sunnuntai, 29 maaliskuun, 2020

ANTTI RINNE RAKENTAA HYVINVOINTIVALTIOTA, ESIKUVANAAN OLOF PALME

Kuva: Jukka-Pekka Flander/SDP

Halu palauttaa SDP Olof Palmen viitoittamalle pohjoismaiselle tielle, kulkee punaisena lankana pääministerin tuoreessa elämänkerrassa Anni Rinne – koko tarina, (Matti Mörttinen & Lauri Nurmi, Into).

Esimerkiksi kun oikeistohenkinen suuntaus oli vallalla Paavo Lipposen (sd.) pääministerikaudella, niin Antti Rinne esitti rajua kritiikkiä SDP:n Turun puoluekokouksessa vuonna 1999:

”Sosiaalisdemokraattien ja kokoomuksen käytännön politiikan välillä ei näkynyt mitään eroja. [- -] Ihmisten luottamus sosiaalidemokraatteihin ja koko suomalaisen demokratian kautta vaikuttamiseen on romahtanut”, Rinne syyllisti istuvaa puheenjohtaja Lipposta. (s. 153, Antti Rinne – Koko tarina.)

Toive saada demarien puoluelaiva käännetyksi pari piirua vasemmalle oli myös Rinteen motiivina hänen lähtiessään haastamaan liian oikeistohenkisenä pidettyä puheenjohtaja Jutta Urpilaista vuonna 2014.

Pääministerinä Rinne onkin ryhtynyt toimeen. Hänen hallituksensa on pysäyttänyt liki kolmekymmentä vuotta jatkuneet hyvinvointivaltion leikkaukset ja lähinnä vauraille suunnatut veronkevennykset.

Antti Rinne on SDP:n vasemmistolaisin puheenjohtaja puoluetta vuosina 1987–91 johtaneen Pertti Paasion jälkeen,” kirjoitettiinkin Ylen kirja-arviossa (24.10.)

Nopeus leimaavin piirre

Yhtenä parhaimmista puolistaan Rinne pitää nopeutta. Hän valmistui liki ennätysajassa lakimieheksi ja on hoitanut tehokkaasti lukemattomia neuvotteluja työnantajien ja ammattiliittojen välillä.

Nopeus on ollut myös haitta, kun julkisuuteen on tullut kuin lonkalta heitettyjä aloitteita. Kun elämäkerrassa Rinne myöntää tiedostavansa itse tämän ongelmaksi, niin pääministerin omien tavoitteidensa kannalta olisi toivottavaa, että hän etukäteen käyttäisi avustajiensa kanssa enemmän aikaa aloitteidensa hiomiseen, jolloin niille kertyisi vakuuttavampaa yhteiskunnallista painoarvoa.

Vapaa-ajallaankin Rinne nukkuu vain viisi tuntia yössä ja lukee paljon. Hän arvioi lukunopeudekseen sata sivua tunnissa.

Elämäkerran mukaan Rinne ”ihaili 1970- ja 1980-lukujen demari-ikonia” Olof Palmea. Heillä on myös yhtymäkohtia, joita kirjassa olisi voinut tuoda enemmän esille. Nopean käsityskyvyn lisäksi kumpikin sai lähteä uralleen kohtuullisen vauraista oloista, mistä huolimatta heidän ulkoinen habituksensa ja vaatteensa ovat yleensä vaatimattomia.

Myös rasismin vastustaminen, solidaarisuuden osoittaminen ja luonnon huomioiminen ovat kumpaakin pääministeriä syvästi leimaavia piirteitä.

Ruotsalaisten kansankoti sai kiittää monesta asiasta Olof Palmea. Kuinka paljon Rinne ehti parantaa terveydenhoitoa ja koulutusta sekä vähentää syrjäytymistä ei liene kiinni niinkään hänen tahdostaan, kuin siitä lähtevätkö kansalaiset äänestämään hyvinvointivaltion palvelujen parantamisen puolesta seuraavissa vaaleissa.

(Matti Mörttinen & Lauri Nurmi: ANTTI RINNE – KOKO TARINA, 352 s., Into, 2019.)

PEKKA VISURIN KIRJA-ARVIO: Stephen Kotkin, Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941

Stephen Kotkin, Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941. Random House Penguin, 2017.

(Professori, eversti evp. Pekka Visurin kirja-arvio (11.11.19) on saatu Suomen Geopoliittisen Seuran internet-sivulta ja julkaistaan tässä lyhennettynä.)

Princetonin yliopiston professori Stephen Kotkin käsittelee laajan Stalin-elämäkertansa toisessa osassa vuosia 1929–1941[- -] Suomen kannalta merkittävää on, että Kotkin on uusien Moskovan arkistotietojen avulla tutkinut perusteellisesti myös talvisodan taustoja ja Stalinin päätöksentekoa tuohon sotaan liittyen.  

Enää ei Suomessa tarvitse toistaa, että ”sitten kun Kremlin arkistot aukeavat, talvisodan päätöksentekoon saadaan vihdoin valaistusta”. Nyt nuo arkistot ovat jo käytössä, ja Kotkin on analysoinut tapahtumia tarkasti ammattimiehen otteella.  [- -]

Syyskuusta 1938 alkaen Stalin valmistautui siihen, että Saksa ja muut läntiset suurvallat voivat yhdessä kääntyä hyökkäykseen itään, kun ne kerran pääsivät niin helposti sopimukseen Tshekkoslovakian pilkkomisesta. Neuvostoliiton puna-armeijaa ja sotateollisuutta ryhdyttiin vahvistamaan pikavauhtia, ja ”suuren terrorin” vaihe lopetettiin. Samalla Stalin ryhtyi varmistamaan etumaastoaan lännestä tulevan hyökkäyksen torjuntaan. Siihen kuului huhtikuussa 1939 neuvottelujen aloittaminen Ison-Britannian ja Ranskan kanssa liiton muodostamiseksi Saksaa vastaan. Suomikin liitettiin yhdessä Baltian maiden, Puolan ja Romanian kanssa välialueiden asemasta käytyihin neuvotteluihin. Liittosopimusta ei kesällä 1939 syntynyt länsivaltojen kanssa, vaan Hitler ja Stalin sopivat yllättäen keskinäisestä yhteistyöstä, joka julkistettiin yöllä 23./24. elokuuta.  

Pian seurasi Saksan hyökkäys Puolaan 1. syyskuuta ja länsivaltojen sodanjulistukset Saksalle parin päivän kuluttua. Neuvostoliitto miehitti sitten etupiirisopimuksen mukaisesti itäisen Puolan alueet 17. syyskuuta alkaen, minkä jälkeen Baltian maat saivat uhkavaatimuksen tukikohtien luovuttamiseksi ja Suomellekin esitettiin lokakuun alkupäivinä neuvottelukutsu Moskovaan.  

Kotkin selvittää Stalinin päätöksentekoa noissa vaiheissa ja korostaa sitä, että hän määräsi aktiivisesti kaikista ulko- ja puolustuspolitiikan tärkeistä toimista. Aikalaisille saattoi jäädä väärä kuva, koska Stalin ei juuri koskaan esiintynyt julkisuudessa, vaan antoi ministeriensä hoitaa puheet ja asiakirjojen allekirjoitukset. Siksi myös Suomessa on virheellisesti käytetty Hitler-Stalin-paktista 23.8.1939 Molotovin-Ribbentropin sopimuksen nimeä. 

Avautuneet arkistot kertovat, kuinka tarkoin Stalin ohjasi neuvotteluja ja kirjoitti itse muuan muassa Hitlerille meneviä viestejä. Hänellä oli myös strategista taitoa ja kokemusta toimia päätöksentekijänä ohittaen useinkin maansa hallituksen ja puolueen politbyroon organisaatiot. Stalinin emissaarit, muun muassa Boris Jartsev Helsingissä, hoitivat kosketuksenottoja. Kauppaneuvotteluja Saksan kanssa kävi ulkomaankauppaministeri Mikojan suoraan Stalinin laatimien toivomuslistojen pohjalta.

Suomea syksyllä 1939 koskeneiden Moskovan neuvottelujen selostamiseen ja arviointiin Kotkin käytti noin 30 sivua. Uutta on nimenomaan tarkka kuvaus siitä, miten tilannetta Kremlissä arvioitiin. Hän päätyi toteamaan, että Stalin kävi neuvotteluja tosimielessä ja rajoitetuin, verraten selvästi määritetyin tavoittein. Ne myös julkistettiin lokakuun lopulla, jolloin neuvostohallitus asetti arvovaltansa peliin harvinaisella tavalla. 

Kotkinin mukaan Suomea kohdeltiin eri lailla kuin Baltian maita, joille yksinkertaisesti saneltiin uhkavaatimukset tukikohtien luovuttamiseksi ilmeisenä tarkoituksena pohjustaa noiden maiden liittämistä Neuvostoliittoon. Suomen neuvotteluja kaikkine esivaiheineen valmisteltiin Kremlissä huolellisesti, ja Stalin henkilökohtaisesti johti niitä. Yksityiskohtaiset vaatimukset koskivat lopulta ensi sijassa Suomenlahden meripuolustusta, mikä tarkoitti verraten pientä rajansiirtoa Karjalan kannaksen rannikolla Koiviston ja Terijoen välillä sekä Suomenlahden ulkosaaria ja tukikohtaa Hankoniemellä tai lähisaarissa Itä-Karjalasta saatavia kompensaatioita vastaan. Jos tarkoituksena oli alun alkaen Suomen miehitys ja liittäminen Neuvostoliittoon, tuollainen menettely olisi ollut epäloogista. Poikkeuksellisen pitkän, kuukauden mittaisen neuvotteluvaiheen aikana Stalin osoitti olevansa valmis joustoihin, joskaan hän ei luopunut tärkeimmistä päämääristään.

Lopulta päätös neuvottelujen katkaisemisesta marraskuun puolivälissä ja sotavoiman käytöstä loi uuden tilanteen, jossa myös tavoitteiden asettelu ratkaisevasti muuttui. Puna-armeijalle annettiin käsky vallata Helsinki ja edetä aina Ruotsin rajalle saakka. Sotatoimien kiireinen aloittaminen osoittautui Stalinin virhelaskelmaksi, mutta se ei muuta arviota neuvottelujen tarkoituksesta. Niillä pyrittiin saamaan aikaan sopimus Leningradin turvallisuuden parantamiseksi.

Stalin joutui pian toteamaan, että hän oli saanut ennen sotaa vääriä tietoja Suomen vastarintakyvystä ja sisäpoliittisesta tilanteesta. Päätös sodasta irtautumiseen tarvittavista toimenpiteistä sekä hyökkäysvoiman lisäämisellä että rauhantunnusteluiden aloittamisella syntyi jo vuodenvaihteessa 1939/1940. Siihen kuului myös luopuminen Kuusisen hallituksesta, vaikka päätöstä ei julkistettu.

Stalin huolellisesti varmisti, etteivät Ruotsi ja Norja suostuisi läntisten suurvaltojen joukkojen interventioon. Siksi Norjalle annettiin lupaus, että Petsamo palautetaan Suomella, ja Ruotsille vakuutus jättää Ahvenanmaa koskemattomaksi. Moskovan rauhansopimuksessa 13.3.1940 Suomen kaakkoisraja vedettiin ns. Pietari-Suuren rajalinjalle, joka tyydytti Stalinia, ja hän saattoi todeta tavoitteet saavutetuiksi. Stalinin tärkein vaatimus neuvotteluissa oli ollut tukikohta Suomenlahden suulta, ja se tuli Hangosta rauhansopimuksen myötä.

Kotkinilla on ollut selvästi viehtymystä tiedustelutietojen hankinnan ja merkityksen korostamiseen, mutta näiden asioiden perusteellisella käsittelyllä on myös ansionsa. Hän selvittää havainnollisesti, kuinka Stalin terrorin vuosina tuhosi lähes koko tiedustelukoneistonsa, eikä sen uudelleenrakentaminen onnistunut helposti. Kelvottomat vakoilun amatöörit lähettivät virheellisiä tietoja muun muassa Helsingistä, mutta oli sentään päteviäkin tiedottajia Berliinissä ja Lontoossa.

Toisaalta Stalin pysyi sairaanloisen epäluuloisena tiedusteluorganisaationsa arvioita kohtaan ja halusi nähdä tiedustelun raakamateriaalia tehdäkseen itse johtopäätöksiä. Epäonnistuminen tiedustelussa talvisodan edellä vain vahvisti hänen epäilyksiään. Niinpä sitten alkuvuodesta 1941 Stalin sortui juuri epäluuloonsa pelätessään, että häntä provosoidaan Saksan hyökkäyksen uhalla. Viime hetkeen asti Stalin oletti brittien yrittävän saada hänet harhatietoja syöttämällä ryhtymään ehkäisyhyökkäykseen Saksaa vastaan. Kun Saksan Barbarossa-hyökkäys sitten todella alkoi 22. kesäkuuta, Stalin huomasi tehneensä jättiläismäisen arviointivirheen.

Stephen Kotkinin Stalin-kirjan alkupuolella on paljon kiinnostavaa Stalinin hallitsemistavan analyysia. Suuren terrorin perustelut ja valtavat tuhot tuodaan hyvin esille. Suomen poliittisen historian kannalta kiinnostavin osuus on kuitenkin kuvaus Stalinin päätöksenteosta vuosina 1938–1940, jolloin Kotkin tarjoaa uudella lähdeaineistolla hyvin perustellun kuvauksen Neuvostoliiton valmistautumisesta suursotaan ja myös monista virhearvioista, joita puolin ja toisin liittyi Suomen talvisodan alkamiseen.

Kansainvälisen politiikan kannalta ehkä tärkein osuus on Neuvostoliiton ja Saksan välisten suhteiden kehityksen kuvaus vuosina 1940–1941, jolloin Stalin varautui Hitlerin hyökkäykseen.

  • (Stephen Kotkin, Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941. Random House Penguin, 2017.)

HEIKKI PATOMÄKI: RANKINGIT OVAT TOTUUDENJÄLKEISEN YHTEISKUNNAN TÄYDELLINEN ILMENTYMÄ

Kuva: Wikipedia

(Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen blogikirjoitus 30.9. julkaistaan tässä lyhennettynä.) 

Tämä blogi on katsaus professori Chris Brinkin erinomaisen kiinnostavaan kirjaan The Soul of a University (Bristol UP, 2018). Brink on matemaatikko, joka on toiminut muun muassa Newcastlen yliopiston rehtorina. Kirjan ytimessä on numeroiden väärinkäytön voimakas kritiikki. Samalla Brinkin päätarkoitus on puolustaa totuutta, hyvyyttä ja relevanssia. Brink kutsuu yliopiston standardimalliksi sitä puoli-humboldtilaista mallia, joka vallitsi monin paikoin – myös Suomessa – toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Malliin kuuluu ajatus tiedon itseisarvosta ja totuuden, viisauden ja kauneuden tavoittelusta sinänsä. Mallia on oikeutettu myös sillä, että itseisarvoisella tiedolla on taipumus osoittautua hyödylliseksi ajan myötä, usein vasta vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen viiveellä. [- -]

RANKING-LISTOJEN NOUSU

Kiinalainen Shanghai Jiao Tong yliopisto julkaisi ensimmäisen ranking-listansa vuonna 2003 ja Times Higher Education Supplement seurasi perässä 2004. ”Huippu” tarkoittaa korkeaa sijoitusta näillä listoilla. Yliopistojen ranking-listasta tuli menestys, koska kaupalliset yliopistot uskoivat opiskelijoiden ja rahoittajien seuraavan listoja. Eivätkö maksavat asiakkaat ja rahoittajat haluavat investoida voittajiin? Jalkapallossa paremmuus ratkaistaan liigassa ja pelaajia voidaan ostaa ja myydä. Miksi yliopistot olisivat erilaisia? Yliopistot alkoivat mainostaa itseään ranking-sijoituksillaan ja ”huippututkijoiden” ostaminen kiihtyi. Pian myös poliitikot alkoivat kiinnittää rankingeihin huomiota. Yliopistojen ranking-paremmuudesta tuli nopeasti kansallinen kunnia-aihe, lukuisten muiden indikaattorien ja ranking-listojen ohella.

Sittemmin on kehitetty lisää yliopistojen ranking-listoja. Ne tuottavat radikaalistikin erilaisia tuloksia. Sama instituutio voi olla jopa parisataa sijaa eri paikassa rankingista riippuen. Tämä johtuu siitä, että rankingit ottavat huomioon ja mittaavat eri asioita eri tavoin. Brink osoittaa lukuisten esimerkkien ja taulukoiden avulla kuinka mielivaltaisia rankkeeraukset ovat. Arvioitavien yksiköiden järjestys riippuu valituista kategorioista, kriteereistä, parametreista ja eri esiintymille ja asioille annetuista painoista. Lisäksi jo niinkin yksinkertainen asia kuin yliopiston koko on hyvin tulkinnallinen ja konteksti-sidonnainen asia. Tulokseen vaikuttavat myös näennäisen tekniset seikat kuten yhteismitattomien lukujen yhteen saattamisen tekniikat. Brink käyttää myös esimerkkiä eri kaupunkien ravintoloiden paremmuudesta ja osoittaa, että ainakin tietyillä uskottavilla jakaumilla mikä tahansa ranking-järjestys on mahdollinen suhteessa samaan raakadataan. Brinkin mukaan Britanniassa käytetty tutkimuksen arviointijärjestelmä on suoraan analoginen tämän kanssa.

Vaikka jonkun tutkijan tai pienen yksikön tutkimusta voitaisiin oikeasti arvioida antamalla siitä arvosana, arvosanoista ei voi johtaa yksiselitteistä laajempien kokonaisuuksien järjestyslistaa. Kun monia numeroita yritetään typistää yhteen numeroon, lopputulos riippuu valitusta metodologiasta jokseenkin mielivaltaisella tavalla. Numeroita voidaan laskea yhteen painottaen tai ei-painottaen, skaalaten tai ei-skaalaten, ja lopputuloksesta voidaan ottaa neliöjuuri tai logaritmi, tai sille voidaan tehdä joku muu operaatio, jonka avulla kokonaisuudet asetetaan lineaariseen järjestykseen. ”Lopputulos voi näyttää siistiltä, tai edustaa juuri sitä mitä olet etukäteen jo päättänyt, mutta näiden lisäksi lopputulos ei kuitenkaan tarkoita yhtään mitään”. Numerot eivät voi ajatella puolestamme. Brink kirjoittaa osuvasti geometristen tai esteettisten muotojen arvioinnista ja luvussa 3 hän myös tarjoaa kirjaimellisia esimerkkejä yliopistojen erilaisista muodoista. Voimme analysoida, vertailla ja arvioida muotoja, mutta emme asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.

RANKKEERAUKSEN VAIKUTUKSET

Tämä on paras näkemäni analyysi rankkeerauksen metodologisista ongelmista ja sillä on arvoa myös monissa muissa yhteyksissä. Brink tuo esille myös sen kuinka ranking-listat vaikuttavat käyttäytymiseen. Survey-tutkimusten mukaan suurin osa yliopistoista haluaa olla ”huipulla” tai ainakin ”huippujen” joukossa, ja melkein jokaisen maan opetusministeri asettaa tavoitteekseen, että maan yliopistot olisivat näkyvämmin mukana parhaimman sadan tai viidensadan joukossa.

Kun yliopistot ja niiden tutkijat ja yksiköt oppivat algoritmin, ne alkavat toimia strategisesti ja optimoida (ja manipuloida) omaa panostaan algoritmin mukaisesti. Dataa voidaan parannella tai ”puhdistaa”. Mainetta voidaan yrittää kohentaa PR-toiminnalla ja mainonnalla. Julkaisutoimintaa voidaan siirtää arvioinnin kannalta keskeisiin englanninkielisiin journaaleihin. Voidaan alkaa luoda rahallisia kannustimia julkaista ”korkean vaikuttavuuden” lehdissä. Voidaan siirtää resursseja pois ihmistieteistä niihin tieteisiin, joissa viittausmäärät ovat suuria. Tai voidaan keskittää resurssit niihin yliopistoihin, joilla on toivoa menestymisestä ranking-listoilla. Jne jne.

Suomen kaltaisen pienen maan kannalta tyypillisenä seurauksena on myös pakkokansainvälistyminen englanninkielisen maailman ehdoilla. Kannattaa mieluummin valita keskinkertainen ulkomaalainen kuin hyvä suomalainen tutkija-opettajan tehtävään, koska näin saadaan lisättyä ”kansainvälisen” henkilökunnan osuutta. Sama pätee opiskelijoihin. Ja tietenkin kannattaa siirtyä opettamaan ja hallinnoimaan vain englanniksi, koska siten helpotetaan vaadittua kansainvälistymistä. Tuloksena on rallienglantiyliopisto, jossa vain osa suomalaisista tai edes ulkomaalaisistakaan osaa kunnollista englantia. Pian kotimaiset kielet häviävät käytöstä kokonaan.

Brink tiivistää kritiikkinsä muutamaan ydinlauseeseen. ”On surullista katsoa miten omaa institutionaalista autonomiaansa ja akateemista vapauttaan vaalivat yliopistot seuraavat niin orjallisesti rankkeeraajien raakaa aritmetiikkaa.” ”Sitten on vielä se ironia, että tottelevaisuudessaan yliopistot tarjoavat legitimaatiota sellaiselle metodologialle, minkä kuka tahansa niiden omista tilastotieteilijöistä pystyisi osoittamaan kyseenalaiseksi.” Rankkeeraukset ilmentävät myös totuudenjälkeisyyttä: ”Rankingit ovat totuudenjälkeisen yhteiskunnan täydellinen ilmentymä”.

NORMATIIVISUUS ILMAN KÄSITYSTÄ TOTUUDESTA JA HYVÄSTÄ

Brinkin tärkein pointti on se, että ranking-listat ovat olennaisesti normatiivisia. Rankingit kertovat enemmän siitä, millaisen hyvän yliopiston pitäisi jonkun mielestä olla, kuin sellaisesta objektiivisesta laadusta, jolle voitaisiin antaa yksinkertainen numeerinen arvo (sijoitus listalla). Rankingien normatiivisuus ja niihin liittyvät taloudelliset intressit ovat johtaneet myös poliittisiin kamppailuihin, esimerkiksi pitäisikö EU:n rahoittaa vaihtoehtoista U-Multirank järjestelmää? Joillekin tämä normatiivisuus puolestaan tarjoaa tuottoisat markkinat. Parodia ei ole kaukana siitä kuinka yliopistot turvautuvat konsultteihin, jotka myyvät niille uudelleen paketoituja rankkeerauskriteerejä. Usein ranking-listojen kehittäjät toimivat itse voittoa takovina konsultteina.

Asialla on kuitenkin myös vakavampi ja syvällisempi puolensa. Tämä puoli on Brinkin teoksen loppulukujen aihe. Mikä tekee yliopistosta hyvän? Jos vastauksena käytetään sijoitusta ranking-listalla, tehdään kategoriavirhe: määrä esitetään laatuna. Numeron oletetaan voivan korvata tiedon siitä, mitä laatu on, mikä tekee jostakin asiasta hyvän. Kreikan kielen sana arête on hyve, johon kuuluu kaksi puolta: olla hyvä siinä mitä itsen odotetaan olevan; ja tehdä hyvää siinä missä itsen odotetaan toimivan. Brinkin kirjan tunnuslause tulee 1200-luvun aristoteeliselta filosofilta Boethius Dacialaiselta: ”Ihmisen ylin hyvä on tietää totuus ja tehdä hyvää, sekä nauttia ja iloita molemmista”. Boethiuksen koko teksti De Summo Bono (”Ylin hyvä”) löytyy Brinkin kirjan epilogista. [- -]

YLIOPISTON HYVÄ JA HYVEET

Mitä siis on laatu? Mitä on hyvyys? Näitä kysymyksiä ei voida erottaa näkemyksistä, jotka koskevat tutkimuksen ja korkeimman opetuksen roolia yhteiskunnassa ylipäänsä. Tutkimuksen maksiimiksi ei riitä, että ”ihmisen ylin hyvä on tietää totuus”, vaikka totuuden tavoittelu onkin yliopisto-instituution perusta, ja vaikka standardimalli toimii monessa mielessä kohtuullisen hyvin. Tarvitaan myös tutkimusta, joka kykenee ylittämään binäärisen vastakkainasettelun ”hyödyttömän” ja ”hyödyllisen”, ”puhtaan” ja ”soveltavan” välillä. Joskus käytännölliset ongelmat ovat ensisijaisia (luvun 7 pääesimerkki koskee koodin purkamista toisen maailmansodan aikana).

Aristoteelisen hyveen idean, arêten, voi ymmärtää kultaiseksi keskitieksi vastakohtien välillä. Matemaatikkona Brink käyttää myös ortogonaalisuuden metaforaa tässä yhteydessä. Osittainen samansuuntaisuus voi mahdollistaa molempia tavoitteita edesauttavan työn. Brink kirjoittaa lisäksi ”vertikaalisesta” ja ”lateraalisesta” tutkimuksesta. Vertikaalinen pyrkii syvyyteen ja hyväksyy oppiaineet ja pitkälle menevän erikoistumisen (tiedon tuottaminen tarjonta-vetoisesti); lateraalinen pyrkii yhdistämään olemassa olevaa tietoa ja käyttämään sitä akuuttien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen (tiedon tuottaminen kysyntä-vetoisesti). Brinkin mukaan nykyiset isot ongelmat ovat globaaleja, ilmastonmuutoksesta köyhyyteen, terveysongelmiin ja sotaan. Vertikaalisen tutkimuksen päätavoite on totuus, lateraalisen puolestaan se mikä on hyvää.

Koulutus pitää ymmärtää yhteishyvänä, ennemminkin kuin sijoituksena yksityiseen tulevaisuuteen. Koulutuksen osalta Brink korostaa sellaisia arvoja kuin tasa-arvoisuus, moninaisuus, reiluus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Taustalla ovat myös Brinkin omat kokemukset Etelä-Afrikasta ja Britanniasta. Esimerkiksi ”meritokratia” (alun perin termiä käytettiin vain ironisesti) tarkoittaa liian helposti sitä, että valikoivien ja etuoikeutettujen koulutusinstituutioiden kautta syntyy uusia itseään ruokkivia luokkarakenteita, kuten on käynyt Tony Blairin ja David Cameronin Britanniassa. Ihmisten valitseminen tehtäviinsä ansioiden perusteella toimii vain sellaisissa olosuhteissa, joissa vallitsee reilu ja tosiasiallinen mahdollisuuksien tasa-arvo, mikä edellyttää laajaa sosiaalista liikkuvuutta. Luvuista 4 ja 5 voi johtaa myös oikeudenmukaisuuden ihanteen.

LOPPUARVIO

The Soul of a University on perusteellinen, syvällinen ja johdonmukainen esitys yliopistojen tarkoituksesta 2000-luvulla. Teos on sekä informatiivinen että hyvin kirjoitettu. The Soul of a University osoittaa matemaatikon kykenevän kehittämään laaja-alaista sivistystä ja – kaiken muun lisäksi – arvostamaan myös filosofiaa ja ihmistieteitä. Esimerkillinen puheenvuoro.

Kirja ei kuitenkaan ole erityisen vahva yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Siitä puuttuu näkemys totuuden kriittisestä tehtävästä yhteiskunnassa ja siitä, miten selittäminen ja vapautuminen vääristä välttämättömyyksistä liittyvät toisiinsa. Brink sivuuttaa yliopiston sisäiset valtarakenteet eikä selitä 1970- ja 80-luvuilla alkanutta kehitystä oikeastaan millään tavalla. Myös refleksiivisyyttä voisi olla mukana enemmän. Tiede itse on ollut osaltaan tuottamassa monia globaaleja ongelmia, joita sen nyt pitäisi ratkaista. Kaikkiaan Brinkin kirja on kuitenkin erittäin tervetullut lisä laajaan keskusteluun. Ranking-listojen metodologinen kritiikki on tarkkanäköisen osuva ja pureva. Samalla Brinkin yritykset hahmottaa laadun ja hyvyyden olemusta nykymaailmassa ovat iso askel oikeaan suuntaan.

Heikki Patomäki

PROF. KIMMO LAPINTIEN BLOGI: KAUPPAAN KARANNUT KAUPUNKI

Kauppakeskus Tripla. Kuva: Wikipedia, CC BY-SA 4.0

(Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintien blogikirjoitus 10.11. julkaistaan tässä lyhennettynä.)

Ensin huolestuttiin peltomarketeista, jotka asettuivat liikenteellisesti hyvän saavutettavuuden paikkoihin (aivan liiketoiminnan periaatteiden mukaisesti), mutta jotka olivat täysin irti ympäröivästä kaupunkirakenteesta. Nyt vuorossa ovat kauppakeskukset, jotka imevät sisäänsä perinteisen kaupungin toimintoja: kivijalkakauppoja, ravintoloita, elokuvateattereita ja jopa julkisia palveluja. Muodostuuko niistä kuolemantähtiä, mustia aukkoja, joiden lähellä vilkas kaupunkielämä ei enää ole mahdollista? [- -]

[Esimerkiksi Turun] nykyisestä kaupunkirakenteesta saa hyvän kuvat lähtemällä luoteeseen siltä varsinaiselta kauppatorilta. Se on tosin edelleen toriparkkia odottava monttu, jolla keskusta pyrkii kilpailemaan juuri noiden laitamien kauppakeskusten kanssa. Syystäkin, sillä ei tarvitse kulkea kuin muutama kortteli nähdäkseen keskustan kivijalkakauppojen ongelmat. Täällä vuokrataan tai myydään toimitiloja keskellä tiivistä korttelikaupunkia tai tarjotaan avoimesti ”eroottista hierontaa”. Halpa hinta ei auta Halpakangasta, vaan käynnissä on loppuunmyynti. Lemmikkituotteiden erikoisliike Tassuputiikki on jo aiemmin joutunut nostamaan tassut pystyyn.[- -]

Valtakunnalliset tilastot ovat karua luettavaa perinteisen kaupungin kannalta. Päivittäistavaroiden myynti kasvoi syyskuussa 2019 eniten hypermarketeissa, yhteensä 3.5 prosenttia vuodentakaisesta. Valintamyymälöissä ja pienmyymälöissä myynti sen sijaan laski edelleen, valintamyymälöissä 0,3 prosenttia ja pienmyymälöissä 2,2 prosenttia edellisvuoden syyskuuhun verrattuna (Päivittäistavarakauppa ry). Kaupunki vaikuttaa todellakin olevan karkaamassa kauppakeskuksiin.

Pienmyymälöiden on luonnollisesti vaikea kilpailla niin kauppakeskusten kuin verkkokaupankin kanssa. Niiden on sijaittava melko keskeisesti, jolloin vuokra on korkeampi eikä ilmaista pysäköintiä voi tarjota. Henkilökustannukset ovat korkeat ja valikoima väistämättä suppea. Liikeaikalain muutos vei niiltä viimeisen kilpailuedun, mahdollisuuden pidempään aukioloaikaan.

Tietysti on niin, että elävä kaupunki ei ole vain päivittäistavarakauppaa vaan myös kahviloita, ravintoloita, elokuvateattereita ja julkisia palveluja kuten kirjastoja ja seurakuntien tiloja. Mutta myös nämä ovat hakeutumassa kauppakeskusten kirkkaisiin valoihin. Myllystä löytyy myös Raision seurakunnan ”myymälä”, vaikkei anekaupasta sentään liene kyse. Töölön seurakunta on suorastaan brändännyt itsensä ”Fokukseksi”, joka sijaitsee Triplassa ja väittää olevansa ”kirkko Helsingissä”. Tämä kirkko ei ole kuitenkaan enää keskellä kylää, eikä sakraalisuudesta ole tietoakaan.

Ei tämä tietenkään sitä tarkoita, että kaupunkikeskustat olisivat kaikkialla kuolemassa, ja niiden elävöittämiseen panostetaan nyt innokkaasti. Helsingin keskusta on niin vahva, että se haastaa jopa sen ympärille syntyvät lukuisat kauppakeskukset. Toisaalta ne haastavat lähiympäristönsä: Kalasatamassakin näkee muutaman kivijalkakaupan lisäksi lähinnä kivijalkoja. Ei siinä mitään, ehkä arkkitehtien olisi jälleen opittava suunnittelemaan kauniita kivijalkakerroksia ilman kauppoja.

Pienemmissä kaupungeissa tilanne on vakavampi. Esimerkiksi Hämeenlinnassa Tiiriön keskus tyhjensi varsin tehokkaasti vanhan keskustan, eikä moottoritien päälle rakennettu uusi keskus paljon auttanut asiaa; myös se sijaitsee liian kaukana vanhalta torilta.

Toisaalta tämä elitistinen jeremiadi voidaan kääntää myös päälaelleen. Tavallaan suuret kauppakeskukset ovat jo sitä, mitä kaupunkikeskustat vasta tavoittelevat: hyvä saavutettavuus niin autoilla kuin julkisella liikenteellä ja autoilta rauhoitettu kävelykeskusta ”katuineen” ja ”keskustoreineen”. Tämä kaikki on tietysti kauppakeskuksen omistajien ja johdon hallinnassa, mutta se ei estä ihmisiä rakentamasta niihin myös omia pieniä tarinoitaan.

  • Kimmo Lapintie on filosofi, arkkitehti ja yhdyskuntasuunnittelun professori Aalto-yliopistossa.

© Copyright Kimmo Lapintie

ULKOASIANNEUVOS MATTI KÄÄRIÄINEN IHMETTELEE KYVYTTÖMYYTTÄ VASTATA PERUSSUOMALAISTEN KANNATUSNOUSUUN

Hieronymus BoschIn näkemys konsertista munankuoressa vuonna 1480.

Suurlähettiläänä Keniassa, Sambiassa ja Mosambikissa toiminut Matti Kääriäinen on hyvin suorapuheisesti kritisoinut kehitysyhteistyössä toteutettujen hankkeiden hyötyjä.

Tuoreessa Facebook-kirjoituksessaan (8.11.) hän hämmästelee nykyisten puolueiden kyvyttömyyttä vastata perussuomalaisten kannatusnousuun. Taustalla on Kääriäisen mukaan muutospelkoa ja tietämättömyydestä johtuvaa muutosvastarintaa.

Kääriäinen kannustaa puolueita hälventämään muutokseen liittyviä aika yksinkertaisia pelkoja seuraavasti:

1) Ilmastonmuutos on todellinen, mutta sitä ei tarvitse pelätä ja sen kanssa voidaan selvitä ilman elintason laskuakin, jos/kun siihen reagoidaan ajoissa ja oikealla tavalla.

2) Sähköautoja ei tarvitse pelätä ja vanhalla dieselautolla voi ajaa vielä vuosia. Sähköauto tulee kuitenkin olemaan parempi ja halvempikin liikkumistapa 5–10 vuoden sisällä.

3) Kasvisruokaa ei tarvitse pelätä vaan lihaa voi vielä kaikessa rauhassa syödä. Kasvisruoalle kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, koska se on terveellisempää ja hyvin valmistettuna maukkaampaa kuin liharuoka. Lisäksi sillä on positiivinen vaikutus ilmaston muutokseen. Suomessa tuotettu kasvisruoka on myös maanviljelijöille hyvä ansaintamahdollisuus.

4) Maahanmuuttajia ei tarvitse pelätä, sillä me tulemme jatkossa tarvitsemaan yhä enemmän heitä oman väestörakenteemme takia. Heidän vaikutuksensa talouteen on tutkimusten mukaan pääasiassa positiivinen.

2000-LUVUN PARHAAKSI VALITTU TAIDETEOS KIASMASSA 2.2.2020 ASTI

Ragnar Kjartanssonin The Visitors, Kiasma.

Minkä teoksen valitsisi kaikkein parhaaksi koko 2000-luvulla, on vaikea kysymys. Syyskuussa Guardianin kriitikot päätyivät Ragnar Kjartanssonin The Visitors -teokseen, joka on nähtävissä Kiasmassa helmikuun alkuun asti.

Teoksessa Kjartansson soittaa ystävineen eräänlaisen jäähyväissession nuoruudelle ja viikon kestäneelle yhdessäololle. Kukin soittaja on suuren taiteilijakartanon eri huoneissa ja kuulee toisensa kuulokkeiden avulla.

Teokseen on saatua taiottua äärimmäisen koskettava tunnelma, joka imaisee yllättävän monet seuraamaan tunnin pituisen teoksen loppuun asti.

Harva ihminen on aidosti avoin, kun kyse on positiivisen inhimillisyyden julkisesta ilmaisemisesta, mutta kun ystävykset ovat eri huoneissa, niin he kommunikoivat epäsuorasti ja onnistuvat ehkä juuri siksi vuodattamaan lauluun ja soittamiseen ystävyyden syvimpiä sävyjä.

Yksinkertainen musiikki toistuu yhä uudestaan, joten kukin muusikko joutuu laittamaan itsensä likoon saadakseen sen elämään. Koska he ovat eri huoneissa, niin ero on tavallaan jo osittain tapahtumassa, mikä voi lisätä jäähyväsmäistä haikeuden ja sillanrakentamisen tunnetta.

Eri huoneiden videot on kuvattu samanaikaisesti yhdellä otolla. Musiikin ja yhdeksän suurikokoisen videon kautta katsoja asettuu aivan keskelle prosessia, jossa ilmeet, musiikki ja laulu kykenevät välittämään inhimillisyysasteikon rekistereitä.

Guardianin haastattelussa Kjartansson kertoo olleensa teosta tehdessään onnellinen ja optimistinen, mikä myös tarttui teokseen sen valmistumisvuonna 2012.

Kiasmalla olisi nyt mahdollisuus hieman lyödä mainosrumpua, kun tämä teos näyttää avautuvan aika monelle katsojalle ja kovanahkaisille kriitikoillekin.

Etenkin kun elokuussa Suomen suurin kuvataidepalkinto Ars Fennica myönnettiin Ragnar Kjartanssonin Vene-videolle.

– Kjartanssonin tuotannon keskiössä on minimalistinen kujeilu. Hän esittää itsensä ja muut epäonnistumista uhmaavina, haavoittuvaisina olentoina. Hänellä on taipumus nostalgiaan ja romantisointiin, mikä heijastelee myötäelävää rajankäyntiä esittämisen ja olemisen välillä, museonjohtaja Roland Wetzel perusteli Ars Fennican voittajan valintaansa (Yle, 21.8.19).

(Alla kaksi kuvaa The Visitors -teoksesta Kiasmassa.)

JANI KAAROLA: ”ARVOTTOMISTA” RUTISTETAAN BISNESTÄ

Kolumnissaan tietokirjailija Jani Kaaro kritisoi viime maaliskuussa, kuinka harhaanjohtavasti yritysten on kuulutettu auttavan julkista sektoria postista vanhustenhuoltoon ja junista lastensuojeluun”. (Yle, 3.3.19.) 

Hoivabisneksen skandaaleista Jani Kaarolle tuli mieleen tarina Yhdysvalloista, jossa kysyttiin minkä arvoinen on musta työtön mies slummissa?

”Vastaus: Ei minkään arvoinen. Hän on yhteiskunnalle kuluerä. Mutta jos saat hänet pikkurikkeestä yksityisvankilaan, hänelle voidaan laskea arvo. Nyt hänellä voi nimittäin tehdä rahaa.”

Kaaro toteaa, siinä olevan aikamme kuva loogisessa päätepisteessään.

Kaaron kolumni valaisee hyvin ongelmaa, jossa hoiva-alan suuryrityksiä johdetaan etäisten osakesalkkujen voittoprosenttien mukaisesti ja hädänalaisten kurjuudesta luodaan rahastuskohteita.

Suomessa kansainväliset sijoitusyhtiöt hoitavat vanhuksia tavalla, joka tuottaa jatkuvasti surullisia uutisia. Ikäviä tietoja on alkanut kuulua myös lastensuojelusta, josta enää viidenneksen siivu on julkisessa omistuksessa. (Yle, 11.19., Hoivabisneksestätutut terveysjätit vuolevat miljoonia huostaanotetuilla lapsilla.)

TYPERYYTTÄ LÄHESTYVÄ NAIIVIUS JA TALVISOTA

Talvisodan syttyminen johtui paljolti suomalaisten naiiviudesta käy ilmi professorien Pekka Visurin ja Eino Murtorinteen erinomaisesta tutkimuksesta: ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta”.

Neuvostoliitto kutsui suomalaiset neuvottelemaan rajasiirroista, sen jälkeen kun Natsi-Saksan oli sallittu jo valloittaa Tšekkoslovakia ja suuren osan Puolasta.

”Stalin halusi Moskovan neuvotteluissa syksyllä 1939 todella sopimusta Suomena kanssa ja päätti vasta neuvottelujen katkettua aloittaa sotatoimet”, on nykyään useiden arvostettujen tukijoiden käsitys. (s. 10)

Vaikka Mannerheim ja pääneuvottelija Paasikivi olivat toistuneesti vaatineet suostumaan NL:n ehtoihin, niin pääministeri Cajander, puolustusministeri Niukkanen ja erityisesti ulkoministeri Eljas Erkko pitivät päänsä ja käytännössä yksipuolisesti keskeyttivät neuvottelut kanssa.

Neuvottelujen katkettua useimmat suomalaiset eivät ilmeisesti lainkaan käsittäneet tilanteen vakavuutta vaikka suurvallat Englanti, Ranska, Saksa ja Neuvostoliitto olivat jo aloittaneet sodankäynnin.

Moskovan neuvotteluista palattuaan Paasikivi oli ihmeissään maanmiestensä naiiviudesta ja kirjoitti päiväkirjaansa:

”Suomen johtavat piirit, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ja vielä vähemmän yleinen mielipide eivät käsittäneet aseman vakavuutta [- -] oikeuteen nojautuvassa vakaumuksessa oli jotain naivia, jotakin todelliselle maailmalle vierasta.” (s. 105)

Saksalainen tutkija Michael Jonas valmistui tohtoriksi Helsingissä aiheenaan Suomen ja Saksan suhde toisessa maailmansodassa. Hän arvioi Suomen johdon typeryyttä lähestyvää kyvyttömyyttä, kun se ei osannut nähdä Neuvostoliittoa ”alueen määräävänä suurvaltana, jolla oli elintärkeitä turvallisuusintressejä.” (s. 101, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta.)

Eljas Erkon sota, sanoi Paasikivi

Ulkoministeri Eljas Erkko ei halunnut antaa periksi ”tuli mitä tuli, koska Englanti, Amerikka ja Ruotsi ovat luvanneet tukea meitä.” (s. 90) Erkolla oli hyvin varma käsitys, että Stalin bluffasi. Monet tahot ihmettelivät, mistä lähteestä Erkko oli saanut varmuutensa. Erkon käsityksen lähdettä ei esitetty Visurin ja Murtorinnan teoksessakaan.

Talvisodan sytyttyä länsimaat eivät kuitenkaan asettuneet sotilaallisesti puolustamaan Suomea. Vasta talvisodan venyessä Englanti ja Ranska lupailivat avustusretkikuntaa, mutta tosiasiassa ”brittijoukkoja ei olisi lähetetty Suomeen lainkaan, vaan ne oli tarkoitus jättää Norjan satamiin ja Narvikista Jällivaaraan johtavalle malmiradalle.” Myös Ranskan pääministeri Daladier pelasi ”kovaa uhkapeliä ilmoittaessaan selvästi vääriä tietoja Suomeen.” (s. 132)

Jos Suomi olisi luottanut brittien ja ranskalaisen harhaanjohtaviin apulupauksiin, niin Stalin olisi saattanut vallata suuren osa Suomesta, koska suomalaisten rintama oli maaliskuussa jo aivan romahtamispisteessä.

Näiden ”ystävällisten” maiden johto oli siis häikäilemättä syöksemässä Suomea kaikkein pahimpaan mahdolliseen katastrofiin eli rintaman romahtamiseen ja joutumista Stalinin sortotoimien alaisuuteen.

Teosta lukiessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että toisen maailmansodan aikana käytännössä kaikki keskeiset maat pyrkivät saamaan Suomen toimimaan omien intressiensä mukaisesti. Ulkomailta tulevia poliittisia vaatimuksia ja lupauksia olisi pitänyt tarkastella niiden esittäjien varsinaisten intressien valossa, jolloin talvisota ei mitä ilmeisemmin olisi syttynyt vuonna 1939.

VILLE HOIKKALA: SAAKO PÄIVI RÄSÄNEN TUOMION?

Päivi_Räsänen_(2015). Kuva: Wikipedia.

Poliisi on aloittanut esitutkinnan kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd.) twiitattua Pride-kulkueesta: ”…, jossa häpeä ja synti nostetaan ylpeyden aiheeksi”. Räsänen myös liitti twiittiinsa homoseksuaaleja tuomitsevan raamatun sitaatin. (17.6.19.)  

Voiko ex-puheenjohtaja Räsänen saada tuomion kiihotuksesta kansanryhmää vastaan? Sitä pitää mahdollisena lakimies Ville Hoikkala (sdp) Puheenvuorossaan (Uusi Suomi, 15.10.)

Päivi Räsänen on vedonnut sanan- ja uskonnonvapauteensa. Seurakunnan parissa raamatun siteeraaminen voi toki eri yhteyksissä Hoikkalan mukaan olla asianmukaista, mutta kun ammattipoliitikko julkisuudessa käyttää raamattua seksuaalisesti suuntautuneiden leimaamiseen, tulee hän vaaravyöhykkeelle.

Ammattipoliitikkona toimiva ”kansanedustaja on aina vaikeammassa lähtökohdassa kuin tavallinen ihminen – – Siksi poliittisesti aktiivisen henkilön tulee olla sanoissaan varovainen. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan Suomessa tuomituista henkilöistä merkittävä osa on ollut jollain tavalla politiikassa mukana”, Hoikkala kirjoittaa.”

Vaikka Raamatun siteeraamisesta ei aikaisemmin ole nostettu syytettä, niin Hoikkalan mielestä se ei tarkoita, etteikö sitä silti jossakin tilanteessa voida arvioida kiihotuksena kansanryhmää vastaan.

”Päivi Räsänen ei ole epäiltynä rikoksesta siksi, että tätä kysymystä koskeva laki olisi viime aikoina muuttunut.  Laintulkinta elää muuttuvien arvojen mukana, ja kielletyn ja sallitun raja määritellään esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja oikeudessa, Hoikkala kirjoittaa.

Rikoslain 11:10 § Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

”Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

TAMPEREEN UUDEN WAU-YLIOPISTON KRIISIÄ KÄSITELLÄÄN SUOMEN KUVALEHDESSÄ

Tampereen Yliopiston kriisistä Suomen Kuvalehti julkaisi 11.10. laajan artikkelin, jonka otsikko on paljon puhuva:

”WAU! Tampereen korkeakoulut yhdistyivät. Syntyi yliopisto, jossa logot ja sloganit ratkaisevat ja opetusohjelmat ovat kateissa.”

Viime aikoina Tampereen yliopistoa on muokattu uusliberalistisella ja yrityshenkisellä otteella. Se muutettiin puoliväkisin vuonna 2017 säätiöyliopistoksi, jonka hallitukseen kuuluu nyt mm. Cargotecin omistaja, miljardööri Ilkka Herlin ja OP-ryhmän strategiajohtaja Pekka Puustinen.

Viime vuonna ex-rehtori Liisa Laakso sanoi Helsingin Sanomille säätiön johtosäännön olevan lainvastainen yliopiston silloisen hallituksen mielestä ja sen ”valmistelua on tehty salassa Tampereen yliopiston johdolta.” (HS, 7.2.18). Yliopiston henkilökunta marssi protesteksi ulos.

Konsistori on yliopiston korkein päättävä elin. Säätiön hallitus ”vahvisti valtaansa konsistorissa nimittämällä sille puheenjohtajan demokraattisten vaalien ohitse.” Nimityksestä on valitettu korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Akatemiatutkija Hanna Kuusela sai tutkimusryhmälleen 245 000 euron rahoituksen Tampereen korkeakoulufuusion ja kriisiytymisen tutkimiseen. Ryhmän tekemässä kyselyssä selvisi, että ”enemmistö nykyisen yliopiston henkilöstöstä pitää tärkeänä, että yliopistoyhteisö nimittää oman johtonsa itse suorilla vaaleilla. Henkilökunta myös haluaa jäseniään hallitukseen,” kirjoittaa SK.

Uusi rehtori Mari Walls aloitti elokuussa 2018. Aikaisemmassa työpaikassaan hän myllersi koko organisaation, veti läpi suuret irtisanomisneuvottelut. ”Tutkijoiden mukaan tyyli jatkuu Tampereella: Yliopiston johto toimii kuin rautanyrkki”, SK kirjoittaa.

Rehtori kutsui tutkijoita yrityselämän konsulttien vetämään kahteen viisituntiseen työpajaan, joissa heidät jaettiin leopardeihin, karhuihin ja kotkiin. Työpajassa syvennyttiin erityisesti ”Wau-kokemuksen luomiseen”.

Tutkijat kokevat pintapuolisella brändäyksellä peiteltävän lukuisia vakavia ongelmia. Brändejä tutkinut Katja Valaskivi sanoo artikkelissa, että jos brändi ei vastaa todellisuutta, niin se alkaa toimia itseään vastaan.

Nyt todellisuuden ja brändin ero on Tampereella valtava, Valaskivi sanoo artikkelissa.