelkästä abstraktiosta ja kuvallistaa näitä työkaluja. Vaikka omasta mielestämme olemme tehneet oikein hyvää työtä, ei työkaluista ole iloa ellei niillä rakenneta.
Kokeile siis itse. Tutki Kerrostalomallia tai V-käyrää, ja sovella niitä johonkin kinkkiseen tilanteeseen. Katso rakentuuko jotain uutta tai yllättävää. Jos rakentuu, olemme iloisia. Silloin tiedämme, että henkinen valokuitu ulottuu sinunkin kotiisi. Kriittistä infraa kun pitää vahvistaa konkreettisten työkalujen lisäksi myös ajattelun työkaluilla.
Poliitikkojen puheissa toistuu ajatus resilienssistä eli suomalaisittain sisusta. Se on hyvä alku. Sisukkuutta ei ole turhaan pidetty suomalaisten kansanluonteena. Mutta luonne on ensisijaisesti ponnahduslauta kestävään henkiseen kehitykseen; ei sen päätepiste. Kun sisua täydennetään ajattelun työvälineillä, vaikkapa näillä edellä esitellyillä, saadaan aikaan kaJPsvua, joka on sekä kestävää että ajatonta. Siinäpä hengen valokuitua kerrakseen.
JP Jakonen on filosofian tohtori.
