perjantai, 3 huhtikuun, 2020

KARI UUSIKYLÄ: MISTÄ TAITOLUISTELIJOIDEN ALISTAMINEN KERTOO?

Julkisuudessa on kauhisteltu taitoluisteluvalmentajan lapsia ja nuoria alistavia toimintatapoja –eikä syyttä. Eihän tämä suinkaan uusi asia ole; siitä ei ole haluttu puhua, koska harva haluaa liata omaa pesää tai leimautua yhteishenkeä pilaavaksi häiriköksi.

Kiira Korpi kertoi vuonna 2018 kirjassa miten nuoren taitoluistelijan keho ja mieli murretaan alistamalla hänet tunteettomaksi esineeksi, jonka tulee palvella valmentajien halua hyötyä nuoresta tähdestä. On pakko onnistua, pakko voittaa, ja tämä julma vaatimus siirretään nuoreen urheilijaan. Jollei hän menesty, hän on pelkkä painolasti. Lapsia ja nuoria pilkataan julkisesti.

Olen nähnyt, kun murkkuikäinen pelaaja lyyhistyi kesken jalkapallo-ottelun pelikentälle ja kannettiin lääkäriambulanssiin. Kyse oli ilmeisesti psyykkisen ja fyysisen rasituksen yhteisvaikutuksesta, ehkä paniikkikohtauksesta. Kerran kuulin, kun valmentaja kommentoi juniorin oksentamista harjoittelurääkin jälkeen hyväksi kokemukseksi.

Tyhmintä mitä valmentaja voi tehdä, on murrosikäisten rankaiseminen huonosta suorituksesta ylimääräisillä juoksuilla ja punnerruksilla. Se ei kasvata voitontahtoa, vaan katkeruutta ja vihaa. Pelaajille tulee tarve etsiä joukkueesta syntipukkeja. Murkut voivat olla häviön hetkellä julmia kavereitaan kohtaan, valmiita savustamaan epäonnistuneet ulos joukkueesta. Ylikierroksilla loppuun ajettu nuori ei kehity tähdeksi, vaan monesta kehittyy kipuileva varhaisvaivainen, joka ei pysty enää pelaamaan.

Menestystä ja kilpailukykyä korostava maailma aiheuttaa varsinkin monille tunnollisille tytöille henkisiä ongelmia. Vain täydelliset suoritukset kelpaavat.

Perfektionisti pyrkii täydellisiin suorituksiin ja jatkuvaan virheiden välttämiseen. Hän mittaa omaa arvoaan suoritustensa perusteella. Koulusaavutuksillakin on monille lapsille ensisijaisesti ulkoista arvoa, sillä ne tyydyttävät vanhempien ja opettajien odotuksia. Perfektionismi on joskus yritys korvata muilla alueilla koettua huonommuuden tunnetta.

Olisi ymmärrettävä, että fanaattinen voitontavoittelu ja oman arvon ansaitsemin suorituksilla on yhä paheneva sairaus suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei riitä, että on se mikä on: tavallinen ihminen, joka löytää elämästään paljon hyvää. Parasta ovat hyvät ihmissuhteet, kaverit ja eri-ikäiset ystävät.

Jokaisella on oikeus elää psyykkisesti ja fyysisesti turvallisessa ympäristössä. Urheiluun kuuluu terve kilpailu, voitot ja tappiot. Huipulle millä tahansa alalla voi, ja saa pyrkiä, jos se on lapsen oma tahto. Näinhän ei läheskään aina ole.

Kohtalokkainta lasten tulevaisuuden kannalta on se, että ankara kilpailu on ujutettu nyt koulumaailmaan välittämättä sen aiheuttamista psyykkisistä paineista. Miksi suvaitsemme tyhjiä hokemia menestyksestä, kilpailukyvystä ja osaajista? Moni puhuu lahjakkuuden ja luovuuden tärkeydestä ja toimii niiden pyövelinä vaatimalla lisää tuloksia ja tehokkuutta eri tahdissa kehittyviltä lapsilta.

Tämän päivän (21.1.) Hesarin kolumnissa Katriina Pajari kertoo Kiinan esikoulusta. Lapsia arvioidaan yli sadalla osiolla, yli kymmenellä sivulla: istuuko lapsi suorana ja mitä osaa. Toimittajan oma lapsi on onnistunut esikoulussa hienosti, mutta tuntui tärkeältä säästää häntä tiedolta, että koulussa joku arvostelee häntä jatkuvasti.

”Onko tämä Kiina-ajan perintöä vai osa ikävaihetta, ehkä molempia: lapsessa istuu jo nyt epäonnistumisen pelko. En ylipäätään ole varma, tarvitseeko viisi–kuusivuotiaiden tietää, onko heillä kova lihaskunto tai kuinka nopeasti he osaavat kirjoittaa numerot. Tai että tulee miinuspisteitä, jos julkinen esiintyminen jännittää niin, että alkaa itkettää.”

Parhaillaan innovoidaan myös suomalaisen koulun arviointijärjestelmää. Sopii toivoa, että innovaattorit ymmärtävät mitä voi mitata ja mitä ei. Mitä uusi arviointi merkitsee lapsille, opettajille ja kouluille?

Monet koulut ja työpaikat ovat kuin taitoluisteluareenoita. Olkoon meno kuinka vaarallista tahansa, suu on pidettävä kiinni, jos ei halua itselleen vaikeuksia. Ne, jotka eivät täytä vaatimuksia tai suostu alistumaan, voidaan häätää luonnonjäille, pois silmistä.

Miksi muuten puolet rehtoreista on selvityksen mukaan uupuneita? Johtuuko se liiasta työmäärästä vai siitä, että rehtori joutuu toimimaan arvojensa vastaisesti, valmentajana, jolle tärkeintä on oman koulun ”innovatiivisuus.” Kilpailu ja pilipalisaatio saattavat ahdistaa rehtoria, joka ymmärtää että koulu on kasvatusinstituutio, ei kilparata eikä mainostoimisto, joka toitottaa omaa erinomaisuuttaan. Brändääminen kannattaisi jättää korkeakouluille. Ihan tavallinen hyvä riittää.

(Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Kari Uusikylän blogissa 21.1.20.)

KARI UUSIKYLÄ

  • Kari Uusikylä on Helsingin yliopiston  kasvatustieteen, erityisesti didaktiikan emeritusprofessori. Hän on tutkinut kouluopetusta, opettajankoulutusta, lahjakkuutta ja luovuutta ja kirjoittanut näiltä aloilta useita kirjoja.

Prof. Janne Saarikivi pohtii onnen ja ihmisarvon suhdetta

Professori Janne Saarikiven oivalluksia herättävä kolumni kritisoi menestyskuvauksia, joissa esimerkiksi uupumuksen, syövän tai lihavuuden selättänyt on noussut menestykseen.

Nuo mediassa toistuvat kuvaukset Saarikiven mielestä vääristävät todellista elämää. Ponnisteluistaan huolimatta moni ei onnistu laihduttamisessa, sairastuu vakavasti tai kokee epäonnea, jota ei voi hallita:

Kukaan meistä ei menesty vain ahkeralla työllä vaan tarvitaan myös kosolti onnea, hyvät olosuhteet ja paljon rakkautta. Silti meille saarnataan kerta toisensa jälkeen tarinaa, jonka mukaan jokainen voi menestyä, tai ainakin saavuttaa onnen ja mielenrauhan, kun vain tarpeeksi yrittää.”

Menestyjiä ihailevassa hehkutuksessa on Saarikiven mukaan vaarana jäädä huomaamatta, kuinka jokaisella ihmisellä on luontaista arvoa ja pieniltäkin vaikuttavilla kokemuksilla merkityksellisyyttä.

Saarikiven aivan erinomaisesti kirjoitettu kolumni (Yle, 8.11.) on useamman lukukerran tai seinälle ripustamisen arvoinen. 

EDWARD SNOWDEN – VAKOILIJA, JONKA OMATUNTO HERÄSI

Osittain tiedusteluammattiin kuuluvan salailun ja nörttimaisen luonteensa takia Edward Snowden ei ole aikaisemmin avannut elämänsä henkilökohtaista puolta. Vasta tuoreessa elämäkerrassaan hän valottaa omatuntonsa asteittaista heräämisprosessia, mikä johti hänet paljastamaan Yhdysvaltain massavalvonnan salaisuuksia vuonna 2013.

Lapsuutensa hakkerielämän taitojen avulla Snowden yleni nopeasti CIAn ja NSAn tietokonejärjestelmien ylläpitäjäksi ja insinööriksi. Hän auttoi luomaan järjestelmiä, jotka muun muassa varmuustallensivat kaikki salaiset dokumentit ja avasivat yksittäiselle agentille etäpääsyn tiedostoihin.

Tutkiessaan Kiinan luomaa massavakoilujärjestelmää hän alkoi epäillä, että myös Yhdysvallat saattaisi salaa rakentaa samanlaisen. Epäily johti hänen omatuntonsa vähittäiseen heräämiseen ja tarpeen ryhtyä etsimään todisteita sen olemassaolosta.

Snowden ei kuitenkaan pitkään aikaan löytänyt massavalvonnasta muuta kuin vihjeitä vaikka hänellä oli pääsy erittäin salaiseksi luokiteltuun aineistoon. Saadakseen selvyyden massavalvonnan eri puolista hän rakensi tiedostojen keruuohjelman.

Monien pienten palasten avulla hän kokosi kokonaiskuvaa. Niistä selvisi, kuinka mm. Microsoft, Google, Facebook, Youtube, Skype, Aol ja Apple luovuttivat rutiininomaisesti kaikki valokuvat, ääni- ja videopuhelut, haut ja kaiken muun tallentamansa datan. (s. 265 – 266)

NSAn Special Service Operation -yksikkö rakensi vakoilulaitteita ja ”ujutti niitä internet-palveluntarjoajien toimitiloihin kaikkialla maailmassa.” Tietoa kerättiin myös suoraan yksityisten tietoliikenneyritysten kaapeleista, satelliiteista ja reitittimistä.

Liittolaismailleen Yhdysvallat jakoi vakoiluvälineistöä ja sai vastapalveluksi tietoa näiden maiden viestiliikenteestä. Liittolaismaiden kaikkiin merkittäviin televiestintäyhtiöihin on sijoitettu salaisia palvelimia, jotka on ”pinottu päällekkäin ja niiden yhteinen koko vastaa suunnilleen nelihyllyistä kirjahyllyä.”

Mikäli palvelimen TURMOIL-ohjelma havaitsee minkä tahansa epäilyttävän kriteerin, ”se vihjaisee siitä TURBINE-ohjelmalle, joka ohjaa sen NSAn palvelimille.” Alle 686 millisekunnissa koneen viestiliikenne asetetaan seurantaan. (s. 267–269)

Eri vakoiluohjelmat ”varmistavat yhdessä, että koko maailman sekä tallennettua tietoa että siirrettävää informaatiota oli mahdollista tarkkailla.” (s. 267)

Tässä vaiheessa kirjan juoni tempaisee mukaansa kuin jännittävä mutta hyvin todellinen scifimäinen vakoiluromaani. Siinä kuvataan ymmärrettävällä tavalla erilaisia temppuja, joita Snowden käytti hämätäkseen maailman tehokkainta vakoiluorganisaatiota. Hän muun muassa keksi käyttää mikromuistikortteja, jotka olivat niin pieniä, etteivät ne hälyttäneet valvontapisteiden antureita ja skannereita.

Wired-lehti pitää kirjan tätä osuutta jännittävyydeltään aikaisempien paljastusten huipentumana (13.9.19). Jännittävää tositarinaa lukiessa voikin tulla mieleen, että onneksi perinteisen fyysisen kirjan lukemisprosessia ei voi seurata netin kautta.

Yksityisyydellä on väliä

On ihmisiä, jotka julistavat, ettei heidän yksityisyydellään ole väliä, koska heillä ei ole mitään salattavaa. Snowden useampaan kertaan osoittaa, että todellisuudessa aivan jokaisella on salattuja yksityisasioita, joita ei halua julki. Moni on nuoruudessaan tai vain suutuspäissään joskus kirjoittanut viestejä, joiden ei toivo leviävän julkisuuteen. Tai on kannattanut nuorena niin äärimielisiä kirjoituksia tai katsonut sellaista nettipornoa, joita häpeäisi, mikäli niistä leviäisi tieto läheisille sukulaisille, ystäville tai työnantajalle.

Kun netin muistissa on yhä suurempi osa jokaisen ihmisen yksityiselämästä, niin sen tiedon haltija voi kiristää tai mustamaalata hyvin monia. Valitettavasti tuota kaikenkattavaa yksityistietoa on Snowdenin mukaan hyvin usein käytetty kiristämiseen ja mustamaalaamiseen.

Lähes kaikki viestintä on jo siirtymässä nettiin. Siksi on yhä tärkeämpää, ettei massavalvonnan tuottamaa tietoa voida käyttää poliittiseen kiristykseen erilaisissa diktatuurivaltioissa.

Kun länsimaiden perinteiset arvot ovat viime vuosina joutuneet jatkuvien hyökkäysten kohteiksi niin joissakin EU:n maissa kuin Yhdysvalloissakin, on väestön yksityisyyttä kyettävä paremmin suojaamaan väärinkäytöksiltä.

Snowden kehottaa käyttämään salausjärjestelmiä. Niistä on hyötyä, mutta ne ovat sen verran tietotaitoa vaativia, että myös yhteisöjen ja demokraattisten valtioiden tulisi luoda sellaisia puhelimia, tietokoneita ja internet-ohjelmia, joiden luotettavuuden asiantuntijat ja hakkeriaktivistit voisivat julkisesti jatkuvasti testata ja joista demokraattiset maat levittäisivät toisilleen tietoa.

Kun liki kaikkien yksilöiden tietosuoja on murrettavissa, niin oletettavasti myös yritysten tietosuoja on heikoilla ja voi olla kysymys lyhyehköstä ajasta, ennen kuin joku bisneshenkinen poliitikko-johtaja keksii hyödyntää urkintaa eri maiden yritysten rutiininomaiseen massavalvontaan ja oman valta-asemansa säilyttämiseen.

Daniel Ellsberg ylistää Snowdenia

Yhdysvalloissa sankariksi nostettu Daniel Ellsberg oli sotilaallinen tutkija, joka vuosi Vietnamin sodan salatuista päätöksistä huippusalaiset asiakirjat. Hän pitää Snowdenin vuotoa kaikkein tärkeimpänä koko Yhdysvaltojen historiassa. Ellsberg on vakuuttanut, että olisi ehdottomasti toiminut samoin – vaikka häntä olisi uhannut elinkautinen vankeus (7.11.17).

(Pysyvästi merkitty, Edward Snowden, s. 397, WSOY, syyskuu 2019.)

1 prosentin takia Helsingin yliopisto leikkaamassa 60 000 neliömetriä

Kuva: Wikipedia

Professori Heikki Patomäki epäilee Helsingin yliopiston tilansäästöohjelman olevan turhaa, haitallista ja lisäävän todellisia kustannuksia: 

Yliopiston kokonaisbudjetti on noin 700 miljoonaa euroa ja Helsingin yliopiston konsernin noin miljardi. Kymmenen miljoonaa on siitä häviävän pieni osa, karkeasti noin prosentti. [- -] Jos maan seuraava hallitus palauttaa indeksikorotukset, mitään lisäsäästöjä ei edes tarvita”.

Miksi olemattoman säästön takia tiedeyhteisöä ajetaan avokonttorimaisempiin järjestelyihin kun:

”…erityisesti yliopistolaiset tarvitsevat myös rauhaa ja omaa tilaa tehdäkseen ajattelua ja keskittymistä vaativaa työtä. Jos näillekin pannaan hintalappu, nettosäästöjä ei tule ainakaan kymmeneen vuoteen, jos koskaan.” (Heikki Patomäki, Yliopisto 2020.)

HEIKKI PATOMÄKI: RANKINGIT OVAT TOTUUDENJÄLKEISEN YHTEISKUNNAN TÄYDELLINEN ILMENTYMÄ

Kuva: Wikipedia

(Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen blogikirjoitus 30.9. julkaistaan tässä lyhennettynä.) 

Tämä blogi on katsaus professori Chris Brinkin erinomaisen kiinnostavaan kirjaan The Soul of a University (Bristol UP, 2018). Brink on matemaatikko, joka on toiminut muun muassa Newcastlen yliopiston rehtorina. Kirjan ytimessä on numeroiden väärinkäytön voimakas kritiikki. Samalla Brinkin päätarkoitus on puolustaa totuutta, hyvyyttä ja relevanssia. Brink kutsuu yliopiston standardimalliksi sitä puoli-humboldtilaista mallia, joka vallitsi monin paikoin – myös Suomessa – toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Malliin kuuluu ajatus tiedon itseisarvosta ja totuuden, viisauden ja kauneuden tavoittelusta sinänsä. Mallia on oikeutettu myös sillä, että itseisarvoisella tiedolla on taipumus osoittautua hyödylliseksi ajan myötä, usein vasta vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen viiveellä. [- -]

RANKING-LISTOJEN NOUSU

Kiinalainen Shanghai Jiao Tong yliopisto julkaisi ensimmäisen ranking-listansa vuonna 2003 ja Times Higher Education Supplement seurasi perässä 2004. ”Huippu” tarkoittaa korkeaa sijoitusta näillä listoilla. Yliopistojen ranking-listasta tuli menestys, koska kaupalliset yliopistot uskoivat opiskelijoiden ja rahoittajien seuraavan listoja. Eivätkö maksavat asiakkaat ja rahoittajat haluavat investoida voittajiin? Jalkapallossa paremmuus ratkaistaan liigassa ja pelaajia voidaan ostaa ja myydä. Miksi yliopistot olisivat erilaisia? Yliopistot alkoivat mainostaa itseään ranking-sijoituksillaan ja ”huippututkijoiden” ostaminen kiihtyi. Pian myös poliitikot alkoivat kiinnittää rankingeihin huomiota. Yliopistojen ranking-paremmuudesta tuli nopeasti kansallinen kunnia-aihe, lukuisten muiden indikaattorien ja ranking-listojen ohella.

Sittemmin on kehitetty lisää yliopistojen ranking-listoja. Ne tuottavat radikaalistikin erilaisia tuloksia. Sama instituutio voi olla jopa parisataa sijaa eri paikassa rankingista riippuen. Tämä johtuu siitä, että rankingit ottavat huomioon ja mittaavat eri asioita eri tavoin. Brink osoittaa lukuisten esimerkkien ja taulukoiden avulla kuinka mielivaltaisia rankkeeraukset ovat. Arvioitavien yksiköiden järjestys riippuu valituista kategorioista, kriteereistä, parametreista ja eri esiintymille ja asioille annetuista painoista. Lisäksi jo niinkin yksinkertainen asia kuin yliopiston koko on hyvin tulkinnallinen ja konteksti-sidonnainen asia. Tulokseen vaikuttavat myös näennäisen tekniset seikat kuten yhteismitattomien lukujen yhteen saattamisen tekniikat. Brink käyttää myös esimerkkiä eri kaupunkien ravintoloiden paremmuudesta ja osoittaa, että ainakin tietyillä uskottavilla jakaumilla mikä tahansa ranking-järjestys on mahdollinen suhteessa samaan raakadataan. Brinkin mukaan Britanniassa käytetty tutkimuksen arviointijärjestelmä on suoraan analoginen tämän kanssa.

Vaikka jonkun tutkijan tai pienen yksikön tutkimusta voitaisiin oikeasti arvioida antamalla siitä arvosana, arvosanoista ei voi johtaa yksiselitteistä laajempien kokonaisuuksien järjestyslistaa. Kun monia numeroita yritetään typistää yhteen numeroon, lopputulos riippuu valitusta metodologiasta jokseenkin mielivaltaisella tavalla. Numeroita voidaan laskea yhteen painottaen tai ei-painottaen, skaalaten tai ei-skaalaten, ja lopputuloksesta voidaan ottaa neliöjuuri tai logaritmi, tai sille voidaan tehdä joku muu operaatio, jonka avulla kokonaisuudet asetetaan lineaariseen järjestykseen. ”Lopputulos voi näyttää siistiltä, tai edustaa juuri sitä mitä olet etukäteen jo päättänyt, mutta näiden lisäksi lopputulos ei kuitenkaan tarkoita yhtään mitään”. Numerot eivät voi ajatella puolestamme. Brink kirjoittaa osuvasti geometristen tai esteettisten muotojen arvioinnista ja luvussa 3 hän myös tarjoaa kirjaimellisia esimerkkejä yliopistojen erilaisista muodoista. Voimme analysoida, vertailla ja arvioida muotoja, mutta emme asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.

RANKKEERAUKSEN VAIKUTUKSET

Tämä on paras näkemäni analyysi rankkeerauksen metodologisista ongelmista ja sillä on arvoa myös monissa muissa yhteyksissä. Brink tuo esille myös sen kuinka ranking-listat vaikuttavat käyttäytymiseen. Survey-tutkimusten mukaan suurin osa yliopistoista haluaa olla ”huipulla” tai ainakin ”huippujen” joukossa, ja melkein jokaisen maan opetusministeri asettaa tavoitteekseen, että maan yliopistot olisivat näkyvämmin mukana parhaimman sadan tai viidensadan joukossa.

Kun yliopistot ja niiden tutkijat ja yksiköt oppivat algoritmin, ne alkavat toimia strategisesti ja optimoida (ja manipuloida) omaa panostaan algoritmin mukaisesti. Dataa voidaan parannella tai ”puhdistaa”. Mainetta voidaan yrittää kohentaa PR-toiminnalla ja mainonnalla. Julkaisutoimintaa voidaan siirtää arvioinnin kannalta keskeisiin englanninkielisiin journaaleihin. Voidaan alkaa luoda rahallisia kannustimia julkaista ”korkean vaikuttavuuden” lehdissä. Voidaan siirtää resursseja pois ihmistieteistä niihin tieteisiin, joissa viittausmäärät ovat suuria. Tai voidaan keskittää resurssit niihin yliopistoihin, joilla on toivoa menestymisestä ranking-listoilla. Jne jne.

Suomen kaltaisen pienen maan kannalta tyypillisenä seurauksena on myös pakkokansainvälistyminen englanninkielisen maailman ehdoilla. Kannattaa mieluummin valita keskinkertainen ulkomaalainen kuin hyvä suomalainen tutkija-opettajan tehtävään, koska näin saadaan lisättyä ”kansainvälisen” henkilökunnan osuutta. Sama pätee opiskelijoihin. Ja tietenkin kannattaa siirtyä opettamaan ja hallinnoimaan vain englanniksi, koska siten helpotetaan vaadittua kansainvälistymistä. Tuloksena on rallienglantiyliopisto, jossa vain osa suomalaisista tai edes ulkomaalaisistakaan osaa kunnollista englantia. Pian kotimaiset kielet häviävät käytöstä kokonaan.

Brink tiivistää kritiikkinsä muutamaan ydinlauseeseen. ”On surullista katsoa miten omaa institutionaalista autonomiaansa ja akateemista vapauttaan vaalivat yliopistot seuraavat niin orjallisesti rankkeeraajien raakaa aritmetiikkaa.” ”Sitten on vielä se ironia, että tottelevaisuudessaan yliopistot tarjoavat legitimaatiota sellaiselle metodologialle, minkä kuka tahansa niiden omista tilastotieteilijöistä pystyisi osoittamaan kyseenalaiseksi.” Rankkeeraukset ilmentävät myös totuudenjälkeisyyttä: ”Rankingit ovat totuudenjälkeisen yhteiskunnan täydellinen ilmentymä”.

NORMATIIVISUUS ILMAN KÄSITYSTÄ TOTUUDESTA JA HYVÄSTÄ

Brinkin tärkein pointti on se, että ranking-listat ovat olennaisesti normatiivisia. Rankingit kertovat enemmän siitä, millaisen hyvän yliopiston pitäisi jonkun mielestä olla, kuin sellaisesta objektiivisesta laadusta, jolle voitaisiin antaa yksinkertainen numeerinen arvo (sijoitus listalla). Rankingien normatiivisuus ja niihin liittyvät taloudelliset intressit ovat johtaneet myös poliittisiin kamppailuihin, esimerkiksi pitäisikö EU:n rahoittaa vaihtoehtoista U-Multirank järjestelmää? Joillekin tämä normatiivisuus puolestaan tarjoaa tuottoisat markkinat. Parodia ei ole kaukana siitä kuinka yliopistot turvautuvat konsultteihin, jotka myyvät niille uudelleen paketoituja rankkeerauskriteerejä. Usein ranking-listojen kehittäjät toimivat itse voittoa takovina konsultteina.

Asialla on kuitenkin myös vakavampi ja syvällisempi puolensa. Tämä puoli on Brinkin teoksen loppulukujen aihe. Mikä tekee yliopistosta hyvän? Jos vastauksena käytetään sijoitusta ranking-listalla, tehdään kategoriavirhe: määrä esitetään laatuna. Numeron oletetaan voivan korvata tiedon siitä, mitä laatu on, mikä tekee jostakin asiasta hyvän. Kreikan kielen sana arête on hyve, johon kuuluu kaksi puolta: olla hyvä siinä mitä itsen odotetaan olevan; ja tehdä hyvää siinä missä itsen odotetaan toimivan. Brinkin kirjan tunnuslause tulee 1200-luvun aristoteeliselta filosofilta Boethius Dacialaiselta: ”Ihmisen ylin hyvä on tietää totuus ja tehdä hyvää, sekä nauttia ja iloita molemmista”. Boethiuksen koko teksti De Summo Bono (”Ylin hyvä”) löytyy Brinkin kirjan epilogista. [- -]

YLIOPISTON HYVÄ JA HYVEET

Mitä siis on laatu? Mitä on hyvyys? Näitä kysymyksiä ei voida erottaa näkemyksistä, jotka koskevat tutkimuksen ja korkeimman opetuksen roolia yhteiskunnassa ylipäänsä. Tutkimuksen maksiimiksi ei riitä, että ”ihmisen ylin hyvä on tietää totuus”, vaikka totuuden tavoittelu onkin yliopisto-instituution perusta, ja vaikka standardimalli toimii monessa mielessä kohtuullisen hyvin. Tarvitaan myös tutkimusta, joka kykenee ylittämään binäärisen vastakkainasettelun ”hyödyttömän” ja ”hyödyllisen”, ”puhtaan” ja ”soveltavan” välillä. Joskus käytännölliset ongelmat ovat ensisijaisia (luvun 7 pääesimerkki koskee koodin purkamista toisen maailmansodan aikana).

Aristoteelisen hyveen idean, arêten, voi ymmärtää kultaiseksi keskitieksi vastakohtien välillä. Matemaatikkona Brink käyttää myös ortogonaalisuuden metaforaa tässä yhteydessä. Osittainen samansuuntaisuus voi mahdollistaa molempia tavoitteita edesauttavan työn. Brink kirjoittaa lisäksi ”vertikaalisesta” ja ”lateraalisesta” tutkimuksesta. Vertikaalinen pyrkii syvyyteen ja hyväksyy oppiaineet ja pitkälle menevän erikoistumisen (tiedon tuottaminen tarjonta-vetoisesti); lateraalinen pyrkii yhdistämään olemassa olevaa tietoa ja käyttämään sitä akuuttien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen (tiedon tuottaminen kysyntä-vetoisesti). Brinkin mukaan nykyiset isot ongelmat ovat globaaleja, ilmastonmuutoksesta köyhyyteen, terveysongelmiin ja sotaan. Vertikaalisen tutkimuksen päätavoite on totuus, lateraalisen puolestaan se mikä on hyvää.

Koulutus pitää ymmärtää yhteishyvänä, ennemminkin kuin sijoituksena yksityiseen tulevaisuuteen. Koulutuksen osalta Brink korostaa sellaisia arvoja kuin tasa-arvoisuus, moninaisuus, reiluus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Taustalla ovat myös Brinkin omat kokemukset Etelä-Afrikasta ja Britanniasta. Esimerkiksi ”meritokratia” (alun perin termiä käytettiin vain ironisesti) tarkoittaa liian helposti sitä, että valikoivien ja etuoikeutettujen koulutusinstituutioiden kautta syntyy uusia itseään ruokkivia luokkarakenteita, kuten on käynyt Tony Blairin ja David Cameronin Britanniassa. Ihmisten valitseminen tehtäviinsä ansioiden perusteella toimii vain sellaisissa olosuhteissa, joissa vallitsee reilu ja tosiasiallinen mahdollisuuksien tasa-arvo, mikä edellyttää laajaa sosiaalista liikkuvuutta. Luvuista 4 ja 5 voi johtaa myös oikeudenmukaisuuden ihanteen.

LOPPUARVIO

The Soul of a University on perusteellinen, syvällinen ja johdonmukainen esitys yliopistojen tarkoituksesta 2000-luvulla. Teos on sekä informatiivinen että hyvin kirjoitettu. The Soul of a University osoittaa matemaatikon kykenevän kehittämään laaja-alaista sivistystä ja – kaiken muun lisäksi – arvostamaan myös filosofiaa ja ihmistieteitä. Esimerkillinen puheenvuoro.

Kirja ei kuitenkaan ole erityisen vahva yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Siitä puuttuu näkemys totuuden kriittisestä tehtävästä yhteiskunnassa ja siitä, miten selittäminen ja vapautuminen vääristä välttämättömyyksistä liittyvät toisiinsa. Brink sivuuttaa yliopiston sisäiset valtarakenteet eikä selitä 1970- ja 80-luvuilla alkanutta kehitystä oikeastaan millään tavalla. Myös refleksiivisyyttä voisi olla mukana enemmän. Tiede itse on ollut osaltaan tuottamassa monia globaaleja ongelmia, joita sen nyt pitäisi ratkaista. Kaikkiaan Brinkin kirja on kuitenkin erittäin tervetullut lisä laajaan keskusteluun. Ranking-listojen metodologinen kritiikki on tarkkanäköisen osuva ja pureva. Samalla Brinkin yritykset hahmottaa laadun ja hyvyyden olemusta nykymaailmassa ovat iso askel oikeaan suuntaan.

Heikki Patomäki

Lahjonnan hälytyspilli

Professori emeritus Ari Salmisen teos "Rehellisyys maan perii – Tutkimus hyvästä hallinnosta ja korruption torjunnasta" (Edita)

Monissa maissa kansalainen voi ilmoittaa epäkohdista viranomaisten järjestämällä whistleblowing-systeemillä.

Suomesta puuttuu vastaava kattava hälytysjärjestelmä, vaikka se voisi olla hyödyllinen lisäkeino korruption vähentämisessä.

Korruption torjunnasta Rehellisyys maan perii -teoksen kirjoittanut hallintotieteen professori emeritus Ari Salminen uskoo vastaavan hälytysjärjestelmän hyötyihin.

– En usko, että väärinkäyttäjiä olisi paljon. Järjestelmä säästäisi rahaa ja toimisi johtamisen välineenä”, Salminen sanoo Talouselämän artikkelissa (24.10.).

Hänen mukaansa eettisen kehitystyön tulee olla jatkuvaa, koska uusia eettisiä haasteita ja mahdollisesti korruptioon liittyviä kytköksiä tulee vastaan jokaisessa organisaatiossa.

– Suomi on kansainvälisesti vertaillen alhaisen korruption maa. Tästä huolimatta olen vakuuttunut siitä, että hyvää hallintoa ja korruptiota tulee jatkuvasti tutkia myös Suomessa, Kuuluvathan nämä kysymykset demokraattisen yhteiskunnan ja oikeusvaltion peruspilareihin, korostaa Salminen (Vaasan yliopisto, 18.10.2018).

Joona-Hermanni Mäkinen: Suomella ei ole varaa hukata yli sataatuhatta lasta

Kuva: Aapo Huhta

Tietokirjailija ja opettaja Joona-Hermanni Mäkinen on kirjoittanut muun muassa The New York Timesiin ja Jacobin Magazineen. Hänen erinomainen uusi kolumninsa (Yle, 4.2.19) vetoaa sadantuhannen lapsen pelastamiseksi köyhyydestä.

Perheitä lamauttavan köyhyyden Mäkinen kuvaa olevan myrkkyä aivoille ja aiheuttavan niin syvän stressitilan, että se on erityisen haitallista pienille lapsille.

1990-luvun laman jälkeen köyhiä lapsia oli 64 000, mutta nyt heitä on Suomessa jo kaksi kertaa enemmän.

Heidän pelastamiseensa tarvitaan kansallinen ohjelma, lisärahoitusta ja puolueiden voimakasta painostamista:

”Jokaisessa vaalitentissä ehdokkailta on tivattava konkreettisia ratkaisuja ja sitoumuksia, ei pelkkää arvohelinää. [–] Vaaleihin asti on syytä toistaa tätä tosiasiaa: Suomella ei ole varaa hukata yli sataatuhatta lasta”, vaatii Mäkinen (Yle, 4.2.).

Panu Raatikanen: Jordan Petersonin keskeinen teoria pohjautuu vain yhteen epämääräiseen kirjaan

Jordan Peterson, kuva: Wikipedia, Gage Skidmore, CC-BY-SA-3.0.

Filosofi Panu Raatikainen analysoi psykologian professori Jordan Petersonin teorioita artikkelissaan Jordan Peterson – oikeiston popintellektuelli (Niin&Näin, 4/2018).

Petersonin ainoana kirjallisena lähteenä nykyfilosofiaan kohdistamalleen kritiikille näyttää olevan heikkotasoinen ja jopa harhaanjohtava Stephen Hicksin teos (Explaining Postmodernism. Skepticism and Socialism from Rousseau to Foucault).

”Uskallan väittää, että teoksessaan Hicks ei monin paikoin yksinkertaisesti ymmärrä, mistä puhuu. Ja Peterson näkyy lukeneen tämänkin kirjan huonosti – niin karkeita hänen yleistyksensä ovat”, Raatikainen kirjoittaa.

Kanadalainen Peterson näyttää jatkavan konservatiivisen oikeiston suosimaa salaliittoteoriaa, jonka mukaan vasemmisto soluttautui länsimaiden koulutuslaitoksiin. Petersonin maalailee kuvan yliopistoja hallitsevasta ”uusmarxistisesta postmodernismista”, kirjoittaa Raatikainen..

Peterson aikoi ylläpitää mustaa listaa yliopistojen ”uusmarxilaisista” opettajista, mutta saamansa laajan kritiikin vuoksi verkkosivuille aiottu nimilista on toistaiseksi jäädytetty.

Kun ilmaston lämpenemistäkin epäilevä Peterson on nousemassa julkisuuden rullaportailla suhteellisen vaikutusvaltaisen intellektuellin asemaan, niin hänen käsityksiinsä on hyvä tutustua Panu Raatikaisen laajaan taustatyöhön perustusvassa artikkelissa

Kirjan hiilijalanjälki pienenee vuosi vuodelta

Kotitalouksien sanomalehtien, kirjojen ja paperituotteiden kulutus aiheutti Suomen hiilijalanjäljestä vain noin yhden prosentin, arvioitiin VTT:n tutkimuksessa vuonna 2010.

Pitkäkestoisena tuotteena kirja myös sitoo hiiltä, mikä pienentää sen hiilijalanjälkeä suhteessa paperituotteisiin:

PAS2050- ohjeiston mukaan tehdyn laskelman perusteella 5 vuoden säilytyksen jälkeen tuotteeseen sitoutunut hiili pienentää valmistuksen aikaista hiilijalanjälkeä noin 5% ja 100 vuoden säilytyksen jälkeen noin 75%.” (VTT, 2010)

Kirjan hiilijalanjäljestä peräti 93 prosenttia tulee painatuksesta ja paperin sekä kansien valmistuksesta. 

Mikäli jotkin painotalot ja paperivalmistajat siirtyisivät hiilineutraaliin sähköön, niin niiden kirjavalmistuksen päästöt putoaisivat puoleen verrattuna vuoteen 2010.

 

Veriruusut-esitys on jokaisen nähtävä Ylen Areenalla

Veriruusut on jokaisen suomalaisen nähtävä, kehotettiin lukuisissa näytelmän arvioissa. Kun paatuneenkin oloiset kulttuurivaikuttajat yhä uudelleen puhuvat katsojien kyyneleistä, niin KOM-teatterin esityksellä on mahdollisuus nousta yhteisölliseksi herättäjäksi, etenkin kun se on peräti kolmen vuoden ajan katsottavissa Yle Areenalla.

Tampereella kuvattua tv-ohjausta kriitikko Leena Virtanen pitää onnistuneena:

Veriruusut on itkettänyt sekä lukijoita että teatteriyleisöä, ja koskettava on tv-esityskin. Kameroilla saadaan aina lisäarvoa, kun näyttelijöiden kasvot nähdään myös lähikuvissa”, kirjoittaa Leena Virtanen (HS, 16.11.18). 

Ohjaaja Lauri Maijala kertoi ryhmänsä pyrkineen tavoittamaan henkilökohtaisen:

– Emme pyri kertomaan objektiivista totuutta vaan menemään kohti ihan pientä ja henkilökohtaista.

– Itse sota jää pienemmälle huomiolle, me keskitytään näiden naisten näkökulmaan, heidän subjektiiviseen kokemukseensa maailmasta, sanoo Maijala (KU, 16.11.18). 

Katsojan myötäkokemus rakennetaan asteittain, mikä näyttää koskettavan inhimillisemmin kuin mihin liian historialliset tai politisoidut esitykset ovat kyenneet.

Veriruusut oli näytelmä, joka jokaisen suomalaisen olisi hyvä nähdä – jos vain kyyneleiltään pystyy”, kehotti toimittaja Riku Rantala kolumnissaan (HS, 7.4.18).

Suomessa on puhuttu toistuvasti talvi- ja jatkosodan traumojen vaikutuksista. Nyt on aika antaa Veriruusujen kyynelien herättää omatuntoa sisällissodan kollektiiviselle traumalle.